Joulutauko

Kuva: Panu Hämeenaho

Kirjoittamisen oppiaine toivottaa 

kaikille lukijoille rauhallista joulua!

Opettajat vetäytyvät vähitellen joulutauolle ja palaavat työn ääreen loppiaisen jälkeen.

Kuuluuko käsikirjoittajan ääni?

Harvinainen hetki – käsikirjoittaja kuvauksissa. 

Näyttelijä Kunto Ojansivu (Tonttu Toljanteri) tahtoo kuulla ajatuksesta repliikkinsä takana.
Kuva: Ylöjärven Uutiset ©, kuvaaja Jari-Pekka Korvola

Kirjoitin ensimmäisen tv-käsikirjoitukseni nuorena teatterikorkeakoululaisena, liki kaksikymmentä vuotta sitten. Ensiesityksen käsikirjoituksestani näin samaan aikaan kuin muutkin tv:n katsojat ja kokemus sai haukkomaan henkeä. Juonenkuljetus oli perin erilainen ja tyylilaji sekä rytmi yllätyksiä. Siitä seurasi henkilöiden luonteiden muuttuminen ja niiden asioiden katoaminen, mitä olin tahtonut sanoa. Ja siitä seurasi tietysti pettymystä ja mielipahaa, jota julkinen teilaus ei helpottanut. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa Jukka Kajava puhui ivalliseen sävyyn Annukka Kiurun hengenlennosta, vaikka eihän se enää minun hengenlentoani ollut.

Vain vähän myöhemmin samaisen lehden kulttuurisivulla hymyili henkilö, joka päällikön asemassa oli osallistunut työn jälkipuintiin. Hän oli perustamassa uutta käsikirjoittajakoulutusta. Perustelut menivät jotenkin niin, että suomalaiset käsikirjoittajat eivät ymmärrä tv-draaman valmistumisprosessia, jossa käsikirjoitus on vain materiaalia.

Keskustelu käsikirjoittajista ja käsikirjoittamisesta nousee aina silloin tällöin otsikoihin. Viime kesänä ohjaaja Matti Kassila esiintyi Helsingin Sanomissa otsikolla ”Suomi on kurjien käsikirjoitusten maa” (HS 21.7.2013). Yhdyn Kassilan esittämään näkemykseen käsikirjoituksen merkityksestä, mutta mistä hän mahtaa tietää, millainen kunkin draaman käsikirjoitus on ollut kirjoittajan koneelta lähtiessään? Omien kokemusteni pohjalta se tuntuu arvoitukselta.

Draama lienee ainoa kirjoittamisen muoto, jonka mielivaltainen sämplääminen tuntuu olevan sallittua. Vai voitteko kuvitella vaikkapa lastenkirjaa, jonka kuvittaja olisi tehnyt poistoja ja lisäyksiä, muuttanut kieltä ja vaihtanut tapahtumien järjestystä, koska teksti sopii siten paremmin kuviin, jotka hän on tahtonut piirtää?

Toki meidänkin alalla on tekijänoikeuslaki, mutta sitä ei noudateta. Sitä puolestaan perustellaan ohjaajan ja näyttelijöiden oikeudella olla luovia. Eikö luovuus siis onnistu tekstin rajoissa? Eikö kirjan kuvittaja ole luova luodessaan visuaalisen maailman lukemansa pohjalta, muuttamatta tekstiä?

Draaman ja proosan vertaaminen keskenään on tietysti hankalaa. Draamaesitys on aina tulkinta tekstistä. Sitä on helpompi verrata musiikkiin.

Kuluneen syksyn tv-hitti oli musiikkiohjelma Vain elämää, jossa muusikoiden teokset heräsivät eloon uusina sovituksina uusien tulkitsijoiden kera. Lopputuloksissa oli aina jotakin omaleimaista, mutta kaikki ne tuntuivat syntyvän halusta sisäistää kirjoittajan sanoma ja välittää se kuulijoille parhaan kykynsä mukaan.

Pauli Hanhiniemi vertasi Jukka Pojan tulkinnan jälkeistä tunnetta rakastumiseen, hetkeen jolloin tietää yhteisen aaltopituuden syntyneen.

Sen tunteen vastakohtia lienevät sivuuttaminen ja hylkääminen. Juuri se, että teksti on vain materiaalia. Se on muiden vapaasti muokattavissa ja jos sen ominaislaatu tehdessä katoaa, se on osa prosessia. Jotta sellaiseen sopeutuisi, pitäisi kirjoittaa yhdentekevää tekstiä.

Käsikirjoittaja työstää teostaan pitkään. Luo kokonaisen maailman, eläytyy jokaiseen rooliin, rakentaa tilanteet ja asetelmat, tunnelmat, tyylin, jännitteet ja sanoman. Hän kirjoittaa monta versiota ja kun lopullinen versio on valmis, käsikirjoituksen sivuille jääneet hetket ovat siellä syystä.

Maailmalla tuota fiktion asiantuntijuutta on hyödynnetty palkkaamalla käsikirjoittajia tuotantoihin myös tittelillä showrunner. Se tarkoittaa päävastuun kantamista taiteellisesta lopputuloksesta ja alkuperäisen vision näkymisestä siinä. Tuoreita esimerkkejä käytännöstä ovat mm. sellaiset menestyssarjat kuin Breaking bad (Yhdysvallat) sekä Vallan linnake (Tanska).

Suomessa seurataan usein isompien esimerkkiä, vaikkakin viiveellä. Jos niin käy tässäkin tapauksessa, millainen mahtaa olla sen vaikutus suomalaiseen draamaan?

Se riippuu paljon siitä, onko Kassila oikeassa. Onko Suomeen siis pesiytynyt kehnoja käsikirjoittajia – vai käsikirjoitusta ylenkatsova kulttuuri, mikä näkyy lopputuloksessakin?

Vastaus tuskin on yksiselitteinen, mutta yksi on varmaa. Käsikirjoittaminen ei eroa muusta kirjoittamisesta. Sekin on halua kommunikoida; kertoa ja tulla kuulluksi, herättää reaktioita. Se etsii yleisöään, eikä tahdo menettää ääntään matkalla sen luokse.

Annukka Kiuru

Kirjoittamisen opettajan väsymys

Panu Hämeenaho