 |
| Janne Rosenvall ja Anders Vacklin Helsingin Kirjamessuilla 2015. |
Kun noin vuosi sitten kustannustoimittajamme kertoi, että suosittu teoksemme Elokuvan runousoppia voisi ilmestyä uudestaan Käsikirjoittamisen taito -nimisenä, olen miettinyt mikä on muuttunut kahdeksassa vuodessa kirjoittamisen saralla. Ainakin formaattioppi on kehittynyt eteenpäin. Transmedia on erittäin trendikästä tätä nykyä. Jokainen voi myös paljon helpommin kuvata ja leikata itse oman lyhytelokuvansa tai nettisarjansa sekä levittää sitä saman tien YouTubessa ja saada miljoona katsojaa.
Formaatin kehityksestä
Käsikirjoituksen formaatti tarkoittaa käsikirjoituksen
muotoilua, kaikkea sitä, että on kohtausotsikoita tai että repliikit ovat
keskellä sivua. Ensimmäiset käsikirjoitukset eli skenaariot olivat usein
lauseen tai yhden kappaleen mittaisia kuvauksia siitä, mitä elokuvassa
tapahtuu; esimerkiksi vuonna 1896 ilmestynyt Lumièren veljesten Juna saapuu asemalle on samalla sekä
elokuvan nimi että sen skenaario eli käsikirjoitus. Vuonna 1904 Suuri junaryöstö esitteli ensimmäisen
kerran pääkohtausformaatin, josta sittemmin kehittyi nykyinen
käsikirjoitusformaatti.
Historiallista katsausta kiinnostavampaa ovat kuitenkin se,
miten esimerkiksi käsikirjoittajat James Cameron ja Shane Black ovat tuoneet
käsikirjoituksiin uudenlaista ”runoutta”. Cameron ei esimerkiksi kirjoita Aliensin käsikirjoituksessa
käsikirjoituksille niin usein tyypilliseen lakoniseen sävyyn, että ”tähdet
loistavat ja niiden keskellä lentää avaruusalus”, vaan hän kirjoittaa:
”Äänetöntä ja loputonta. Tähdet loistavat kuin Jumalan rakkaus… kylmänä ja
kaukaisena. Tähtiä vasten ajelehtii pieni siru teknologiaa. Se on Narcissus,
huono-onnisen tähtienvälisen rahtilaivan Nostromon pelastusvene.”
Keskustelu käsikirjoituksen muotoilusta jatkuu: Onko
kohtausotsikossa oikeasti tärkeää ilmoittaa paikka ja aika, vai olisiko
kirjojen luvun kaltainen otsikko kiinnostavampi senkin uhalla, ettei se enää
palvelisi tuotannollisia päämääriä? Tai voisiko käsikirjoitus olla enemmän
James Cameronin kirjoittaman scriptmentin kaltainen proosapläjäys, eikä
niinkään tekninen ja tuotannollinen pohjapiirustus tulevalle elokuvalle? Eikö
sivu voi näyttää erilaiselta ja silti eri ammattiryhmien edustajat, kuten
kuvaaja, äänisuunnittelija ja näyttelijät, pystyvät lukemaan siltä
tarvitsemansa tiedot?
Transmedia ja tarinankerronta
Elokuvan runousoppia
-teoksen julkaisemisen aikoihin ehkäpä juuri alkoi suurempi keskustelu
transmedia-tarinankerronnasta. Se tarkoittaa tarinan kertomista useilla media-alustoilla. Hyvänä asiana transmedia-tarinankerronnassa
pidetään jonkinlaista yleisön osallistumista, interaktiivisuutta tai kenties
yhteistyötä, mutta aina yleisö ei osallistu kerrontaan. Joka tapauksessa transmedia-tarinankerronta
ei ole ajatuksena uusi tai vallankumouksellinen, ja esimerkiksi uskonnotkin voi
nähdä eräänlaisina transmediaalisina kertomuksina, koska uskontojen tarinoita
kerrotaan eri alustoilla.
Kun ennen oli niin, että suosittua kirjaa seurasi elokuva tai
suosittua elokuvaa seurasi peli, oli usein myös niin, että tuo seuraajateos
oli vain kalpea kopio siitä kokemuksesta, joka lukijalla tai katsojalla oli
alun alkaen. Transmediassa tavoitteena on adaptaation sijaan kertoa enemmänkin
uusia tarinoita. Pyrkimyksenä on luoda kiinnostava, lukuisia tarinoita sisältävä
kokonaisuus. Transmedia-tarinankerronnassa onkin monesti kyse fiktiivisen
maailman luomisesta. Kirjoittajat luovat kiehtovia tarinaympäristöjä, joissa
lukija, katsoja, käyttäjä tai fani haluaa viettää aikaa.
Maailman luominen ja eri media-alustoiden käyttö voi
tarkoittaa twiittaavia, fiktiivisiä henkilöhahmoja, mutta se voi myös
tarkoittaa vaikkapa oikeassa maailmassa pelattavaa peliä. Yhdysvaltalaisen
kirjailijan James Freyn Loppupeli-teos
sisälsi arvoituksen, jonka ratkaisijalle luvattiin puolen miljoonan dollarin
edestä kultakolikoita. Arvoituksen ratkaiseminen kestää kuukausia ja vaatii
paitsi kirjan hankkimista, niin myös siihen liittyvän pelin ostamista. Kukaan
ei ole vielä ratkaissut arvoitusta.
Nettisarja
Käsikirjoittamisen
taidon toinen kirjoitta Janne Rosenvall kirjoittaa Lyhytelokuvasta-luvussa,
että kännykkäkamerat, halvat leikkausohjelmat ja internet julkaisukanavana ovat
tuoneet elokuvanteon jälleen kaikkien käden ulottuville. Samaan tapaan kaikkien
ulottuville on tullut aivan uusi lajityyppi, nettisarja, eli mini-tv-sarja.
Nettisarja sisältää lyhyitä, yleensä käsikirjoitettuja jaksoja (webisodeja),
jotka julkaistaan esimerkiksi YouTubessa tai Vimeossa.
Nettisarjan tekeminen on toki tuotannollisesti raskaampaa
kuin viiden minuutin mittaisen lyhytelokuvan, mutta hauskaa siinä voi olla se,
että kohdeyleisön tai aiheen voi valita itse ja kenties parhaita nettisarjojen
aiheita ovat kenties sellaiset, joita ei tällä hetkellä näe televisiosta. Kirjoittaja
voi esimerkiksi miettiä, mitä ihmisryhmiä ei nähdä televisiossa. Roolipelaajia?
Venäläisiä maahanmuuttajia? Romaneja? Transsukupuolisia? Harry Potter -faneja?
Hauskaa on sekin, että vaikka tekniikasta, leikkausohjelmistoista
ja kalustosta on tullut halvempaa, ja että se siirtynyt lukuisilla
media-alustoille, ja että sekä tietyt muodolliset että sisällölliset seikat
ovat keskustelun ja pohdinnan alaisia, niin kirjoittajia tarvitaan edelleen,
ehkä vieläpä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tarinankerronnan taidon osaavia
tarvitaan aina.
Anders Vacklin
P.S. Käsikirjoittamisen taito -kirja on mahdollista voittaa
osallistumalla pienimuotoisiin kirjoituskilpailuihin: Facebookissa on käynnissä
Käsikirjoitus meni saunaan -vitsikilpailu ja Twitterissä Suuri #minidraama
-kilpailu.
