Miksi julkkarit somessa?
Kirjojen julkistamisjuhlat näyttävät lisääntyneen, eikä ihme. Kilpailu lukijoiden huomiosta on kovaa, ja teoksen ilmestymisen juhliminen on iloinen tapa sysätä kirjaa laajempaan tietoisuuteen. Juhlahetkiin tekee mieli tarttua siksikin, että kirjailijan ammatin arjelta ja vastoinkäymisiltä säästyvät vain harvat. Kirjaa on tehty tavallisesti pitkään yksin, epävarmana siitä, näkeekö käsikirjoitus koskaan päivänvaloa. Kun teos on sitten kansissa ja käsissä, riemun jakaminen antaa voimaa tuleviin koitoksiin. Pian lähdetään jälleen liikkeelle nollasta, tyhjältä paperilta, ilman takeita onnistumisesta.
Kun Keskivaikean vuoden ilmestymisaika lähestyi, edellisen
kirjani julkistamisesta ei ollut kauan. Kollegani Inga Röning ja minä olimme
järjestäneet yhteisjulkkarit Villa Kivessä elokuussa 2015 samaan aikaan
ilmestyneille töillemme. Pitkän valotusajan ja Hippiäisen juhlista jäi lämmin
muisto. Tilaisuudessa oli kuitenkin paljon käytännön järjestelemistä ja
introvertille myös toipumista juhlien jälkeen. Keskivaikean vuoden valmistuessa
en ollut varma, löytäisinkö juhlatarmoa uudelleen riittävän pian. Entä
päästäisiinkö julkkareissa edes hilpeisiin tunnelmiin, kun kirjan aiheena oli
masennus? Rohkenisinko astua kirjan kanssa kylmiltäni ihmisten eteen? Vai
kannattaisiko ensin totutella siihen, että omaelämäkerrallinen kirjani oli
ylipäätään olemassa, sulatella ennen esiintymisiä ensimmäiset lukijareaktiot?
Päähäni pälkähti ajatus siitä, että julkkarit voisi ehkä
järjestää toisin, virtuaalisesti ja vähemmällä vaivalla. Ehkä voisin saada somessa julkkarien parhaat
puolet ja välttyä niiltä kuormittavilta? Ei suurempaa käytännön stressiä,
väkijoukkojen ruokkimista ja juottamista, ei uuvuttavan tiheää sosiaalisuutta,
ei huolta siitä mitä pukisin päälle. Mutta kuitenkin keskustelua kirjan
aihepiireistä, yhdessä iloitsemista ja teoksen näkyväksi tekemistä. Somessa ei
haittaisi myöskään, että sukulaiset, ystävät ja luottolukijat asuivat pitkin
Suomea. Kukin voisi osallistua tapahtumaan omalla koneellaan,
villasukkatunnelmissa, arjen lomassa.
Jätin ajatuksen hautumaan.
Joulukuussa 2015 istuin palaverissa Kustantamo S&S:n
markkinointi- ja tiedostusväen kanssa. Keskustelun lomassa joku kysyi, olisinko
ehkä halukas jossakin yhteydessä chattailemaan kirjan aiheista. Se voisi sopia
kirjan henkeen hyvin. Kerroin pyöritelleeni ajatusta somejulkkareista. S&S:llä innostuttiin ideasta niin, että
hanke sai todella tuulta alleen. Julkkareista oli nyt sovittu – enää ne piti
järjestää.
Miten tapahtuma luotiin?
Kustantamo S&S:n Johanna Forss otti tapahtuman
järjestelyt suurimmalta osin hoitoonsa. Ensin mietittiin tapahtumalle sopiva
päivämäärä ja kesto. Pohdittiin, mitä julkkareissa voitaisiin tehdä, miten
kutsua kannattaisi levittää, mikä saisi ihmiset innostumaan ja sitoutumaan.
Voitaisiinko osallistujien kesken järjestää kirja-arvonta? Ja kun tapahtumiin
oli nähtävästi mahdollista luoda kyselyitä, eikö niitä kannattaisi hauskasti
hyödyntää?
Johanna F:n pyynnöstä nauhoitin kotikoneella kutsun tapahtumaan, ohjenuoranani Johannan apukysymykset ja hänen ajatuksensa siitä, että videolta olisi hyvä välittyä sama rehellinen sävy kuin itse kirjasta. Tein parhaani ja nauhoitin läppärille lukuisia videonpätkiä, kunnes sain aikaan sellaisen, jossa ajatus ei pätkinyt tai katse harhaillut liikaa. Setsillä korotettiin vähän videon äänenvoimakkuutta ja työstettiin siitä itse kutsu.
Julkkarien lähestyessä viestittelimme vetovastuista,
julkistimme suurpiirteisen aikataulun ja vastailimme ihmisten kysymyksiin
siitä, miten tapahtumaan oikein osallistutaan. Tulemalla paikalle, sanoimme.
Tykkäämällä ja kommentoimalla sen verran kuin tuntuu.
Sain painetun Keskivaikean vuoden käsiini muutama päivä
ennen julkistamista ja nauhoitin siitä pari lukunäytettä, joiden ajattelin
sopivan keskustelunavauksiksi. S&S ja minä markkinoimme tapahtumaa eri
tavoin – Instagramissa, Twitterissä, Facebookissa kirjailijasivuillani ja
kustantamon sivuilla. Päivää ennen julkkareita Helsingin Sanomat antoi
tapahtumalle vetoapua ja julkaisi kivan jutun, joka kävi tapahtuman puffista.
Kuinka sitten kävikään?
Julkkaripäivän aamuna heräsin jännittyneenä. Helsingin
Sanomien kolmisivuinen juttu minusta ja introvertista äitiydestäni oli
ilmestynyt, ja sitä jaettiin häkellyttävällä vauhdilla. Samana päivänä ilmestyi
myös Annan laaja henkilöjuttu masennuksestani. Dramaattiset verkko-otsikot
nolottivat ja äkillinen huomio häkellytti, nettikommentit alkoivat äkkiä
pelottaa.
Koko julkkari-ideani kadutti. Nyt jos koskaan olisin
kaivannut etäisyyttä someen ja keskustelupalstoihin. Mihin soppaan olin
lusikkani pistänyt? Mitä jos julkkareihin ilmestyisi ihmisiä paheksumaan
valintojani ja tapaani olla äiti? Vaikka olin sopinut kustantamon kanssa, että
tarvittaessa he moderoivat keskustelua ja ilmoittavat siitä tapahtuman
sivuilla, eivät he tietysti ehtisi estää minua lukemasta kommentteja, joiden
tarkoitus olisi haavoittaa.
Ovikelloamme soitettiin. Lähetti toi kukkia S&S:n
väeltä. Kimpun värit loistivat, ja sen mukana tullut kannustava viesti
rauhoitti minua hieman. Avasin myös kustantamon lahjoittaman cavapullon. Ei kai
auttanut kuin kestää se leikki, johon olin ryhtynyt.
Viisi minuuttia ennen julkkarien alkua tapahtumasivulla oli
hiirenhiljaista. Pyysin miestä ottamaan kuvan minusta, koneeni ääressä niin
että kukat ja cava näkyisivät. Kun tapahtuman alkamisaika oli käsillä, postasin
kuvan tapahtumaan ja toivotin ihmiset tervetulleiksi.
Tykkäys. Tykkäystykkäystykkäys. Kannustavien ja kauniiden
kommenttien ryöppy – kuvaa kommentoivat lämpimästi myös ihmiset, joita en
tuntenut entuudestaan lainkaan. Huojennus tuntui koko kehossani. Ehkä tästä ei
sittenkään tulisi katastrofi tai moderni versio häpeärangaistuksesta.
Seuraavat kaksi ja puolituntia kuluivat ihanassa
somemyrskyssä. Oli mm. kirja-arvontaa, keskustelua etukäteen nauhoittamistani
lukunäytteistä ja introverttiudesta, ihmisten lähettämiä kuvia ja onnitteluja,
kustantamon luomia kyselyitä ja chattailua kustannustoimittajani Johanna
Laitisen kanssa. Tapahtumaan liittyi jatkuvasti uusia ihmisiä. Elin sormet
näppäimistöön liimattuina, jossakin vaiheessa mieheni toi evästä etten
kuukahtaisi kokonaan. Nopeasti kävi selväksi, etteivät virtuaalijulkkarit
tainneet sittenkään olla julkkarien vähemmän intensiivinen ja sosiaalinen
muoto.
Reagoin kaikkeen niin kuin vain ehdin ja osasin. Yritin
vähintään tykätä jokaisesta kannustusviestistä, ja kun kommenteissa nousi esiin
surullisia henkilökohtaisia asioita, pyrin hidastamaan tahtiani, jotten
vastaisi liian ylimalkaisesti vaan ehtisin oikeasti ajatella. Epäilen, että
monta juttua meni minulta silti ohi, koska eri keskusteluketjuissa tapahtui
niin paljon yhtä aikaa eikä punaisina vilkkuvista FB-ilmoituksista ollut juuri
avuksi. Välillä vaihdoimme yksityisviestejä Johannojen kanssa käytännön pikku
pulmista – Johanna F. kertoi, että minun olisi parempi vastata Johanna L:n kysymyksiin
suoraan keskusteluketjuun eikä kommentteina, itse en löytänytkään tarvitsemiani
videoita S&S:n YouTube-kanavalta. Ratkaisimme pulmia lennossa, mikään ei
mennyt liian pieleen, ellei sitten lasketa, etten todellakaan pystynyt niihin
improvisoituihin luontokuvauksiin, joita rakas kustannustoimittajani minulta
pyysi. Miltä Raahessa nyt näytti? Ei aavistustakaan. Huomioin maailmasta vain
ruudunkokoisen alueen.
Minua ei joka tapauksessa pelottanut enää. Jos joku tulisi
trollaamaan, minun ei tarvitsisi selvitä siitä yksin – ja sekin huolenaihe
osoittautui turhaksi. Ihmiset kommunikoivat huomaavaisesti, veivät keskustelua
eteenpäin, jakoivat ajatuksiaan ja kokemuksiaan liikuttavan avoimesti.
Anonyymien keskustelupalstojen herättämien kauhukuvien jälkeen oli hienoa
nähdä, että somessa on mahdollista luoda jotakin yhteisöllistä myös silloin,
kun käsitellään herkkiä, vakavia ja henkilökohtaisia aiheita.
Tapahtuman päätyttyä olin niin väsynyt ja onnellinen, etten
saanut nukuttua.
Kaiken kaikkiaan julkkarit onnistuivat paremmin kuin minä
tai S&S olimme osanneet odottaa. Kustantamossa oltiin tyytyväisiä kirjan
saamasta näkyvyydestä ja sen hyvästä liikkellelähdöstä. Moni on tullut jälkeen
päin sanomaan, että hei, olin mukana, seurasin, mahtava tapahtuma, ostin
kirjan. Sain kirjailijasivuilleni viitisenkymmentä uutta tykkääjää.
Vaikka julkkareista oli siis hyötyä, josta minäkin olen
iloinen, tapahtuman tärkein anti minulle oli kuitenkin kokemus siitä, että minä
ja kirjani olemme osa laajempaa yhteisöä. Se kannattelee, tukee ja tahtoo hyvää
myös virtuaalisesti, villasukissaan ja kotikoneillaan.
Tapahtuma on tallentunut Facebookiin.
Pauliina Vanhatalo
