 |
| Kuva: Riikka Kantinkoski / Atena Kustannus. |
Jokin väärinpäisyys on riivannut minua elämäni alusta asti.
Synnyin maailmaan takapuoli edellä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin minusta tuli
äiti. Sain ensin lapsen, menin sitten naimisiin. 2000-luvun ensimmäinen
vuosikymmen kului työntekijänä, kotiäitinä, opiskelijana ja freelancerina.
Opintopolkuni on ollut pitkä ja polveileva. En ole viettänyt perinteisestä
opiskelijaelämää, enkä ole heilunut haalareissa vappuna. Onneksi opiskella voi
monella tavalla ja monenlaisissa elämäntilanteissa.
Jollei lasketa mukaan muutaman viikon mittaista
harha-askeltani ravintolakoulun tarjoilijalinjalla, opiskeluni ovat liittyneet
kulttuuriin ja kirjoittamiseen. Kirjoittaminen kiinnosti jo varhain. Olin
varmaankin ekaluokkalainen, kun kirjoitin, kuvitin ja sidoin kokoon oman kirjan.
Jo kauan sitä ennen äitini oli johdattanut minut kirjojen pariin. Eläköön
lapsilleen lukevat vanhemmat!
Kirjoittamisen perusopinnot aloitin samana vuonna, jolloin
esikoiseni syntyi. Suoritin perusopinnot etäopintoina Oriveden opiston kautta.
Muistan tehtävät ja tekstit, jotka kulkivat kirjekuorissa. Jonkin tentin kävi
suorittamassa Orivedellä. Mies ja pieni esikoinen odottivat sillä välin opiston
asuntolassa.
Kirjoittamisen aineopintojen alkaessa olin ehtinyt tulla
uudelleen äidiksi ja valmistua kulttuurituottajaksi ruotsinkielisestä
ammattikorkeakoulusta. Kun kirjoittamisen proseminaarityöni ja
kandidaatintutkielmani hyväksyttiin, uusi kotimme oli viittä vaille
muuttovalmis. Maisteriopintoihin hain kaikkiaan kolme kertaa. Viimeisellä
kerralla päätin, että jos yliopiston ovet eivät tälläkään kertaa aukeaisi, niin
enää en hakisi. Kun hyväksymiskirje tuli, minä hihkuin postilaatikolla.
Taisi olla aikoinaan esikoistyttäreni, joka kysyi, mitä
opiskelen. Kun kerroin opiskelevani kirjoittamista, lapsi hämmästyi: Äiti, etkö
sä vielä osaa kirjoittaa?! Kirjoittaminen on minulle sekä hirmu vaikeaa että
elintärkeää. Minulle mieleenpainuvimmat asiat opintojen aikana liittyivät omaan
kirjoittamiseen tai kirjoittamisen ohjaamiseen.
Kaikkein antoisimpia ovat olleet opinnot, joissa on päässyt
kirjoittamaan itse. Kirjoittamisen opintopolun alkuvaiheessa omaa luovaa
kirjoittamista oli enemmän, mutta mahtui sitä maisteriopintoihinkin. Sieltä on
jäänyt mieleen luovan kirjoittamisen tekstipaja, joka toimi kirjoittajaryhmän
tapaan. Opintoihin kuulunut kirjailijaohjaus oli oman esikoiskirjani kannalta
merkityksellinen. Sain kirjailijaohjaajaksi Maritta Lintusen. Työstin hänen
ohjauksessaan käsikirjoitusta, josta tuli graduni taiteellinen osa ja josta
myöhemmin kuoriutui esikoisromaanini. Maritta vinkkasi Mari Möröstä, jonka
oppiin hakeuduin. Mari oli korvaamaton kätilö esikoiskirjalleni.
Maisteriopinnoista on jäänyt mieleen myös keskustelu
professori Tuomo Lahdelman kanssa. Tuomo kertoi, että vaihe, jolloin kirjoitus
tapahtuu vain päässä (eikä vielä paperilla) on myös tärkeä osa kirjoittamisen
prosessia. On lohdullista tietää, että vaiheet, jolloin ei saa paperille
mitään, ovat tärkeitä nekin.
Kauan haaveilemani kustannussopimus toteutui, kun olin jo
alkanut luopua ajatuksesta saada kyseistä käsikirjoitusta julkaisukynnyksen
yli. Tommy Hellstenin viisaudessa on perää. Saat sen mistä luovut!
Esikoiskirjani Käyttövehkeitä (Atena) tuli kirjakauppoihin toukokuun lopulla.
Tunnustan, että olen elänyt (ja taidan yhä elää) jos- ja
sitku-elämää. Jos minulla olisi ammattikorkeakoulu-tutkinto. Jos minusta tulisi
maisteri. Sit ku gradu on valmis. Jos kirjani joskus julkaistaisiin.
Tutkintojen saavuttaminen ja toiveiden täyttyminen eivät ole tehneet minusta
täydellistä ihmistä eikä elämästäni ole tullut täydellistä elämää. Onneksi
elämänkoulu opettaa sen asian hyväksymistä. Siinä koulussa vasta pitkä ja
mutkainen opintopolku onkin.
Soili Pohjalainen
Voit käydä kurkkaamassa blogiani osoitteessa
www.kirjastatuleetotta.com
Löydät minut myös Facebookista:
https://www.facebook.com/pohjalainensoili/
