Elämäni käsikirjoitus

Joskus saamme lahjaksi jotakin sellaista, jonka merkitystä emme sinä hetkenä oikein ymmärrä. Tammikuun ensimmäisenä viikkona sain lahjaksi kynän. Pyörittelin uteliaana kauniisti paketoitua kääröä. Arvuuttelin mielessäni sen sisältöä – ehkä timantein koristeltu koru tai laadukas parfyymi. Pikkuhiljaa, pienen paperisilpun tiputtua maahan, sisältö paljastui. Hämmästyneenä ja ehkä hieman epäuskoisenakin sain sanotuksi ”kynä”.  Rykäykseni keskeltä pystyi tarkkakuuloinen erottamaan vielä ”tosi kiva” -yhdistelmän.

Silloin vielä en tiennyt, mitä kovin vaatimattomalta näyttävä kynä voisi minulle tarjota.

Yhteinen matkani lahjaksi saamani kynän kanssa alkoi vuosi sitten tammikuussa. Puhun yhteisestä matkasta, sillä sitä se on ollut. Ensimmäiset viikot olivat vaikeita, eikä yhteistyömme ollut saumatonta. Välillä jopa telkesin sen kirjoituspöytäni laatikkoon muiden merkitystä vailla olevien kynien joukkoon. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen kaivoin sen esiin ja olin antavinani sille uuden mahdollisuuden. 

Jossain kohtaa työskentelyämme oivalsin, että turha minun on kynälle mitään mahdollisuuksia jaella – itse minä ne mahdollisuudet tarvitsen. Tämän syvällisen miettimisen jälkeen asiat löysivät oman paikkansa ja ensimmäinen käsikirjoitukseni runko oli valmis.

Päiväni kuluivat oikeastaan vain odottaen illan saapumista. Sitä hetkeä, kun talo hiljentyisi ja työhuoneessani uskollisesti odottava tietokoneen näyttö heräisi henkiin. Minulle tarjottiin myös mahdollisuutta kirjoittaa päivän antaman valon siivittämänä, mutta illan ja yön syleilyssä se tuntui parhaimmalta. Niissä hiljaisissa tunneissa oli jotain niin kiehtovaa. 

Useasti päivien tunnit matelivat kuitenkin eteenpäin niin hitaasti, että pakkomielteisesti kaivoin kynän taskustani ja hurmoksen lailla kirjoitin rypistyneen vihkoni ruutujen sekaan lauseita lauseiden perään. Alkumetrien vaikeudet olivat muuttuneet saumattomaksi yhteistyöksi.

Yhtäkkiä oli huhtikuu. Pääsin lauseen loppuun ja kiireesti näppäimistöllä liikkuvat sormeni hakeutuivat pisteen päälle. En tiedä, millä tekniikalla kirjoitan, mutta pistettä painoi oikea keskisormeni. Sitten tuli tyhjyys. Tuijotin näyttöäni. Se tuijotti minua takaisin. Katsoin vihkoani ja otin kynän käteeni. Hiljaisuus. Käsikirjoitukseni oli valmis.

Toettuani tyhjyyden tunteesta, aloitin tutustumisen erilaisiin kustantamoihin. Niiden tarjoamat ulottuvuudet imivät minut sisäänsä ja lopuksi olin eksyksissä maailmassa, joka muistutti viidakkoa. Parhaani mukaan yritin muodostaa jonkinlaista kuvaa ja poimia oikeanlaisia kustantamoita. 

Muutamiin paikkoihin rohkeninkin lähettää valmiin käsikirjoitukseni. Olin hyvin epävarma itsestäni ja aloin katumaan, että koskaan olin ylipäätään aloittanut kirjoittamisen. Elämä oli paljon helpompaa, kun ei tarvinnut odottaa, jännittää tai pelätä epäonnistumista. Elin tunteiden suuressa vuoristoradassa.

Suuri päiväni koitti. Pitelin lahjaksi saamaani kynää kädessäni. Tärisevin liikkein allekirjoitin kustannussopimuksen. Juuri sen kustantamon kanssa, joka oli miellyttänyt minua eniten. Tämän jälkeen alkoi yhteinen matkamme, jonka päämäärä oli yhteinen: painettu kirja.

Pysähdyn miettimään matkaani esikoiskirjailijaksi. Hymyilen, kun muistan, kuinka huojuin kirjastossa pidettävissä kirjani julkkareissa tai, kun radiohaastattelussa tärisevä ääneni täytti kanavan. Annan kyynelten kastella poskeni, kun muistelen niitä hetkiä, jolloin näin kirjani ensimmäisiä mainoksia. Otan nöyränä vastaan myös myötähäpeän tunteen, kun lehtitoimittajan itsestäni ottama äärimmäisen huono kuva palaa mieleeni.

Silmäilen kirjoituspöydälläni olevaa kynää. Esikoiskirjani ruotsinkielinen käännös odottaa omaa matkaansa ja jo painettua Heittoa odottavat uudet tuulet. Tartun kynään ja puristan sitä onnellisena – olen matkalla ja vain sillä on merkitystä.

Rakentakaa hienoja unelmia ja uskokaa itseenne - niin mikään ei ole mahdotonta.

Milla Liljeroos