Huoneessa
hämäräisessä, pöytälampun valonpiirissä. Sana hakee vertaistaan, lause saa
syntynsä. Rivi riviltä maailma eheytyy. Näyttää tuon nurkan, toinen jää
hämärään. Rytminen näppäily takoo maailmankuvan. Näkökulma karkaistuna
muotoonsa.
Syden
musta huone, mustempi mustuus niellyt varjon ja valon rajapinnan. Kemikaalit
pulppuavat. Näytön hohde turvasoihtuna. Pikseli kerrallaan kirkastuu, väri
voimistuu, näkymä vahvistuu. Näkökulma on nyt tämä: tuo rajataan pois
näkyvistä, pois mielestä. Maailma valmistuu, terävöityy.
Ahjo
on hiljennyt. Työ on tehty. Pajavasara kylmenneenä nurkassa. Rivit hiottu
muotoonsa, näkökulma oikea. Siinä se seisoo, elävänä, katkelma maailmasta. Teksti
on valmis.
Vaan onko sittenkään? Kuva uupuu.
Kemikaalin
katkut hälvenneet. Näkymä selkeytyy. Valo ja varjo sopusoinnussa, toinen
toistaan korostaen. Värit hehkuvat. Leikkaus onnistunut, näkökulma vakuuttava.
Heijastus eletystä elämästä kauniin hauraana. Kuva on valmis.
Vaan onko sittenkään? Sanat uupuvat.
Ajatus on hämmentävä. Maailmani on tässä, teksti kertoo, näyttää, viitoittaa, opastaa. Ei tämä tarina tarvitse kuvitusta. Vielä sanoja! Kuva on tiivistetty tarina, se ei kaipaa sanahelinää, seisokoon omilla ansioillaan. Epäusko, tyrmääminen ja kolmasti kieltäminen. Kuluu tovi ja toinenkin. Unohdus vain löytääkseen uudelleen. Myöntyminen suupielet kireänä.
Käsi
muokkaa tekstiä, tiivistää. Jättäen vain oleellisen. Kuvalle pitää saada tilaa elää
ja hengittää. Tuo kappale joutaa hunningolle. Teksti on muuttunut, se on oma
itsensä, silti erilainen, vieraampi. Toinen käsi hakee tekstiin istuvampaa
kuvaa. Teksti antaa kuvalle maaperän johon juurtua, ravitsee sitä. Kuvasta
kasvaa oma oksansa, osa puuta, mutta itsenäinen. Molemmat oksat lomittuvat
toisiinsa muodostaen jonkin uuden orgaanisen haaran.
Teksti
kertoo Pihtiputaalaisen veijariryövärin tarinan, hänen paostaan Siperiaan
matkalla olleesta saattueesta. Tarinan käännekohta on, kun ryöväri nakkaa
kahleet Keiteleeseen. Kertomus käy lävitse varkaan vaiherikasta elämää,
kaipuuta johonkin parempaan. Kuva on vanginnut lähempään tarkasteluun tarinan
käännekohdan.
Kuva
on komea. Vanha petäjä synkässä metsässä. Tulijuova ympärillään,
ylimaallisuutta hohtaen. Vaikka kuva on kaunis katsoa, saa se todellisen
merkityksenä vasta tekstin myötä. Teksti vie lukijan 1600-luvulle. Uhripuun
äärelle, vanhan petäjän jonka avulla tavoiteltiin parempaa riistaonnea ja
lepyteltiin vihastuneita henkiä. Kuva ja teksti sekoittuvat tarinan uutteiksi,
ovat yhdessä jotain sellaista mitä kumpikaan ei tavoita yksin.
Kuva
iloitsee tekstistä, teksti ystävystyy kuvan kanssa. He ovat kuvallinen ja
sanallinen. Yhtä aikaa.
Teksti ja kuvat: Lauri Salminen
