Kuvaton, sanaton

Huoneessa hämäräisessä, pöytälampun valonpiirissä. Sana hakee vertaistaan, lause saa syntynsä. Rivi riviltä maailma eheytyy. Näyttää tuon nurkan, toinen jää hämärään. Rytminen näppäily takoo maailmankuvan. Näkökulma karkaistuna muotoonsa.

Syden musta huone, mustempi mustuus niellyt varjon ja valon rajapinnan. Kemikaalit pulppuavat. Näytön hohde turvasoihtuna. Pikseli kerrallaan kirkastuu, väri voimistuu, näkymä vahvistuu. Näkökulma on nyt tämä: tuo rajataan pois näkyvistä, pois mielestä. Maailma valmistuu, terävöityy.

Ahjo on hiljennyt. Työ on tehty. Pajavasara kylmenneenä nurkassa. Rivit hiottu muotoonsa, näkökulma oikea. Siinä se seisoo, elävänä, katkelma maailmasta. Teksti on valmis.

Vaan onko sittenkään? Kuva uupuu. 

Kemikaalin katkut hälvenneet. Näkymä selkeytyy. Valo ja varjo sopusoinnussa, toinen toistaan korostaen. Värit hehkuvat. Leikkaus onnistunut, näkökulma vakuuttava. Heijastus eletystä elämästä kauniin hauraana. Kuva on valmis.

Vaan onko sittenkään? Sanat uupuvat.

Ajatus on hämmentävä. Maailmani on tässä, teksti kertoo, näyttää, viitoittaa, opastaa. Ei tämä tarina tarvitse kuvitusta. Vielä sanoja! Kuva on tiivistetty tarina, se ei kaipaa sanahelinää, seisokoon omilla ansioillaan. Epäusko, tyrmääminen ja kolmasti kieltäminen. Kuluu tovi ja toinenkin. Unohdus vain löytääkseen uudelleen. Myöntyminen suupielet kireänä.

Käsi muokkaa tekstiä, tiivistää. Jättäen vain oleellisen. Kuvalle pitää saada tilaa elää ja hengittää. Tuo kappale joutaa hunningolle. Teksti on muuttunut, se on oma itsensä, silti erilainen, vieraampi. Toinen käsi hakee tekstiin istuvampaa kuvaa. Teksti antaa kuvalle maaperän johon juurtua, ravitsee sitä. Kuvasta kasvaa oma oksansa, osa puuta, mutta itsenäinen. Molemmat oksat lomittuvat toisiinsa muodostaen jonkin uuden orgaanisen haaran.

Teksti kertoo Pihtiputaalaisen veijariryövärin tarinan, hänen paostaan Siperiaan matkalla olleesta saattueesta. Tarinan käännekohta on, kun ryöväri nakkaa kahleet Keiteleeseen. Kertomus käy lävitse varkaan vaiherikasta elämää, kaipuuta johonkin parempaan. Kuva on vanginnut lähempään tarkasteluun tarinan käännekohdan.

Kuva on komea. Vanha petäjä synkässä metsässä. Tulijuova ympärillään, ylimaallisuutta hohtaen. Vaikka kuva on kaunis katsoa, saa se todellisen merkityksenä vasta tekstin myötä. Teksti vie lukijan 1600-luvulle. Uhripuun äärelle, vanhan petäjän jonka avulla tavoiteltiin parempaa riistaonnea ja lepyteltiin vihastuneita henkiä. Kuva ja teksti sekoittuvat tarinan uutteiksi, ovat yhdessä jotain sellaista mitä kumpikaan ei tavoita yksin. 

Kuva iloitsee tekstistä, teksti ystävystyy kuvan kanssa. He ovat kuvallinen ja sanallinen. Yhtä aikaa.

Teksti ja kuvat: Lauri Salminen