 |
| Kimmo Tuominen |
Olen väsännyt kaikenlaisia kirjoitelmia, mutta julkaissut
lähinnä tiede- ja asiaproosaa. Vuonna 2008 syntyi kolmas tyttäreni ja tuolloin
ilmestyi myös viimeisin tietokirjani.
Isyys- ja perhevapailla sain päähäni ryhtyä leikkimään
fiktiolla. Kirjoitin runoja ja tein ensimmäisen luonnoksen siitä teoksesta,
josta myöhemmin kuoriutui Pimeän verkon oraakkeli.
Runoilu oli hauskaa ja proosakin maittoi hetken aikaa. Eräänä
päivänä tulostin kansainväliseksi läpimurroksi kaavaillun
romaanikäsikirjoitukseni. Järkytyin, kun aloin lukea lähes valmiiksi
kuvittelemiani liuskoja.
Sokista toivuttuani neuvottelin hetken yliminäni kanssa. Päädyimme
yhteistuumin siihen lopputulemaan, että ”bestsellerini” oli möykky:
epämääräinen läjä sinne tänne sojottavia juonentynkiä.
Paperit oli syytä repiä ja käsikirjoitustiedosto tuli
vapauttaa bittiavaruuteen. Lahjattomuudestani ei kannattanut jättää todisteita.
Päätin keskittyä asiakirjoittamiseen, perheeseen ja
päivätyöhön. Arki oli tärkeämpää kuin kuvitelmat.
Paperit onnistuin tuhoamaan, mutta tiedostoista jäi
versioita sähköpostiini. Olin lähetellyt niitä itselleni varmuuskopioiksi.
Vuoden 2015 keväällä liityin työväenopiston luovan kirjoittamisen
ryhmään. Palasin Pimeän verkon oraakkelin maailmaan kirjoituskurssin viimeisessä
harjoitustehtävässä. Kun olin lukenut novellintapaiseni ääneen, sain
rohkaisevaa palautetta niin opettajalta kuin kurssitovereiltakin.
Elokuun loppupuolella päätin vilkaista jo kertaalleen
hylkäämääni käsikirjoitusluonnosta. Sähköpostista ongitun tiedoston avaaminen osoittautui
hankalaksi. Olin lukinnut sen salasanalla, joka oli sittemmin unohtunut.
Hämmästyin, kun lopulta pääsin silmäilemään tiedoston
sisältöä. Teksti ei ehkä ollutkaan niin huonoa kuin olin muistanut ja pelännyt.
Möykky oli kuudessa vuodessa pienentynyt ja alkanut
muistuttaa sotkuista lankakerää. Umpisolmut saattaisivat aueta uutteralla
työllä.
Kirjoittamisen jatkaminen oli silti
hankalaa. Tekstin rakenne oli hutera. Sanat karkailivat sinne tänne ja lauseet kompastelivat.
Lyöntivirheet kiusasivat kuin hyttysparvi.
Kirjoittamisen kitka vei toistamiseen uskoni siihen, että tekstimöykystä
tulisi jotakin. Olin kuitenkin sisuuntunut ja viisastunut, enkä antanut periksi.
Jatkoin käsikirjoituksen
työstämistä kirjoittajakoulutuksissa. Sain palautetta ja deadlineja. Kirjan
teosta tuli kurinalaisempaa ja projektinhallintani kehittyi.
Ihme tapahtui vähitellen. Tarinalle
muodostui juoni ja henkilöhahmot rakentuivat. Maailma
sai lisää sävyjä. Lauseet oikenivat ja kappaleet napsahtelivat paikoilleen.
Kun Pimeän verkon
oraakkeli ilmestyi lokakuussa 2018, minusta tuli esikoiskirjailija. Pääsin kirjamessuille
keskustelemaan tuoreesta teoksestani.
Yliminä tuijottaa minua lukulasien läpi juuri nyt ja
käskee tekemään vain järkeviä asioita. ”Arki voittaa aina kuvitelmat”, se sanoo
ja rypistää otsaansa. Kirjoitan silti — kirjoitan, vaikka toivoa ei ole.
Toinen möykky paisuu kovalevyllä kuin taikina.
Kimmo Tuominen
