Omat kengät

Koukuttavista suhteista kertovaa kirjaani varten syvähaastattelin viittä ihmistä. Heidän tarinansa kiteyttävät monen muun kuulemani tarinan: sen, miksi jumitumme välillä suhteisiin, jotka tuottavat meille pahaa mieltä ja jopa kapeuttavat elämäämme. Näiden tarinoiden lisäksi kirjassa on hieman yli kolmenkymmenen ihmisen ajatuksia koukuttavista suhteista.

Keskusteluissa saatoin olla ihmisten tukena, peilauspintana, uskomusten haastajana ja uusien näkökulmien tuojana. Kirjoitin haastattelut aluksi haastattelijan näkökulmasta. Kirjoitustapa tuntui ontolta. Tuntui, kuin olisin etäännyttänyt kokemukset itsestäni. Aivan kuin olisin halunnut todeta, etteivät asiat koskettaneet minua. Mutta eihän se ollut totta! Kun kuuntelin kertomuksia uudestaan, jouduin katsomaan myös itseäni peiliin. Oli tutkailtava omia motiivejani kirjoittaa, käyttää toisten tarinoita ja tapojani olla ihmissuhteissa.

Päädyin kääntämään tarinat minä-muotoon. Asetuin vuorotellen kunkin haastattelemani henkilön nahkoihin. Tunsin surua, vihaa, hätää, hurmosta, kateutta ja ihmetystä. Jouduin pohtimaan monia asioita. Olisinko minä ollut valmis antamaan tarinani jonkun toisen käyttöön, jos minulla sellainen olisi? Kohtelinko toisten elämiä kunnioittaen? Saattaisiko tekstini aiheuttaa vaaran jollekulle, mikäli joku kuvittelisi itsensä sieltä tunnistavansa? Oliko minulla oikeutta kirjoittaa yksipuolisia totuuksia jättämällä toisen osapuolen versio kuulematta? Saattaisinko sanoillani loukata jotakuta, aiheuttaa parisuhdeongelmia tai antaa jollekulle välineen arvostella tuntemattomia ihmisiä heidän tavoistaan elää elämäänsä?

Olen oppinut paljon itsestäni ja siitä, miten tärkeää on, että koettaa välillä katsoa maailmaa toisen ihmisen perspektiivistä. Olen saanut käydä inspiroivia keskusteluja haastateltujen kanssa siitä, miltä tuntuu lukea omaa tarinaa toisen kirjoittamana sekä millaisia tuntemuksia ja oivalluksia oman tarinan tarkastelu toisen kirjoittamana tuottaa. Ehkäpä tästä syntyy vielä jonakin päivänä uusi menetelmä asiakastyöhöni.

Etäältä voi olla kaukaa viisas ja jälkiviisas koko tarinan kuultuaan. Kun elämä heittää eteen haasteen, olennaista on, mitä siihen vastaa. Kun on hetkessä, jossa valintoja on tehtävä, ei mikään ole yksinkertaista. Vielä silloin ei nimittäin tiedä, mitä tulevaisuus pitää sisällään.

Kokemustarinan voima on siinä, että kuullessamme sen emme ole kokemustemme kanssa yksin. Kun joku kertoo kokemuksistaan, saamme mahdollisuuden ymmärtää, miten moninaisia todellisuuksia maailmassamme elää samanaikaisesti. Nämä tarinat korostavat sitä, kuinka tärkeää on suhtautua toisiin kunnioittaen ja empaattisesti, vaikkei ymmärtäisikään heidän valintojaan tai tapaansa elää. Toisen kenkiä ei voi lainata kokeillakseen, miltä niissä tuntuisi kävellä. Meillä on vain omamme.

Susanna Ruuhilahti

Tarinoita taajamista ja niiden takaa

Eeva Åkerblad

Unelmieni dokumenttiprojektissa kiertelisin suomalaisia syrjäkyliä ja taajamia. Tutustuisin paikallisiin pienyrittäjiin, järjestöihin, taiteilijoihin ja kulttuuritoimijoihin. Ihmisiin, jotka pitävät yllä talkoovoimin tai elantonsa eteen erikoiskauppaa, lomakeskusta, museota, taidegalleriaa, kesäteatteria tai ties minkälaista vetonaulaa, vaikka ostovoimat ja muuttovirrat väistämättä ja kiihtyvällä tahdilla kulkevat toisiin suuntiin. Mikä heidät saa tekemään, luomaan, kokeilemaan ja yrittämään?

Dokumenttini on vielä tekemättä, mutta erään (syntymäpaikkakunnaltani) Teuvalta saamani toimeksiannon myötä olen jo päässyt kurottelemaan aihetta kohti. Olen toimittanut tekstejä siirrettävästä saunasta, jonka nuoret rakensivat kahdeksassa päivässä (siirrettävien saunojen kokoontumisajoja varten, tietenkin) sekä vanhan navetan edessä laiduntavista esikuviensa kokoisista puulehmistä. Olen kirjoittanut esimerkiksi kahvila-, pizzeria, kirpputori-, lankakauppa-, vaateliike- ja valokuvaamoyrittäjistä, joista toiset vasta aloittelevat ja toiset pyörittävät kauppaa jo ties monennessa polvessa.

Tekstit ovat nähtävillä Teuva täynnä tarinoita -verkkosivustolla, joka esittelee palasia paikallisesta elämänmenosta. Toimeksiantooni kuului toimittamista, haastattelujen tekemistä, kirjoittamista, verkkosivuston luomista, logosuunnittelua ja kuvaamista. Sivusto on osa EU-rahoitteista Leader-kehittämishanketta, ja sitä täydennetään tarinoilla edelleen.

Ihmisen tarve kokea ja tehdä kulttuuria on vääjäämätön. Jos tarjontaa ei ole, tuntuu aina löytyvän joku itsepintainen, joka sitä alkaa tuottaa, oli asuinseutu mikä tahansa. Vireyden tuntu ei ole aina suoraan verrannollinen asukasluvun kanssa. Tämä näkyy pitkin poikin Suomea mitä ihanimmilla, absurdeimmilla, ällistyttävimmillä ja ihmetyttävimmillä tavoilla. Kesäisten maanteiden varsilla vilisee kyllä huoltoasemaketjuja, männynrunkoja ja peltoja, mutta myös paljon muuta. On mainoskylttejä tapahtumista, esityksistä ja markkinoista. On ITE-taidetta, latokahviloita, muistomerkkejä ja koko kirjo käyntikohteita. Siis kaikenlaista kerrassaan rakastettavaa sivuseutujen omintakeisuutta, joskus eksentrismiäkin.

Mikä tässä maailmassa sitten niin vetää minua puoleensa? En haluaisi selittää kaihon, ihailun ja lempeän melankolian sekaista kunnioitustani ja kiintymystäni vain nostalgialla, “kotiseutuylpeydellä” tai jonkinlaisella maaseudun rapautumisen romantisoinnilla. Ironialla en ainakaan. Ehkä se on enemmän rakkautta omaehtoiseen tee se itse -mielenmaisemaan, suuruudenhulluuteen, toiveikkuuteen – kaikenkirjavaan inhimillisyyteen.

Selkeästi en ole viehtymyksessäni ainut. Aiheesta on jo esimerkiksi Jantso Jokelin ehtinyt kirjoittaa mainion esseen. Isketäänpä samaan kultasuoneen myös Ylen Egenland-ohjelmasarjassa, “ihmisten näköisessä matkaoppaassa Suomeen”.

Tarinallistamiseen sinänsä on minusta suhtauduttava lämmöllä, mutta varauksella. Sivuston tarinoita kirjoittaessani oivalsin pian, millainen vastuu tarinallistamiseen liittyy, etenkin, kun kyseessä ovat oikeat ihmiset. On jaksettava kysyä: Kenen tarina kerrotaan, kuka sen kertoo, millä keinoin ja miksi? Kenen tarinaa ei kerrota? Mitä nostetaan etualalle, mitä leikataan kokonaan pois, ja kuka sen päättää? Missä menevät journalismin, taiteen, sisällöntuotannon ja mainonnan rajat? Mitä on tarinallistajan etiikka? Kertomusmuodon voimasta ja vaaroista kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti tutustua Kertomuksen vaarat -tutkimusprojektiin.

Tämän silti tiedän: ihminen on tavattoman kiinnostava. Ja se, että toisen ihmisen kertomia asioita saa siirtää sanoiksi, virkkeiksi ja jopa kokonaisiksi tarinoiksi muiden silmien alle, on paitsi kunnia- myös vastuutehtävä.

Eeva Åkerblad

Kirjoittaja on kirjallisuudesta valmistunut FM, joka opiskelee kirjoittamisen perusopintoja. Työskentelee kulttuurialan yrittäjänä ja ohjailee kirjoittamisen ilon ja tekemisen pokan äärelle pääasiassa lapsia ja nuoria, mutta yhä enemmän myös itseään.