Tarinoita taajamista ja niiden takaa

Eeva Åkerblad

Unelmieni dokumenttiprojektissa kiertelisin suomalaisia syrjäkyliä ja taajamia. Tutustuisin paikallisiin pienyrittäjiin, järjestöihin, taiteilijoihin ja kulttuuritoimijoihin. Ihmisiin, jotka pitävät yllä talkoovoimin tai elantonsa eteen erikoiskauppaa, lomakeskusta, museota, taidegalleriaa, kesäteatteria tai ties minkälaista vetonaulaa, vaikka ostovoimat ja muuttovirrat väistämättä ja kiihtyvällä tahdilla kulkevat toisiin suuntiin. Mikä heidät saa tekemään, luomaan, kokeilemaan ja yrittämään?

Dokumenttini on vielä tekemättä, mutta erään (syntymäpaikkakunnaltani) Teuvalta saamani toimeksiannon myötä olen jo päässyt kurottelemaan aihetta kohti. Olen toimittanut tekstejä siirrettävästä saunasta, jonka nuoret rakensivat kahdeksassa päivässä (siirrettävien saunojen kokoontumisajoja varten, tietenkin) sekä vanhan navetan edessä laiduntavista esikuviensa kokoisista puulehmistä. Olen kirjoittanut esimerkiksi kahvila-, pizzeria, kirpputori-, lankakauppa-, vaateliike- ja valokuvaamoyrittäjistä, joista toiset vasta aloittelevat ja toiset pyörittävät kauppaa jo ties monennessa polvessa.

Tekstit ovat nähtävillä Teuva täynnä tarinoita -verkkosivustolla, joka esittelee palasia paikallisesta elämänmenosta. Toimeksiantooni kuului toimittamista, haastattelujen tekemistä, kirjoittamista, verkkosivuston luomista, logosuunnittelua ja kuvaamista. Sivusto on osa EU-rahoitteista Leader-kehittämishanketta, ja sitä täydennetään tarinoilla edelleen.

Ihmisen tarve kokea ja tehdä kulttuuria on vääjäämätön. Jos tarjontaa ei ole, tuntuu aina löytyvän joku itsepintainen, joka sitä alkaa tuottaa, oli asuinseutu mikä tahansa. Vireyden tuntu ei ole aina suoraan verrannollinen asukasluvun kanssa. Tämä näkyy pitkin poikin Suomea mitä ihanimmilla, absurdeimmilla, ällistyttävimmillä ja ihmetyttävimmillä tavoilla. Kesäisten maanteiden varsilla vilisee kyllä huoltoasemaketjuja, männynrunkoja ja peltoja, mutta myös paljon muuta. On mainoskylttejä tapahtumista, esityksistä ja markkinoista. On ITE-taidetta, latokahviloita, muistomerkkejä ja koko kirjo käyntikohteita. Siis kaikenlaista kerrassaan rakastettavaa sivuseutujen omintakeisuutta, joskus eksentrismiäkin.

Mikä tässä maailmassa sitten niin vetää minua puoleensa? En haluaisi selittää kaihon, ihailun ja lempeän melankolian sekaista kunnioitustani ja kiintymystäni vain nostalgialla, “kotiseutuylpeydellä” tai jonkinlaisella maaseudun rapautumisen romantisoinnilla. Ironialla en ainakaan. Ehkä se on enemmän rakkautta omaehtoiseen tee se itse -mielenmaisemaan, suuruudenhulluuteen, toiveikkuuteen – kaikenkirjavaan inhimillisyyteen.

Selkeästi en ole viehtymyksessäni ainut. Aiheesta on jo esimerkiksi Jantso Jokelin ehtinyt kirjoittaa mainion esseen. Isketäänpä samaan kultasuoneen myös Ylen Egenland-ohjelmasarjassa, “ihmisten näköisessä matkaoppaassa Suomeen”.

Tarinallistamiseen sinänsä on minusta suhtauduttava lämmöllä, mutta varauksella. Sivuston tarinoita kirjoittaessani oivalsin pian, millainen vastuu tarinallistamiseen liittyy, etenkin, kun kyseessä ovat oikeat ihmiset. On jaksettava kysyä: Kenen tarina kerrotaan, kuka sen kertoo, millä keinoin ja miksi? Kenen tarinaa ei kerrota? Mitä nostetaan etualalle, mitä leikataan kokonaan pois, ja kuka sen päättää? Missä menevät journalismin, taiteen, sisällöntuotannon ja mainonnan rajat? Mitä on tarinallistajan etiikka? Kertomusmuodon voimasta ja vaaroista kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti tutustua Kertomuksen vaarat -tutkimusprojektiin.

Tämän silti tiedän: ihminen on tavattoman kiinnostava. Ja se, että toisen ihmisen kertomia asioita saa siirtää sanoiksi, virkkeiksi ja jopa kokonaisiksi tarinoiksi muiden silmien alle, on paitsi kunnia- myös vastuutehtävä.

Eeva Åkerblad

Kirjoittaja on kirjallisuudesta valmistunut FM, joka opiskelee kirjoittamisen perusopintoja. Työskentelee kulttuurialan yrittäjänä ja ohjailee kirjoittamisen ilon ja tekemisen pokan äärelle pääasiassa lapsia ja nuoria, mutta yhä enemmän myös itseään.