 |
| Saija Kuusela. Kuva: Ulla Keskinen |
Välttelen aloittamista. Teen pari opintoihin liittyvää
kirjoitustyötä, viimeistelen apurahahakemuksen, korjaan jopa veroilmoituksen.
Maanantaina olen käyttänyt kaikki tekosyyt. Muistiinpanot ovat alkaneet
lähestulkoon hohtaa valoa; ne vainoavat jatkuvasti silmäkulmassa.
Lopulta tartun niihin saakelin papereihin. Istun alas, käynnistän tietokoneen.
Eteeni ei avaudu Wordin neitseellinen, puhdas sivu, vaan kertaalleen
kirjoitettu romaani.
Minulla ei ole valkoisen paperin kammoa. Kirjoittaminenhan on
helppoa: ei tarvitse kuin keksiä. Pääni suoltaa tarinoita koko ajan. Selaan
mielikuvia; riittää, että löytyy yksi tai kaksi yksityiskohtaa, ja tarina
alkaa. Se alkaa näkyä, kuin elokuva,
joka pitää vain osata sanallistaa.
Sen sijaan kärsin mustan paperin kammosta. Oman tekstin
muokkaamiseen liittyvästä vastahakoisuudesta, jonka läpi on taisteltava aina
vain uudelleen. Joka kerta on kestettävä oma vajavaisuus – etten ole vieläkään
valmis.
Juuri kustannussopimuksen saaneella esikoiskirjailijalla
muokkaukset eivät ole vielä yhden sanan tai kappaleen kokoluokkaa. Teksti
täytyy silpoa palasiksi, myllätä ympäri, leipoa uusia kohtauksia ja heittää
vanhoja hautaan. Koko ajan täytyy muistaa, että joskus paras muokkaus on se,
että ei muokkaa. Jättää olemaan. Ja nöyrtyy muokkaamaan sitten kuitenkin,
seuraavalla kierroksella.
Kustantajan korjausehdotukset koskettavat esimerkiksi sitä, kuinka
päähenkilö johonkin asiaan suhtautuu. Asennemuutos vaatii koko tekstin
perkaamista. Asioiden esittämisjärjestyksen muuttaminen meinaa saada aivot
solmuun. Jos päähenkilön vaimon henkilöllisyys paljastuu vasta sivulla 50 eikä
sivulla 20, siirtyy jokainen vaimoa käsittelevä kohta vastaavasti eteenpäin. Juonen
on silti pysyttävä eheänä.
Ja kuitenkin kaikki nämä tuskastuttavat tunnit ovat elintärkeitä. Usein
jokin kustantajan ehdotuksista oli jo kirjassa vähän sinne päin. Muokkauksen
myötä se loksahtaa kohdalleen. Kirjaan alkaa löytyä uusi sävy. Hämmentävää
kyllä, sävy on lähempänä sitä ideaa, josta koko tarina sai alkunsa.
Huhtikuun Parnassossa
julkaistusta Marika Maijalan haastattelusta mieleen jäi lause ”rentous on
vaatinut vuosikausien työn”. Esikoiseni muokkaaminen tuntuu kuin työntelisin
veistä huolellisesti tehtyyn, tahattoman naivistiseen maalaukseen. Olen
kirjoittanut asiat liian siisteiksi, ihmissuhteet helpoiksi, menneisyydet
selkeiksi. Uudelleenkirjoittaminen onkin pitkälti säröjen tekemistä,
rosoisemmaksi hiomista. Kaikkea ei tarvitse lukijan tietää, edes kirjan
lopussa. Tästä näkökulmasta muokkaustyö näyttäytyy äkkiä vapauttavana – teksti
saa rentoutua epätäydellisemmäksi ja samalla kiinnostavammaksi.
Luin juuri Anthony Doerrin esikoisen Davidin uni. Teksti on parhaimmillaan läpikuultavaa, kuin taivaasta
saneltua. Kuin sitä ei olisi kirjoittanut kukaan. Ja nyt ollaan
uudelleenkirjoittamisen ytimessä, muokkaamisen kipeässä välttämättömyydessä:
kyllä sen on aina joku kirjoittanut. Se joku on vain jaksanut hioa, lisätä
särmiä, antaa tekstin levätä ja hioa lisää. Kirkastaa, kunnes teksti on.
Saija Kuusela
Saija Kuusela
