Kirkasta tekstiä

Saija Kuusela. Kuva: Ulla Keskinen

Välttelen aloittamista. Teen pari opintoihin liittyvää kirjoitustyötä, viimeistelen apurahahakemuksen, korjaan jopa veroilmoituksen. Maanantaina olen käyttänyt kaikki tekosyyt. Muistiinpanot ovat alkaneet lähestulkoon hohtaa valoa; ne vainoavat jatkuvasti silmäkulmassa.

Lopulta tartun niihin saakelin papereihin. Istun alas, käynnistän tietokoneen. Eteeni ei avaudu Wordin neitseellinen, puhdas sivu, vaan kertaalleen kirjoitettu romaani.

Minulla ei ole valkoisen paperin kammoa. Kirjoittaminenhan on helppoa: ei tarvitse kuin keksiä. Pääni suoltaa tarinoita koko ajan. Selaan mielikuvia; riittää, että löytyy yksi tai kaksi yksityiskohtaa, ja tarina alkaa. Se alkaa näkyä, kuin elokuva, joka pitää vain osata sanallistaa.

Sen sijaan kärsin mustan paperin kammosta. Oman tekstin muokkaamiseen liittyvästä vastahakoisuudesta, jonka läpi on taisteltava aina vain uudelleen. Joka kerta on kestettävä oma vajavaisuus – etten ole vieläkään valmis.

Juuri kustannussopimuksen saaneella esikoiskirjailijalla muokkaukset eivät ole vielä yhden sanan tai kappaleen kokoluokkaa. Teksti täytyy silpoa palasiksi, myllätä ympäri, leipoa uusia kohtauksia ja heittää vanhoja hautaan. Koko ajan täytyy muistaa, että joskus paras muokkaus on se, että ei muokkaa. Jättää olemaan. Ja nöyrtyy muokkaamaan sitten kuitenkin, seuraavalla kierroksella.

Kustantajan korjausehdotukset koskettavat esimerkiksi sitä, kuinka päähenkilö johonkin asiaan suhtautuu. Asennemuutos vaatii koko tekstin perkaamista. Asioiden esittämisjärjestyksen muuttaminen meinaa saada aivot solmuun. Jos päähenkilön vaimon henkilöllisyys paljastuu vasta sivulla 50 eikä sivulla 20, siirtyy jokainen vaimoa käsittelevä kohta vastaavasti eteenpäin. Juonen on silti pysyttävä eheänä.

Ja kuitenkin kaikki nämä tuskastuttavat tunnit ovat elintärkeitä. Usein jokin kustantajan ehdotuksista oli jo kirjassa vähän sinne päin. Muokkauksen myötä se loksahtaa kohdalleen. Kirjaan alkaa löytyä uusi sävy. Hämmentävää kyllä, sävy on lähempänä sitä ideaa, josta koko tarina sai alkunsa.

Huhtikuun Parnassossa julkaistusta Marika Maijalan haastattelusta mieleen jäi lause ”rentous on vaatinut vuosikausien työn”. Esikoiseni muokkaaminen tuntuu kuin työntelisin veistä huolellisesti tehtyyn, tahattoman naivistiseen maalaukseen. Olen kirjoittanut asiat liian siisteiksi, ihmissuhteet helpoiksi, menneisyydet selkeiksi. Uudelleenkirjoittaminen onkin pitkälti säröjen tekemistä, rosoisemmaksi hiomista. Kaikkea ei tarvitse lukijan tietää, edes kirjan lopussa. Tästä näkökulmasta muokkaustyö näyttäytyy äkkiä vapauttavana – teksti saa rentoutua epätäydellisemmäksi ja samalla kiinnostavammaksi.

Luin juuri Anthony Doerrin esikoisen Davidin uni. Teksti on parhaimmillaan läpikuultavaa, kuin taivaasta saneltua. Kuin sitä ei olisi kirjoittanut kukaan. Ja nyt ollaan uudelleenkirjoittamisen ytimessä, muokkaamisen kipeässä välttämättömyydessä: kyllä sen on aina joku kirjoittanut. Se joku on vain jaksanut hioa, lisätä särmiä, antaa tekstin levätä ja hioa lisää. Kirkastaa, kunnes teksti on.


Saija Kuusela