Varhaisesta lapsuudesta
asti minua on kiehtonut, kuinka kynän kärjellä ja siveltimen sivalluksella voi
luoda maailmoita. Pienenä en unelmoinut, että minusta tulee isona kirjailija
tai taiteilija. Olin jo kirjoittaja, piirtäjä ja taitava taivaanrannan maalari.
Lapsi ymmärtää, ettei voi tulla joksikin, mikä jo on. Siinä voi kuitenkin
kehittyä.
Lukion jälkeen muutin maalta suurkaupunkiin. Haaveilin kasvimaasta ja kanoista, kun kirjoitin päivät pääksytysten. Samoilin monenlaisia polkuja vuosien ajan. Ne eivät olleet harhapolkuja, koska niitä seuraillen löysin juuri siihen, missä olin joitakin vuosia sitten opiskellessani kolmatta ammattitutkintoani. Yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin saapunut sankan metsän hämärästä auringonvalossa kylpevälle peltoaukealle. Ymmärsin, etten voi enää räpistellä kutsumusta vastaan. Lisäsin kasvimaan ja kanojen rinnalle toivelistaani kirjailijuuden.
Yhä maalailen mielikuvissani idyllejä omasta puutarhasta ja multaa kuoputtavista kotkottajista, mutta olen jo toteuttanut yhden unelmistani ja saattanut kaksi kirjaa maailmalle. Monet ovat kysyneet minulta, miksi opiskelen kirjoittamista, vaikka olen julkaissut kirjoja. Enkö muka jo osaa kirjoittaa? Pääsin julkaisukynnyksen yli puhtaalla intohimolla ja itseopiskelun voimalla, mutta tavoitteellinen kirjoittaminen ja yhteistyö kustannustoimittajan kanssa innoittivat minut nostamaan riman ylemmäksi. En enää kirjoita vain omaksi huvikseni. En enää puuhastele pienessä pöytälaatikkopuutarhassa enkä saata iloita yhden ainoan sivun tai puolikkaan tarinan kypsymisestä. Minun on nyt huolehdittava kokonaisesta kirjallisesta kasvimaasta, jonka sadon on riitettävä monelle nälkäiselle lukijalle.
Tarinoiden kasvattaminen heiveröisestä idusta kypsäksi käsikirjoitukseksi on enemmän kuin sanojen kylvämistä peräkkäin. Se on monimutkainen kognitiivinen prosessi, jossa lapioita, haroja ja kuokkia ovat kirjoittajan mielikuvitus, tunneäly ja analyyttinen päättelytaito. Kirjoittaminen on vuorovaikutusta kirjailijan, maailman, tekstin ja lukijoiden välillä. Kirjailijan on opittava tekniikoita, tehokeinoja ja rakenteita. On myllättävä sielua syvältä. Täytyy olla utelias ja nöyrtyä sen tosiasian edessä, ettei kukaan ole koskaan valmis. Alati muuttuvassa maailmassa on aina jotain uutta opittavaa.
Ydinolemukseltaan kirjoittaminen muistuttaa puutarhanhoitoa. Kirjailija on maaperä, josta tarinat itävät ja tavoittelevat taivaita. Lukijat korjaavat kirjasadon. Kirjailija on myös puutarhuri. Hänen on kehitettävä itseään lakkaamatta, sillä on mahdotonta saada hyvää satoa samasta mullasta vuodesta toiseen. Kuten maapohja myös kirjallinen tuotanto köyhtyy, ellei kirjailija huolehdi luovuudestaan ja taidoistaan. Kasvimaata täytyy muokata ja lannoitta, jotta kaunokirjallisuuden siemenet kasvavat ja kukoistavat. Minulle kirjailijuus on tapa, jolla hahmotan ja käsittelen maailmaa. Kirjoitustaitojen ja tarinankertojaminän kehittäminen on siten myös ihmisenä kasvamista ja ihmisyyden jalostamista.
Sanna Naukkarinen Pires alias S. N. Pires
