Essun taskusta sanomalehteen

Kuva: Saara Luokkala

”Kirjoita sellaisesta tytöstä, joka suuttuu määräileviin aikuisiin ja karkaa kotoa. Se menee lelukauppaan ja syö siellä piparkakkuja ja tortillaa”, toivoivat lapseni muutama vuosi taaksepäin. Siitä lähti liikkeelle Paras joululahja -satu Aino-nimisestä tytöstä.

Olin ommellut lapsilleni edellisenä jouluna kalenteriessun, jonka taskuihin piilotin pieniä jouluyllätyksiä. Satu muokkautuikin luontevasti kalenterin muotoon: yksi pieni luku jokaiselle päivälle. Asettelin tekstin tietokoneella pitkulaisiin palstoihin, tulostin ja rullasin tarinanpätkiä essukalenteriin. Joulukuu alkoi ja satu oli vielä kesken. Monena iltana lasten mentyä nukkumaan jatkoin satua tietokoneellani.

Kun kerroin joillekin läheisilleni tästä meidän kotitekoisesta kalenteristamme, halusivat monet päästä seuraamaan satua. Perustin pienen WhatsApp-ryhmän niille, jotka halusivat seurata satua. Aina, kun olin lukenut luukun lapsilleni, otin lampun valossa kännykällä kuvan ja lähetin sen listalle. Aina silloin tällöin joku antoi pyytämättä palautetta: ”Tämä oli ihana, ja lapset jäivät koukkuun.” Tai: ”Julkaise tämä jossakin.”

Marraskuussa 2019 kirjoittamisen opinnoissa meitä rohkaistiin hakemaan julkaisukokemuksia. Muokkasin hieman kalenterisatuani ja lähetin sen paikkakuntani sanomalehteen. Lapin Kansa julkaisi sadun paitsi printtilehdessään myös verkossa ja podcastina. Jokainen luukku sai kauniin kuvituksen graafikko Miila Kankaanrannalta. Myös samaan konserniin kuuluva Kaleva otti tekstin julkaistavakseen.

Kuulin tuttavilta, että useampi koululuokka oli seurannut satua ja joku lapsista oli innostunut kirjoittamaan oman joulusadun. Kuulemma monet eläkeikäiset olivat odottaneet aina uutta luukkua innokkaasti. Kun joulu oli ohi, sain Lapin Kansalta toiveen, että tekisin seuraavaksi jouluksi uuden kalenterisadun.

Keväällä 2020 mielessäni oli pyörinyt jo pitempään jatko-osa edelliseen satuun liittyen. Kevät kului ja joulutunnelmaan oli vaikea eläytyä. Lasteni mielestä kalenterisadulle oli yksi ehto: sen tuli olla ehdottomasti jännittävä! Sain ennen kesää tehtyä suunnitelman sadusta Tekstikokoelma-kurssille. Siitä tuli lopulta itsenäinen jatko-osa edelliseen tarinaan ja nimeksi valikoitui Piparkakkuyllätys.

Nyt satu on valmis ja lähetetty toimitukseen. Kuvittaja on ilahduttanut minua ensimmäisillä maistiaisilla. Pienoisella jännityksellä odotan, miten lukijat ottavat vastaan Piparkakkuyllätyksen. Toivon, että se viihdyttää ja lohduttaa ihmisiä koronarajoitusten keskellä.

On jälleen aika nostaa tähdet ikkunoihin ja kalenteriessu perinteiselle paikalleen leivinuunin kylkeen. Kun lapset nukahtavat, käyn sujauttamassa sen taskuihin pieniä tarinarullia.

Saara Luokkala

Osuuskunta Tulento – yhteisöllinen olio muotoutumassa

Kuva Vesa Minkkinen Pixabaystä

Syyskuussa kaverini kertoi, että kirjallisuuskentälle ollaan perustamassa uutta osuuskuntaa, jonka perustamiseen ja toimintaan voi halutessaan osallistua. Innostuin, sillä kirjoittamiseni on hiljalleen viime vuoden lopulta alkaen nyrjähtänyt kohti yhteisöllisyyttä, itsenäisesti muotoutuneiden palautepiirien ja yhteisten kirjoittamishetkien myötä. Niinpä tuntui hyvältä idealta liittyä yhteisöön, joka nimittää itseään Tulennoksi.

Ajattelemme osuuskunnan nimeä translatiivina eli muutosta ilmaisevana tai olennon ja tulemisen yhdistelmänä eli tulentonta. Vaalimme ajatusta osuuskunnasta jatkuvasti muotoutuvana ja epävalmiina prosessina: sellaisena, joka muuttuu tekijöidensä suuntautumisten ja kiinnostuksien kautta. Epävalmiuden normalisointia kuvaa myös se, että kirjoitan tätä tekstiä osuuskunnasta, jota ei edes vielä ole virallisesti olemassa – kuitenkin jo hyvää vauhtia muotoutumassa.

Tällainen yhteisöllinen ja jatkuva joksikin tuleminen avaa mahdollisuuden kuvitteluun ja haaveiluun, kun mitään ei tarvitse olla, mutta kaikeksi voi tulla.

”Miusta se on ollut tosi kumouksellista, että on puhuttu auki, että sanokaa ihmiset, mitä haluatte tehdä, niin saatte tehdä sitä”, pohtii Carita Roivas, yksi Tulennon ensimmäisistä perustamispohdinnoista asti mukana olleista jäsenistä. ”Esimerkiksi aluksi piti olla markkinointityöryhmä, mutta ketään ei kiinnostanut se, niin ei sitä sitten tarvitse. Se hoidetaan jollain toisella tavalla”, jatkaa toinen tulentolainen Milla Kalliokoski.

Tulennossa yhteisöllisyys näkyy myös ajatuksena siitä, että kaikki toiminnasta kertyvät voitot jaetaan tasan osuuskunnan kaikkien jäsenten kesken. Ideana on, että osuuskunnassa kerrotaan avoimesti omasta jaksamisesta ja luotetaan siihen, että jokainen pyrkii kykyjensä, jaksamisensa ja elämäntilanteensa mukaisesti yhteiseen päämäärään.

”Jos ei jonakin vuonna voi osallistua puoleen vuoteen mihinkään, koska on ongelmia henkilökohtaisessa elämässä, niin silti siitä saa sen palkan, koska seuraavana vuonna voi taas tehdä todella paljon. Että se ihmisten omatahtisuus toimii myös voimavarana”, kertoo Kalliokoski.

Koska olemme vasta muotoutumassa, olemme käytännössä lähinnä sopineet erilaisista käytännöistä ja periaatteista, jotta olisimme valmiita osuuskunnan viralliseen perustamiseen. Ensimmäisenä toimintavuonna aiomme julkaista kaksi kirjaa: yhden romaanin ja yhden antologian. Niiden liepeillä ja liepeiden reunoilla haluamme järjestää myös erilaisia taiteeseen liittyviä tapahtumia, kirjoitusretriittejä ja toimia ylipäänsä yhteisönä.

Itse koen valtavaksi voimavaraksi sen, että Tulennossa jokainen toimija voi suuntautua omien kiinnostuksiensa mukaan. Kalliokoskea kiinnostaa esimerkiksi yhteisöllinen yrittäjyys ja Roivasta kollektiivinen kustantaminen. Itse haaveilen kustantamisesta ja yhdessä kirjoittamisesta. Lisäksi maalailen Roivaksen tapaan mielikuvia kirjoitusretriiteistä:

”Mie haaveilen jostain sellaisesta ihanasta kirjoitusmökkiretriitistä. Semmoisen mie haluaisin järjestää”, hän kertoo.

Kun kaikki on koko ajan muotoutumisen tilassa, karisee toiminnalta ylimääräinen paine. Kaikki on aina kesken, virtaamassa jostakin ehkä jonnekin, ja se on hyvä asia.

 
Otto Rikka