Ullakkolöydön viisaudet

Laura Roininen. Kuva: Heli Kurimo

Äidillä oli loistava ajoitus. Hän oli löytänyt vintiltä alun teoksesta Neiti Etsivä sekä herra etsivä ja Sipulin salaisuus. Käsin kirjoitettu kirja oli vuodelta 1988 ja siinä oli kaksi lukua.

Sain ullakkolöydön luettavakseni, kun painin tekeillä olevan tietokirjani parissa sisäinen kriitikko seuranani. Muisto lapsuudesta, kesken jääneen kirjan alku, muistutti monesta asiasta. Se sai jopa kireän ja varsin kovaäänisen sisäisen kriitikkoni hetkeksi hiljenemään.

Ensimmäiseksi. Yksin en olisi päässyt tilanteeseen, jossa kirjani on kustantamon kevään uutuusluettelossa.

Kirjan syntymiseen tarvittiin monia, jotka johdattivat oikeaan suuntaan ja tuuppivat eteenpäin. Osa heistä on vaikuttanut kirjoittamiskipinääni vuosikymmeniä aiemmin, osa viime vuosina.

Ilman eteenpäin työntäviä voimia kirja olisi todennäköisesti jäänyt häilyväksi ideaksi.

Toiseksi. Tätä kohti olin tehnyt matkaa pikkuhiljaa. Jos olisin vain odottanut valmista teosta ja sen tuomaa euforiaa, olisin pettynyt.

Kirjaa kirjoittaessani yksi tärkeimmistä opeista oli taito nauttia matkasta. Matkasta, jota olin tehnyt jo sieltä 80-luvulta. Tehnyt kokeiluja, aloittanut ja jättänyt kesken, epäonnistunut ja onnistunut. Tutustunut moniin kirjoittajakavereihin, saanut oppia ja vertaistukea.

Kolmanneksi. Kirjoittaminen saa olla hauskaa. Muistelin, millaista kirjoittaminen oli ollut silloin, kun kirjoitin Neiti Etsivää ja Herra Etsivää. Kriitikko ei ollut saanut asuinsijaa päästäni ja tekstiä oli keveää ja helppoa suoltaa.

Miksi olin ylipäätään alkanut kirjoittaa? Siksi, että se on valtavan kivaa ja antoi onnistumisen elämyksiä. Ei aikuisuus tai selkeä tavoite kirjoittamisessa tarkoita sitä, että kirjoittamisesta pitäisi tulla ryppyotsaista.

Neljänneksi. Kirjoittaessa työ- ja vapaa-aika punoutuvat helposti tiukasti yhteen. Elämässä oli hyvä olla myös paljon muuta kuin kirjoittamista. Ullakkolöytöjä, aikatauluttomia viikonloppuja, rantapäiviä ja kunnon yöunia.

Työhyvinvoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeitä olivat ystävät ja sukulaiset, jotka pyysivät valmiiseen ruokapöytään ja kysyivät lenkille. Ja perhe, joka irrotti minut tehokkaasti tietokoneesta ja sai ajatukset pois kirjan keskeneräisiltä sivuilta.

Viidenneksi. Kannustuksen ja sopivasti ulkopuolelta tulevien työntävien voimien lisäksi valmiiksi saamiseen tarvitaan usein myös periksiantamattomuutta ja sitkeyttä.

Vaikka kirjoittaminen saa olla aikuisenakin hauskaa, on myös siedettävä sitä, että aina se ei sitä ole. Sisäinen kriitikkokaan ei välttämättä vaikene, mutta sen ääntä voi oppia sietämään ja sen viestejä suodattamaan.

Lopulta, lukuisien keskeneräisiksi jääneiden tekstien jälkeen ensimmäinen valmiiksi saamani kirja Perhe parrasvaloissa (Avain) ilmestyi helmikuussa.

Laura Roininen