 |
| Kuva: Lasse Kantola |
Runous on rakkain kirjoittamisen alue
Lealiisa on kirjoittanut monenlaista:
kolumneja, pakinoita, näytelmiä, kuunnelmia, musikaaleja, blogia. Ehdottomasti rakkainta
on runojen kirjoittaminen.
– Runot ovat tapani olla maailmassa. Jos
on mahdollista sanoittaa jotain syvempää tästä elämästä, runous on sen muoto.
Kaksi runokirjaa julkaissut Lealiisa
löysi runot jo lapsena. Tajunnan räjäytti kirjoittajille tuttu mies: Risto Ahti
tuli Lealiisan äidinkielen opettajan sijaiseksi yläasteella.
Mestari-kisälli-suhde on jo tovi sitten muuttunut tasavertaisemmaksi, mutta
nähdyksi tulemisen tunnetta ei helposti unohda. Kirjoittamisen opiskelu on ollut sen jälkeen luontevaa.
Runous on ollut sopiva lähtökohta
kaikelle kirjoittamiselle:
– Se on aika hyvä laji. Runo tiivistää,
sanoo oleellisen.
Runouden Lealiisa mieltää vapaan
kirjoittamisen alueeksi, kolumnit puolestaan edustavat positiivista rutiinia:
julkaisupaikka Etelä-Suomen Sanomissa odottaa tekstiä kerran kuukaudessa.
– Kolumneja teen mielelläni, niissä on
mahdollisuus herättää keskustelua. Kirjoittajat tarvitsevat näkyvyyttä, kolumnien
kautta olen näkyvä.
Kohtaaminen on tärkeää
Lahdessa Lealiisa on tuttu
kirjoittamisen ohjaaja.
– Tänä vuonna opetan yhden koulun kaikille
kutosille kymmenen tuntia runoutta.
Mieluiten Lealiisa työskentelee juuri
lasten ja nuorten kanssa. Paras kohderyhmä on se, jota monet karttavat:
yläasteikäiset.
Vuosien varrella on kokemus karttunut
ja oppeja jaettavaksi asti.
– Tärkeintä on kohtaaminen, että ottaa
tosissaan ja kuuntelee. Yhden asian haluan erityisesti jakaa kaikille
ohjaajille: luokasta en halua kuulla mitään etukäteen.
Aikuisten yhteydenottojen pohjalta
Lealiisa perusti tammikuussa oman runokoulunsa, jossa on ollut kymmenen
innokasta opiskelijaa.
– Tykkään vastavuoroisuudesta. Kun
esittää oikeita kysymyksiä, syntyy hedelmällisiä keskusteluja. Ihmisten
kohtaaminen on tärkeää myös omien tekstien kautta. Kapakoista on tullut
runoareenoita, mutta Lealiisan mielipaikka on toisaalla:
– Tykkään esiintyä kirkossa. Kapakassa
jännittää, kirkossa ei. Kirkossa ihmiset
ovat valmiiksi virittäytyneet tietylle taajuudelle. Pääsiäisenä minulla oli 600
kuulijaa, sellaisia hetkiä runoilija saa aika harvoin.
Juuri nyt meneillään on välitila, jossa
tekstit odottavat muotoutumistaan.
– Tarvitsen hiljaisuutta, aikaa ja
tilaa. Tätä on siedettävä: mulla on sanottavaa ja kirjoitettavaa, vaikken juuri
nyt tiedä sen muotoa.
Sanataiteen moniottelijana hän kannustaa
sitkeyteen:
– Kirjoittajaksi on tosi paljon
haluttava, jos kirjoittajaksi ryhtyy. Jos tosiaan haluat, älä luovuta.
