 |
| Kuva: Jyrki Heikkinen |
Esikoisteokseni Sateen ääni on sinun äänesi on vasta ilmestynyt. Mikä osa minussa sen kirjoitti, koska nyt
tuntuu, että minulla on jo ihan toinen pää. Taudinkuvaan kuuluu akuutin
amnesian lisäksi vieraantumisen tunne, laiskuus, uneliaisuus, huikeat
tulevaisuuden visiot... Olen muuttumassa teini-ikäiseksi jälleen, mutta sille
on syynsä.
Tekeekö kirjoittaja tekstin vai
muokkaako teksti kirjoittajastaan aina erilaisen, tarpeidensa mukaan? Lastenrunokoelmaa
kirjoittaessani aistin elämää ja olemista kuin lapsi, assosioin vapaasti,
kirjoittaminen oli helppoa, niin kuin lapsena. Nyt olen siirtymässä proosan
pariin ja vereni kohahtaa. Olo on kapinallinen, tuore, sisäänpäin käpertynyt:
kenties toivottujakin olotiloja nuortenkirjaa kirjoittavalle. Otan kuitenkin
hatun nöyrästi kouraan ja haen apua aineopintojen proosakurssilta. Ehkä. Ellei
halvaannus valtaa minua liikaa. Tai kapina.
Koska olen tähän asti ollut runouden
salarakas, on tuntunut yllättävältä, miten silmäni ja korvani ovat alkaneet
lyyrisyyttä hyljeksyä. Hyllyssä lepää vieläkin jouluksi saatu islantilaisen
Gerđur Kristnýn Verikavio, jota innokkaasti odotin suomennettavaksi.
Uusi pää haluaakin proosaa, mielellään suomalaista, uutta. On oltava valmis
muodonmuutokseen, on nähtävä myös, ettei tekstin takana enää lepää leppoisan
animistinen luontosuhteeni, vaan joku toinen haluaa sanoa minun kauttani
jotain. Avaudun synnytyskanavaksi, poistoilmaputkeksi, äänitorveksi,
palosireeniksi: itkua ja mekastusta, monimuotoista inhimillistä metakkaa.
Näinkö assosioin proosan: suoraksi, ääntä siirtäväksi putkeksi, ihmisen
keksimäksi.
Lapsuuden muistikuva 80-luvulta:
toppatakki ja rimpsuhame ylläni kodin betonirappusilla, kesäpäivänä.
Vuorisatiinin tuntu iholla, pinkit lepattavat helmat, tuulee, savun tuoksu
ilmassa, ja joku muu, joka nostaa tunteen. Joka nostaa ajatuksen: olen hyvä
yhdistelemään. Se on kirjoittajalle tärkeä sisäinen tunne, vaikka ulospäin
pukeutumisvalintani ja sisäänpäin kääntynyt olemiseni aiheuttivat ajoittain
sekä hilpeyttä että huolta; kenties tekevät sitä vieläkin.
Luonnontieteelliset tosiasiat taas
testasin eräänä hyisenä pakkasiltana samoilla rappusilla, samana
vuosikymmenenä. Perinteinen kieli-kiinni-metallikaiteeseen -kokeilu taas johti
syvempään luonnontieteelliseen ymmärrykseen syyn ja seurauksen laeista. Vaikka
kirjoittamiseni on niin kaukana tieteellisestä kuin voi, ovat tieteelliset
tosiasiat monesti runojenkin taustalla, niin pahoehoe-laavasta lyhtykalan
elintapoihin.
Oikeaa = kirjan sivuilla elävää
henkilöä ei voi kursia luonnontieteellisistä seikoista esiin. Siitä johtuu uusi
pää. Ja ajatustavan muutoksesta, vaikka en tiedä mikä oikein muuttuu.
Elliptinen rakenne ei ehkä enää toimikaan, tai kuten Maria Peura sanoo, mandala.
Tunnen olevani enemmän auki, murtautumassa kehästä, pyramidin portailla;
salaisuuksien juurella.
Päivi Katariina Savolainen
