Päättömyydestä ja juurettomuudesta

Kuva: Jyrki Heikkinen

Esikoisteokseni Sateen ääni on sinun äänesi on vasta ilmestynyt. Mikä osa minussa sen kirjoitti, koska nyt tuntuu, että minulla on jo ihan toinen pää. Taudinkuvaan kuuluu akuutin amnesian lisäksi vieraantumisen tunne, laiskuus, uneliaisuus, huikeat tulevaisuuden visiot... Olen muuttumassa teini-ikäiseksi jälleen, mutta sille on syynsä.

Tekeekö kirjoittaja tekstin vai muokkaako teksti kirjoittajastaan aina erilaisen, tarpeidensa mukaan? Lastenrunokoelmaa kirjoittaessani aistin elämää ja olemista kuin lapsi, assosioin vapaasti, kirjoittaminen oli helppoa, niin kuin lapsena. Nyt olen siirtymässä proosan pariin ja vereni kohahtaa. Olo on kapinallinen, tuore, sisäänpäin käpertynyt: kenties toivottujakin olotiloja nuortenkirjaa kirjoittavalle. Otan kuitenkin hatun nöyrästi kouraan ja haen apua aineopintojen proosakurssilta. Ehkä. Ellei halvaannus valtaa minua liikaa. Tai kapina.

Koska olen tähän asti ollut runouden salarakas, on tuntunut yllättävältä, miten silmäni ja korvani ovat alkaneet lyyrisyyttä hyljeksyä. Hyllyssä lepää vieläkin jouluksi saatu islantilaisen Gerđur Kristnýn Verikavio, jota innokkaasti odotin suomennettavaksi. Uusi pää haluaakin proosaa, mielellään suomalaista, uutta. On oltava valmis muodonmuutokseen, on nähtävä myös, ettei tekstin takana enää lepää leppoisan animistinen luontosuhteeni, vaan joku toinen haluaa sanoa minun kauttani jotain. Avaudun synnytyskanavaksi, poistoilmaputkeksi, äänitorveksi, palosireeniksi: itkua ja mekastusta, monimuotoista inhimillistä metakkaa. Näinkö assosioin proosan: suoraksi, ääntä siirtäväksi putkeksi, ihmisen keksimäksi.

Lapsuuden muistikuva 80-luvulta: toppatakki ja rimpsuhame ylläni kodin betonirappusilla, kesäpäivänä. Vuorisatiinin tuntu iholla, pinkit lepattavat helmat, tuulee, savun tuoksu ilmassa, ja joku muu, joka nostaa tunteen. Joka nostaa ajatuksen: olen hyvä yhdistelemään. Se on kirjoittajalle tärkeä sisäinen tunne, vaikka ulospäin pukeutumisvalintani ja sisäänpäin kääntynyt olemiseni aiheuttivat ajoittain sekä hilpeyttä että huolta; kenties tekevät sitä vieläkin.

Luonnontieteelliset tosiasiat taas testasin eräänä hyisenä pakkasiltana samoilla rappusilla, samana vuosikymmenenä. Perinteinen kieli-kiinni-metallikaiteeseen -kokeilu taas johti syvempään luonnontieteelliseen ymmärrykseen syyn ja seurauksen laeista. Vaikka kirjoittamiseni on niin kaukana tieteellisestä kuin voi, ovat tieteelliset tosiasiat monesti runojenkin taustalla, niin pahoehoe-laavasta lyhtykalan elintapoihin.

Oikeaa = kirjan sivuilla elävää henkilöä ei voi kursia luonnontieteellisistä seikoista esiin. Siitä johtuu uusi pää. Ja ajatustavan muutoksesta, vaikka en tiedä mikä oikein muuttuu. Elliptinen rakenne ei ehkä enää toimikaan, tai kuten Maria Peura sanoo, mandala. Tunnen olevani enemmän auki, murtautumassa kehästä, pyramidin portailla; salaisuuksien juurella.

 

Päivi Katariina Savolainen