Lukuvuoden lopussa tulee tehtyä
tilinpäätöstä. Millaisen “todistuksen” kuluneesta vuodesta itselleen antaa?
Miten opetusta haluaisi kehittää?
Oman opettamisen reflektointi
kääntyy luontevasti kohti tulevaa ja seuraavan lukukauden suunnittelua. Toki
täytyy myöntää, että nyt kun olisi aikaa suunnitella, aivot ovat aika lailla
takussa. Silti uusia ideoita täytyy pinnistellä esiin: pistää ne ainakin alulle
ja hautumaan yli loman. Tällä hetkellä pohdin etenkin kehollisuuden eli
kinesteettisyyden ottamista mukaan runon kirjoittamisen opettamiseen.
Oman runoilijantyöni pohjalta
rytmin ja soinnun kysymykset ovat runon kirjoittamisen taidon keskiössä.
Aloitan opetukseni usein Vladimir Majakovskin sanoin:
“Minä kävelen käsiäni
heilutellen ja hiljakseen mumisten, vielä miltei sanattomasti, ja väliin
hidastan askeleitani jottei mumina häiriintyisi, väliin taas panen muminaan
vauhtia askelteni tahdin mukaan. Näin jäsentyy ja täsmentyy rytmi
‒ kaiken runouden perustekijä, joka tuntuu siinä kauttaaltaan huminana.
Vähitellen tuosta huminasta alkaa irrota sanoja. ”
‒ Vladimir Majakovski, “Miten säkeitä valmistetaan”, suom. Tuomas Anhava
Miten hienosti Majakovski
kuvaakaan runon luomista fyysisenä ja mentaalisena prosessina. Siinä kehoa
liikuttavan toiston, kuten kävelyn, avulla saadaan suu purkautumaan muminaksi,
joka puolestaan muuttuu runon omaksi huminaksi, josta sanat lopulta kiteytyvät.
Melkoinen prosessi, jossa minua
kiinnostaa eniten juuri fyysinen tuntu: kehollisen liikkeen ja muminan yhteys,
fyysisen kokemuksen muuttuminen eri tavoin merkitykselliseksi. Tämä fyysinen
tuntu on runon ydinkokemusta: siitä runo kasvaa.
Opettamisen näkökulmasta runon
kirjoittamisen kehollisuus tuntuu kuitenkin myös haasteelliselta. Miten
kirjoittamisen kehollisuus voisi olla oppimisen kohteena? Mitä siinä voitaisiin
haluta oppia? Jos ajattelen, että oppimisen kohteena olisi “tuntu”, niin
millaisten prosessien ja työskentelytapojen kautta se voisi mahdollistua? Miten
runon kirjoittajat voisivat siis saada kosketuksen “tuntuun”, siihen miten runo
liikkuu ja muotoutuu sekä kehossa että kognitiossa. Minua kiinnostaa myös se,
miten tällaista kokemusta voitaisiin jakaa.
Liikutaanhan sellaisen
kokemuksen äärellä, jota on vaikea sanallistamisen avulla tavoittaa.
Kirjoittamisessa myös harvoin tuntuu olevan keho kokonaisvaltaisesti mukana.
Jos kirjoittava keho johonkin asemoituu, niin sormityöskentelyyn ja
niskakipuihin.
En ole kuitenkaan kertaakaan
vielä vetänyt runotuntia siten, että olisimme heilutelleet käsiämme ja
kävelleet tempoa vaihdellen. Tämä johtuu kenties siitä, että en ole itse vielä
kirjoittanut runoa siten, että olisin heilutellut käsiäni ja kävellyt tempoa
vaihdellen. En ole kokenut siihen tarvetta, koska kykenen tuntemaan runon
liikkeet omassa kehossani jo pelkkien kognitiivisten mielikuvien avulla. Runo
liikkuu, kiemurtelee, aksentoi, venyttää ja katkeilee; kun on tarpeeksi lähellä
sanoja, niiden iholla, kirjoitetut sanat liikuttavat kehoa ja siitä syntyy
runon juurevuus, sen tuntu.
Mutta miten sanojen iholle
pääsee? Olisiko runon kirjoittamista opetteleville ihan hyvä idea vähän
heilutella käsiä ja konkreettisesti nostaa polvea, laskea polvea? Voisiko
kinesteettisen oppimisen ottaa luontevasti mukaan runon kirjoittamisen
oppimiseen? Näille kysymyksille löytyy ‒ toivottavasti ‒ kesän korvien väleistä
vähän enemmän tilaa.
Miia Toivio
