Sanojen iholle

Lukuvuoden lopussa tulee tehtyä tilinpäätöstä. Millaisen “todistuksen” kuluneesta vuodesta itselleen antaa? Miten opetusta haluaisi kehittää?

Oman opettamisen reflektointi kääntyy luontevasti kohti tulevaa ja seuraavan lukukauden suunnittelua. Toki täytyy myöntää, että nyt kun olisi aikaa suunnitella, aivot ovat aika lailla takussa. Silti uusia ideoita täytyy pinnistellä esiin: pistää ne ainakin alulle ja hautumaan yli loman. Tällä hetkellä pohdin etenkin kehollisuuden eli kinesteettisyyden ottamista mukaan runon kirjoittamisen opettamiseen.

Oman runoilijantyöni pohjalta rytmin ja soinnun kysymykset ovat runon kirjoittamisen taidon keskiössä. Aloitan opetukseni usein Vladimir Majakovskin sanoin:

“Minä kävelen käsiäni heilutellen ja hiljakseen mumisten, vielä miltei sanattomasti, ja väliin hidastan askeleitani jottei mumina häiriintyisi, väliin taas panen muminaan vauhtia askelteni tahdin mukaan. Näin jäsentyy ja täsmentyy rytmi ‒ kaiken runouden perustekijä, joka tuntuu siinä kauttaaltaan huminana. Vähitellen tuosta huminasta alkaa irrota sanoja. ”

‒ Vladimir Majakovski, “Miten säkeitä valmistetaan”, suom. Tuomas Anhava

Miten hienosti Majakovski kuvaakaan runon luomista fyysisenä ja mentaalisena prosessina. Siinä kehoa liikuttavan toiston, kuten kävelyn, avulla saadaan suu purkautumaan muminaksi, joka puolestaan muuttuu runon omaksi huminaksi, josta sanat lopulta kiteytyvät.

Melkoinen prosessi, jossa minua kiinnostaa eniten juuri fyysinen tuntu: kehollisen liikkeen ja muminan yhteys, fyysisen kokemuksen muuttuminen eri tavoin merkitykselliseksi. Tämä fyysinen tuntu on runon ydinkokemusta: siitä runo kasvaa.

Opettamisen näkökulmasta runon kirjoittamisen kehollisuus tuntuu kuitenkin myös haasteelliselta. Miten kirjoittamisen kehollisuus voisi olla oppimisen kohteena? Mitä siinä voitaisiin haluta oppia? Jos ajattelen, että oppimisen kohteena olisi “tuntu”, niin millaisten prosessien ja työskentelytapojen kautta se voisi mahdollistua? Miten runon kirjoittajat voisivat siis saada kosketuksen “tuntuun”, siihen miten runo liikkuu ja muotoutuu sekä kehossa että kognitiossa. Minua kiinnostaa myös se, miten tällaista kokemusta voitaisiin jakaa.

Liikutaanhan sellaisen kokemuksen äärellä, jota on vaikea sanallistamisen avulla tavoittaa. Kirjoittamisessa myös harvoin tuntuu olevan keho kokonaisvaltaisesti mukana. Jos kirjoittava keho johonkin asemoituu, niin sormityöskentelyyn ja niskakipuihin.

En ole kuitenkaan kertaakaan vielä vetänyt runotuntia siten, että olisimme heilutelleet käsiämme ja kävelleet tempoa vaihdellen. Tämä johtuu kenties siitä, että en ole itse vielä kirjoittanut runoa siten, että olisin heilutellut käsiäni ja kävellyt tempoa vaihdellen. En ole kokenut siihen tarvetta, koska kykenen tuntemaan runon liikkeet omassa kehossani jo pelkkien kognitiivisten mielikuvien avulla. Runo liikkuu, kiemurtelee, aksentoi, venyttää ja katkeilee; kun on tarpeeksi lähellä sanoja, niiden iholla, kirjoitetut sanat liikuttavat kehoa ja siitä syntyy runon juurevuus, sen tuntu.

Mutta miten sanojen iholle pääsee? Olisiko runon kirjoittamista opetteleville ihan hyvä idea vähän heilutella käsiä ja konkreettisesti nostaa polvea, laskea polvea? Voisiko kinesteettisen oppimisen ottaa luontevasti mukaan runon kirjoittamisen oppimiseen? Näille kysymyksille löytyy ‒ toivottavasti ‒ kesän korvien väleistä vähän enemmän tilaa.

Miia Toivio