Kasvosokeus on ilmiö,
joka kuulostaa fiktion tuotteelta vaikka on täyttä totta. Ihminen on
kasvosokea, jos hänen mielessään kaikki kasvot näyttävät suurin piirtein
samanlaisilta. Hän ei siis kykene tunnistamaan helposti edes tuttaviaan, jotkut
eivät edes omia perheenjäseniään. Tunnistatko kasvot? -kirja ilmestyi viime
viikolla pohtimaan kasvosokeuden kokemusta, joka tunnistamiseen kykenevästä
tuntuu huikean vaikeasti käsitettävältä. Millaista on ns. sokeus, joka saa
näkemään sosiaalisen ympäristön niin yllättävällä tavalla?
Kirjoittajille
kaikkein tutuin sokeuden muoto lienee sokeutuminen omalle tekstille: mikä juuri
kirjoitetussa on korvaamatonta ja mikä sietämätöntä? Joskus sokeutua voi vielä
pahemmin, kokonaiselle kirjallisuuden päälajille, ja juuri tällainen sokeus
liittyy Tunnistatko kasvot? -kirjan syntyprosessiin. Minun ei nimittäin pitänyt
lähivuosina lainkaan kirjoittaa tietotekstejä, ja päätös oli jopa melko
tietoinen ja luja. Kirja kuitenkin syntyi, kun törmäsin kasvosokeuden aiheeseen
ja ilmiö oli niin mielenkiintoinen, ettei sen pohtimisesta ollut tulla loppua.
Kävi niin kuin kirjoittajille parhaina hetkinä käy: näppäimistön takominen veti
vaivihkaa mukaansa ja muuttui hurmaavan hauskaksi.
Onko tällainen
päälaji- tai lievempänä ilmiönä genresokeus sitten kirjoittajilla yleistä? Tietääkö
kirjoittaja, mitä haluaa kirjoittaa? Kyselin kirjoittavilta tutuilta, miten he
ovat valinneet oman genrensä. Vastauksia löytyi monenlaisia:
- "Olen lapsesta asti halunnut kirjoittaa romaanin." (kirjoittaa näytelmiä ja romaanikäsikirjoituksia)
- "Kirjoitan lehtijuttuja työkseni, vaikka oikeasti haluaisin olla runoilija." (sekalaisia tekstejä)
- "Yritin kirjoittaa runoja, mutta huomasin etten ymmärrä lyriikkaa." (proosaa)
- "Haluan kerätä ja jakaa tietoa aiheista, jotka voivat syventää ymmärrystä maailmasta ja ihmisyydestä." (tietokirjoja)
- "Tykkään kehitellä pitkiä tarinoita ja monimutkaisia juonia." (romaanikäsikirjoituksia)
- "Halusin olla hyvä jossakin, ja aloin kirjoittaa tietotekstejä, koska se oli helppoa verrattuna hyvän romaanin kirjoittamiseen." (lehtijuttuja ja tietokirjoja)
- "En koe olevani taiteilijaluonne, joten en kirjoita runoja. Sitä paitsi viehätyn tarinamaisesta kerronnasta, ja runot loppuvat mielestäni kesken." (romaanikäsikirjoituksia)
Kirjoittamisen
aikeet toteutuivat pienoiskyselyni perusteella eri kirjoittajilla varsin eri
tavoin, eikä jokaisella ollut suinkaan varmuutta siitä, mikä genre sopisi
itselle parhaiten. Kaikille ei siis vaikuttanut olevan selvää, mitä
kirjoittaisi kaikkein mieluiten, jos vain olisi riittävästi
aikaa/rahaa/tahtoa/energiaa.
Jotain yhteistä
kasvo- ja genresokeudella siis lienee. Lisäksi kumpaankin löytyy ainakin joitakin
helpotuskeinoja. Kasvosokea oppii yleensä käyttämään melko hyvin tunnistamisen
aputekijöitä, siis saamaan juttukaverin henkilöllisyyden selville esimerkiksi
hiusten, vaatetuksen tai puheenaiheiden perusteella. Kirjoittajalle yksi
parhaista keinoista lieventää genresokeuttaan saattaa hyvinkin olla
kirjoittamisen opintoihin osallistuminen. Kun saa kokeilla kaikessa rauhassa
vähän kaikkea, voi hyvinkin löytyä tie, joka johtaa yllättävään kirjoittamisen
iloon ja julkaisuihin, joiden ei alun perin ollut tarkoitus syntyä.
Haastattelin
Tunnistatko kasvot? -kirjaa varten lukuisia kasvosokeita, joista moni mainitsi,
kuinka upea on se hetki, kun riittävästi tietyn ihmisen ominaisuuksia
tarkasteltuaan oppii luotettavasti tunnistamaan uuden ihmisen, oli se sitten
läheinen ystävä tai Hollywood-näyttelijä. Esimerkiksi kirjailija Kaari Utrio
totesi oppineensa tunnistamaan omat lapsenlapsensa katselemalla heidän
valokuviaan. Vastaavasti kirjoittajalle kenties yksi hienoimmista hetkistä on
se, kun jokin teksti tai tekstilaji tuntuu vihdoin aivan omalta ja oikealta.
Näitä tunnistamisen hetkiä syksyyn!
Kati Tiirikainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti