Sivut

tiistai 9. syyskuuta 2014

Kasvot tai genret sekaisin



Kasvosokeus on ilmiö, joka kuulostaa fiktion tuotteelta vaikka on täyttä totta. Ihminen on kasvosokea, jos hänen mielessään kaikki kasvot näyttävät suurin piirtein samanlaisilta. Hän ei siis kykene tunnistamaan helposti edes tuttaviaan, jotkut eivät edes omia perheenjäseniään. Tunnistatko kasvot? -kirja ilmestyi viime viikolla pohtimaan kasvosokeuden kokemusta, joka tunnistamiseen kykenevästä tuntuu huikean vaikeasti käsitettävältä. Millaista on ns. sokeus, joka saa näkemään sosiaalisen ympäristön niin yllättävällä tavalla?

Kirjoittajille kaikkein tutuin sokeuden muoto lienee sokeutuminen omalle tekstille: mikä juuri kirjoitetussa on korvaamatonta ja mikä sietämätöntä? Joskus sokeutua voi vielä pahemmin, kokonaiselle kirjallisuuden päälajille, ja juuri tällainen sokeus liittyy Tunnistatko kasvot? -kirjan syntyprosessiin. Minun ei nimittäin pitänyt lähivuosina lainkaan kirjoittaa tietotekstejä, ja päätös oli jopa melko tietoinen ja luja. Kirja kuitenkin syntyi, kun törmäsin kasvosokeuden aiheeseen ja ilmiö oli niin mielenkiintoinen, ettei sen pohtimisesta ollut tulla loppua. Kävi niin kuin kirjoittajille parhaina hetkinä käy: näppäimistön takominen veti vaivihkaa mukaansa ja muuttui hurmaavan hauskaksi.

Onko tällainen päälaji- tai lievempänä ilmiönä genresokeus sitten kirjoittajilla yleistä? Tietääkö kirjoittaja, mitä haluaa kirjoittaa? Kyselin kirjoittavilta tutuilta, miten he ovat valinneet oman genrensä. Vastauksia löytyi monenlaisia:
  • "Olen lapsesta asti halunnut kirjoittaa romaanin." (kirjoittaa näytelmiä ja romaanikäsikirjoituksia)
  • "Kirjoitan lehtijuttuja työkseni, vaikka oikeasti haluaisin olla runoilija." (sekalaisia tekstejä)
  • "Yritin kirjoittaa runoja, mutta huomasin etten ymmärrä lyriikkaa." (proosaa)
  • "Haluan kerätä ja jakaa tietoa aiheista, jotka voivat syventää ymmärrystä maailmasta ja ihmisyydestä." (tietokirjoja)
  • "Tykkään kehitellä pitkiä tarinoita ja monimutkaisia juonia." (romaanikäsikirjoituksia)
  • "Halusin olla hyvä jossakin, ja aloin kirjoittaa tietotekstejä, koska se oli helppoa verrattuna hyvän romaanin kirjoittamiseen." (lehtijuttuja ja tietokirjoja)
  • "En koe olevani taiteilijaluonne, joten en kirjoita runoja. Sitä paitsi viehätyn tarinamaisesta kerronnasta, ja runot loppuvat mielestäni kesken." (romaanikäsikirjoituksia)
Kirjoittamisen aikeet toteutuivat pienoiskyselyni perusteella eri kirjoittajilla varsin eri tavoin, eikä jokaisella ollut suinkaan varmuutta siitä, mikä genre sopisi itselle parhaiten. Kaikille ei siis vaikuttanut olevan selvää, mitä kirjoittaisi kaikkein mieluiten, jos vain olisi riittävästi aikaa/rahaa/tahtoa/energiaa.

Jotain yhteistä kasvo- ja genresokeudella siis lienee. Lisäksi kumpaankin löytyy ainakin joitakin helpotuskeinoja. Kasvosokea oppii yleensä käyttämään melko hyvin tunnistamisen aputekijöitä, siis saamaan juttukaverin henkilöllisyyden selville esimerkiksi hiusten, vaatetuksen tai puheenaiheiden perusteella. Kirjoittajalle yksi parhaista keinoista lieventää genresokeuttaan saattaa hyvinkin olla kirjoittamisen opintoihin osallistuminen. Kun saa kokeilla kaikessa rauhassa vähän kaikkea, voi hyvinkin löytyä tie, joka johtaa yllättävään kirjoittamisen iloon ja julkaisuihin, joiden ei alun perin ollut tarkoitus syntyä.

Haastattelin Tunnistatko kasvot? -kirjaa varten lukuisia kasvosokeita, joista moni mainitsi, kuinka upea on se hetki, kun riittävästi tietyn ihmisen ominaisuuksia tarkasteltuaan oppii luotettavasti tunnistamaan uuden ihmisen, oli se sitten läheinen ystävä tai Hollywood-näyttelijä. Esimerkiksi kirjailija Kaari Utrio totesi oppineensa tunnistamaan omat lapsenlapsensa katselemalla heidän valokuviaan. Vastaavasti kirjoittajalle kenties yksi hienoimmista hetkistä on se, kun jokin teksti tai tekstilaji tuntuu vihdoin aivan omalta ja oikealta. Näitä tunnistamisen hetkiä syksyyn!

Kati Tiirikainen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti