Muusikko Sami
Lopakan esikoisteos Marras kertoo pohjoissuomalaisen
rock-bändin Euroopan-kiertueesta. Kirja ilmestyi keväällä 2014 ja on vuosien
kirjoittamisprosessin tulos. Kirjailija kertoo:
Alkuidea
syntyi ihan todellisessa ympäristössä – keikkabussin yksinäisessä loosissa joku
aamuyö. Oltiin vedetty hyvä keikka isolle yleisölle ja naurettu erittäin
tulehtuneelle sisäpiirihuumorille koko ilta, mutta silti silloin aamuyöllä
tuntui saatanan pahalta. Katselin ikkunasta pimeyteen ja mietin, että mitä jos
avaisi oven ja sukeltaisi pää edellä moottoritielle. Romaanimuoto vaatii aina
useampia päällekkäisiä tasoja, ja silloin tajusin, että ne alkaisivat olla
tässä kasassa kuin itsestään. Lukurakennekin on kiertueessa kuin sisäänkirjoitettu
– luku per kaupunki.
Kiertueen
jälkeen vetelin ehkä 70 sivua paperille asti, mutta jokin siinä tökki. Eniten
tietenkin se, että en ollut vielä proosakirjoittajana ollenkaan valmis. Tämän
jälkeen aloinkin katsella, missä tätä puolta voi Suomessa opiskella. Muutama
vuosi tämän jälkeen koko bändi laskettiin hautaan, eikä kiinnostanut sen myötä
palata kiertueaiheisiin näppäimistönkään ääressä. Koko prosessi oli hyllyssä
vuositolkulla.
Pikku hiljaa romaanista kuitenkin tuli sellainen terve pakkomielle, että perkele minä teen sen valmiiksi vaikka pöytälaatikkoon, sitä ennen en voi kuolla rauhassa. Aloin hakata kirjaimia jokaisena vapaana hetkenä, ja pian se löytyikin se kuuluisa oma ääni. Sitten hakatessa meni vuoden päivät, lähinnä viikonloppuisin. Kirjoitan hitaasti, mutta teksti on saman tien melkein täysin valmista. Oli se suuri hetki, kun laitoin materiaalin tulostumaan, avasin kaljan ja katsoin, kun mustesuihkuvehje tulostaa sitä nippua vittu tunnin. Vielä tästäkin isompi hetki oli se, kun romaani meni Likelle läpi. Tunnetta voi helpostikin verrata rakastumiseen.
Pikku hiljaa romaanista kuitenkin tuli sellainen terve pakkomielle, että perkele minä teen sen valmiiksi vaikka pöytälaatikkoon, sitä ennen en voi kuolla rauhassa. Aloin hakata kirjaimia jokaisena vapaana hetkenä, ja pian se löytyikin se kuuluisa oma ääni. Sitten hakatessa meni vuoden päivät, lähinnä viikonloppuisin. Kirjoitan hitaasti, mutta teksti on saman tien melkein täysin valmista. Oli se suuri hetki, kun laitoin materiaalin tulostumaan, avasin kaljan ja katsoin, kun mustesuihkuvehje tulostaa sitä nippua vittu tunnin. Vielä tästäkin isompi hetki oli se, kun romaani meni Likelle läpi. Tunnetta voi helpostikin verrata rakastumiseen.
Kultaiset opiskeluajat
Ajeltiin
Oulusta Jyväskylään viikonloppuopintoihin kimpassa Kari Kovalaisen kanssa.
Karihan on nykyisin julkaissut jo useampia eränovellikokoelmia ja yhden
romaaninkin, rautaista jälkeä. Käytiin kurssit hirveällä intohimolla, ja iltaisin
istuttiin Laajavuoren vankilamaisessa paskamotellissa tuoppien äärellä
miettien, että saatana joku päivä muuten pukkaa molemmilta kirjaa ulos, kuten lopulta
kävikin. On siitä Karin kanssa soiteltukin ja noiduttu, että voi vittu saatana.
Opinnoista
oli minulle ehdottomasti hyötyä, opettajapuoli oli sanalla sanoen loistava.
Palaute omista teksteistä tarjosi sen suurimman annin. Kyttäsin nimenomaan sitä
proosapuolta – runo-opinnot, esseekurssi ja vastaavat oli vähän pakkopullaa,
mutta ymmärsin kyllä että nekin kuuluvat tässä tapauksessa asiaan. Palautetta
tuli myös muilta opiskelijoilta ja koin sen kaiken hyvin arvokkaaksi. Harmittaa
nyt, etten muista loppuryhmästä muita kuin Karin nimeltä, olen nimimuistin
suhteen täysi urpo. Olisi mukava tietää, mihin prosessi muilla johti.
Joka
tapauksessa, sain opinnoista ehkä sen ratkaisevan sytykkeen ja näkökulman
siihen, miten homma pitää hoitaa. Vaikka kirjahomma pitkään tämän jälkeen
telakalla olikin. Kun aloitin uudestaan, ensimmäiseksi kaivoin ne Jyväskylän muistiinpanot
tiskiin ja kävin keskeisen annin uudestaan läpi.
Kuolemaa, raakaa työtä ja selviytymistä
Opintojen
aikaiseen maailmaan verrattuna kirjasta tuli kypsempi kaikin puolin, ehdin
nähdä lisää elämää ja muun muassa haudata isäni tässä välissä. Ja olla läsnä
lasteni synnytyksissä.
Isoin oivallus itse tekstin kannalta oli sen oman kerrontaotteen löytyminen. Halusin että tarina on kuin tuosta vain kerrottu, mutta eräänlaisena perversiona halusin mukaan myös haikeaa, miltei lyyristä pätkää. Tuon tasapainon löytäminen vaati kuukausien testausta, harjoittelua, epäonnistumisia, raakaa työtä. Mutta se löytyi.
Isoin oivallus itse tekstin kannalta oli sen oman kerrontaotteen löytyminen. Halusin että tarina on kuin tuosta vain kerrottu, mutta eräänlaisena perversiona halusin mukaan myös haikeaa, miltei lyyristä pätkää. Tuon tasapainon löytäminen vaati kuukausien testausta, harjoittelua, epäonnistumisia, raakaa työtä. Mutta se löytyi.
Niin
kulunut kuin sanonta onkin, kirjan kirjoittaminen avasi silmät moneen suuntaan.
Ja loi hirvittävät silmäpussit siihen alle. Minulle kirjoittaminen kaikissa
muodoissaan on kanava, jolla saan itsestäni kuonaa pihalle. Minähän en ole
ihmisenä mikään virkeä, pirteä, valovoimainen tai kannustava, etenkään itseäni
kohtaan. Elämä on eräänlaista selviytymiskamppailua päivästä toiseen. Ellei
minulla olisi tällaista kanavaa, olisin hyvin todennäköisesti jo kiven alla
mullat suussa.
Jos onnistun purkamaan lokasankoni niin, että joku muukin saa tekstistä jotakin irti, ollaan optimitilanteessa. Sinä siellä, joka mietit itsemurhaa kun aamulla kello soi: kirjoita, kirjoita, kirjoita. Itsensä ehtii tappaa seuraavanakin päivänä.
Jos onnistun purkamaan lokasankoni niin, että joku muukin saa tekstistä jotakin irti, ollaan optimitilanteessa. Sinä siellä, joka mietit itsemurhaa kun aamulla kello soi: kirjoita, kirjoita, kirjoita. Itsensä ehtii tappaa seuraavanakin päivänä.
Sami Lopakan kertomasta tekstin muokkasi Panu Hämeenaho
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti