Murehtimisen taito

Tanja Pohjola

Jos olisin James Bond -elokuva, minun nimeni olisi Elä ja murehdi. Elokuvani

päähenkilönä olen perehtynyt erityisesti menneiden asioiden vatvomiseen:

Miksi menin sanomaan noin?

Miksi kirjoitin noin?

Miksi ihmeessä tein noin?

Esikoiskirjani (Lintu pieni) julkaisun jälkeen murehtimiseni nousi uusiin sfääreihin. Sen

sijaan, että olisin täydestä sydämestäni nauttinut unelmani toteutumisesta, tuhlasin ison

osan ajastani murehtimiseen. Yleisötilaisuuksien jälkeen mietin, miksi en valmistautunut

paremmin? Miksi en muistanut hymyillä kirjailijakuvassa? Miksi, voi miksi unohdin mainita

sen erään tärkeän asian haastattelussa? Olin itseäni kohtaan kuin ankara valmentaja, joka

muistuttaa pienimmästäkin inhimillisestä virheestä. Ja ennen kaikkea murehdin: miksi en

täysin tunne olevani kirjailija?

Sillä minulla oli mielessäni tietynlainen kuva siitä, millainen kirjailijan tulee olla sen lisäksi,

että hän kirjoittaa kirjoja. Mielikuvani kirjailija osaa puhua suurelle yleisölle syvällisesti sekä

yhteiskunnallisista asioista että kirjallisuuden historiasta. Hänellä on painavaa sanottavaa

eikä hän arastele sanoa sitä. Hän istuu ryhdikkäästi selkä suorassa ja artikuloi selkeästi. Ei

jännitä. Ja hänellä on takanaan kirjoittamisen opintoja.

Minä en kunnolla solahtanut kuvittelemaani muottiin. Jännitän esiintymistä.

Hermostuneena takeltelen sanoissani. Arastelen tuoda julki mielipiteitäni. Ryhtikään ei

aina ole hyvä. Eikä minulla ole takanani aikaisempia kirjoittamisen opintoja. Pakko

myöntää, että tunsin alemmuutta, kun seurasin muita viime vuonna julkaisseita

esikoiskirjailijoita, joista suurella osalla oli takanaan joko menestymistä kirjoituskilpailuissa,

toimittajantöitä tai kirjoittamisen tai kirjallisuuden opintoja. Olin outolintu, itseoppinut, joka

oli päässyt solahtamaan muiden joukkoon vailla asianmukaista ansioluetteloa. Viis siitä,

että olin koko ikäni lukenut ja kirjoittanut.

Ei ihme, että murehdin.

Kun myöhemmin kerroin lähteneeni opiskelemaan kirjoittamista, useimmiten sain

kuulla hämmästyneen kommentin: Miksi ihmeessä, sinähän sait jo romaanin julkaistua?

Kieltämättä kysymys sai oloni hieman noloksi. Oliko opiskelemaan hakeutumiseni taustalla

vain tarve saada uskottavuutta ja tulla hyväksytyksi? Olinko vienyt opiskelupaikan joltakin,

joka olisi tarvinnut sitä enemmän kuin minä?

Voin vastata vain itsestäänselvyydellä: Kirjoittajana ei voi koskaan olla valmis. Tietoisuus

valmiina olemisesta, tyrmää mahdollisuuden kehittymiseen. Uskon, että voimme olla hyvin

valmistautuneita, mutta emme koskaan valmiita. Vaikka kirjan julkaisu on ollut unelmani ja

jossakin vaiheessa siitä tuli myös päämäärä, en koskaan ajatellut, että sen jälkeen olisin

vailla kysymyksiä ja mystisesti hallitsisin kaikki tekstin tuottamisen niksit.

Nyt ajattelen, että ehkä murehtimiseni johtui siitä, etten yksin puurtaessani ole kunnolla

oppinut tuntemaan itseäni kirjoittajana. Millainen kirjoittaja minä olen? Esikoiskirjani

julkaisuprosessi on auttanut minua pääsemään lähemmäs kirjoittajaidentiteettiäni, mutta

toivon, että lopullisesti se selviää minulle opintojen myötä, kun konkreettisesti pääsen

pohtimaan ja haastamaan omia kirjoittamiskäytäntöjäni ja näen itseni osana muiden

kirjoittajien joukkoa.

Tanja Pohjola