Jotta palautteenantajan työ ei tämän kirjoituksen
perusteella romantisoituisi liikaa, myönnän heti alkuun: toisinaan työ ei
innosta. Se koskee lähes aina sitä kuuluisaa aloittamisen vaikeutta, mikä
näyttää pesivän kirjoittamisen lisäksi myös palautteenantamisessa.
Tästä huolimatta en voi olla toteamatta, että työni on
valloittavan kiinnostavaa. Jokainen teksti on kuin vieras, kiehtova planeetta,
ja ajoittaisten laskeutumisvaikeuksien jälkeen tähyilen sen maaperällä
uteliaana.
Proosatekstejä lukiessani nautiskelen omaperäisestä
tyylistä, tarkoista aisti-ilmaisuista ja kertojaäänien uskottavuudesta.
Kirjoittamisen opettamisen tehtäviä kommentoidessani sisäinen ideoijani
hätkähtää intoa hihkuen hereille, ja päädyn ehkä liikaakin vinkkaamaan
variaatioita harjoituksiin. Draama puolestaan on ikuinen lempilapseni.
Elämäkerrallisten tekstien kanssa olen kovilla. Työ on rankkaa,
sillä olen herkkä ja monesti liikutuksen partaalla. Toisaalta tekstit laittavat
oman elämän ja sen näennäiset vaikeudet uuteen perspektiiviin. Saan puhtia ja
voimaa, ja empatiani kanssaeläjiäni kohtaan kasvaa.
Kiinnostavin on kuitenkin tietokirjoittamisen jakso.
Tehtävistä ja opiskelijoiden motivaatiosta kertoo paljon se, että tekstit
saavat minut lähes poikkeuksetta innostumaan – ja usein myös toimimaan.
Eräänäkin viikkona tekstit inspiroivat minut ottamaan energisoivan
hiustenleikkuun, ostamaan kotiini pesupähkinöitä sekä levittämään
sosiokulttuurisen innostamisen ilosanomaa. Tutustuin tekstien myötä myös
akvaariokalojen kalastukseen, ja päätin vakaasti aloittaa kanalan pidon
kerrostaloasuntoni pihalla.
Kirjoittaminen on vaikuttamista, ja kirjoittamisen
opettajana vaikutun koko ajan. Tekstit koskettavat, nakertavat, avartavat ja
muuttavat. Toisinaan teksti roihauttaa innon liekkeihin, ja parhaimmillaan
sanojen vaikutus kantaa monien vuosien päähän.
Pesupähkinät jäivät arkeeni ja hiuksista tuli hyvät, mutta
kanala siirtyi odottamaan punaista tupaa ja perunamaata.