Miksi runoilijoiden romaaneista tuppaa tulemaan niin hyviä,
kysyy Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi arvioidessaan runoilija Sinikka Vuolan
esikoisromaania Replika.
 |
| Pirkko Heikkinen |
Tietysti siksi, että runous notkistaa, se on terveellistä
kaikille jotka kirjoittavat. Se opettaa rytmin, kiihdyttämisen. Rauhoittumisen,
tarpeellisen toiston. Metaforan edut. Runouden geenit tuovat tekstiin
salaperäisyyttä, taikavoimaa, tiheyttä, rivienvälisyyttä, yllätyksiä.
Luetelmaan voisin lisätä emotionaalisuuden, subjektisuuden, erilaisten
kuvauskulmien ja kuvakokojen käytön, luonnosmaisuuden, randomilla liikkumisen,
impression, monimerkityksisyyden. Ja toisaalta pirullisen tarkan hionnan.
Runogeeninen proosa kohostuu normitodellisuudesta eri lailla kuin
proosageeninen. Runoilija uskaltaa mitata aikaa sanomalla päällystakki sitten.
Pesuvati muuttuu
milloin salaattikulhoksi, milloin yöastiaksi; pieni tammijakkara on koroke tai
istuin tai yöpöytä; ne tekevät ainoastaan sen mitä haluamme niiden tekevän.
Voimme kuluttaa ne naarmuille, voimme hajottaa ne tuhansiksi sirpaleiksi, mutta
ne eivät koskaan vastusta meitä. Ne ovat aina läsnä ja saatavilla. Esineet ovat
olemassa meitä varten, kuten sinäkin vain minua varten. (Sinikka Vuola
kuvaa ympäristöä Replikassa, 11).
Runoilijan keinoja viljelevä proosa on siis kieleltään,
rytmiltään ja rakenteeltaan lähellä runoa. Tämän syksyn kotimaisesta
kirjatarjonnasta poimin esiin Vuolan lisäksi Finlandia-palkitun Jukka Viikilän
romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista, Helsingin Sanomien
esikoisteospalkinnon saaneen Hanna Weseliuksen romaanin Alma! ja Sirpa Kähkösen
Finlandia-ehdokkaan Tankkien kesä. Tämä syksy on runoudelle altistunut.
Hanna Weselius kuvaa
romaaninsa nimihenkilöä Alma Mahleria näin: Musta
hattu ei sovi asuun. Valkoinen marenkihattu sopisi, se olisi kuin kesäpäivän
kruunaava ilmava suupala. Siinä voisi olla huipulla vielä joku syötävä kukka,
ruusu tai orvokki. Vaan ei ole.
Sirpa Kähkösen seitsenosaiseksi kasvanut Kuopio-sarja on
loistava kuvaus itäsuomalaisen pikkukaupungin ilmapiiristä ja ihmisistä
1930-luvulta vuoteen 1968, Euroopan hulluun vuoteen. Kuudessa ensimmäisessä
osassa Kähkönen on pysytellyt nk. kaikkinäkevän kertojan tekniikassa, mutta
seitsemännessä osassa tankkien kesässä Kähkönen ei omien sanojensa mukaan enää
kyennyt eikä halunnut tukeutua yhden näkökulman fokalisointiin. Olen halunnut luoda kokonaistaideteoksen,
jossa pienestä peilistä näkyy iso historia, Kähkönen sanoo. Niinpä Tankkien
kesässä on likemmäs kaksikymmentä fokalisoijaa, joista kullakin on oma ikä, oma
väri, oma historiansa, emootionsa, aistimaailmansa, kielensä,
paineensietokykynsä, ideologinen suuntauksensa. Yhden näkökulman ja
kaikkinäkevyyden tie on tullut päätökseensä.
Myös Sirpa Kähkönen on ottanut askeleen kohti lyriikkaa,
vaikkei hän siitä kaukana ole ollutkaan. Kielensä vuoksi.
Kähkösen tekniikka on tiheyden tekniikkaa. Hänen
tekstuurinsa pitoisuudet ovat suuret. Mitataan vaikka Roland Barthesin
mittareilla, koodeilla. Kulttuurikoodeja,
kuopiolaisuutta, konkretioita on mittaamattoman runsaasti ja rikkaasti. Koko
ajan. Tarkkuus vastaa runouden tarkkuutta. Juonen
koodit solmiutuvat hienosti katkeamatta henkilöltä henkilölle. Kuin kapulan
kuljetus viestinjuoksussa. Arvoitusten
koodi on olemassa koko tarinan kestoisena. Mikä Neuvostoliittoon
kadonneiden sukulaisten kohtalo on? Milloin Ruotsiin lähteneet sukulaiset
palaavat? Laajeneeko Tshekkoslovakian uhka Suomeen? Mitä vanhasta Kuopiosta jää
jäljelle kun uudistukset iskevät?
Monologit ja kirjeromaanin tekniikka sopivat hyvin
poeettiseen proosaan. Subjektiivista elämää, lähelle näkemistä. Jukka Viikilän
romaanissa kokija on Saksasta kylmään ja pieneen Helsinkiin muuttanut
arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel, joka on suunnitteleva uuden pääkaupungin.
Romaani koostuu Engelin yöpäiväkirjamerkinnöistä. Kirjoittaja suo itselleen
vapauksia, heittelee satunnaisiakin ajatuksenpoikasia. Lukijalle kokemus on vapauttava.
Ilmava.
Itse joudun peilailemaan proosan ja lyriikan piirileikkiä
J.H. Erkon kirjoituskilpailun juryn puheenjohtajana ja tekstien
lukijana/luokittelijana. Joka toinen vuosi vuorossa ovat runot, joka toinen
vuosi lyhytproosa. Käytännössä huomaan, että joskus samat tekstit voisivat
kisata perättäisinä vuosina. Askel proosarunosta runoproosaan on huomaamaton kuin
raja Turun ja Åbon välillä. Runousgeeninen proosa ilahduttaa aina.
Pirkko Heikkinen
Kirjallisuus
Hosiaisluoma Yrjö, Kirjallisuuden sanakirja. WSOY Sanakirjat
(WSOY 2003)
Kähkönen Sirpa, Tankkien kesä (Otava 2016)
Weselius Hanna, Alma! (WSOY 2016)
Viikilä Jukka, Akvarelleja Engelin kaupungissa (Gummerus
2016)
Vuola Sinikka, Replika (Tammi 2016)
