Pauliina Vanhatalo |
Deadlineriippuvaiset tarvitsevat viimeisen mahdollisen
palautuspäivämäärän, jotta he saisivat ryhdytyksi kirjoitustyöhön. Ilman
täsmällistä ”kuolemanlinjaa” tärkeäkin tehtävä siirtyy helposti kiireellisempien
tai mieluisampien töiden tieltä. Tämä harmittaa usein kirjoittajaa itseäänkin.
Deadlinetekstit etuilevat jonossa, ja omaehtoiset projektit joutuvat sen
hännille. ”Kyllähän minä sen suuren romaanin kirjoittaisin, jos joku antaisi
minulle deadlinen!”
Olen joskus ajatellut, että kirjoittamisen opintojen suurin
merkitys on se, että opinnot antavat deadlineja niitä tarvitseville. Kun on
virallinen päivämäärä, johon mennessä novelli tulee palauttaa, tulee
kirjoitettua novelli. Kun on opiskelijaryhmä ja/tai ohjaaja, joka odottaa
tekstiä tiettyyn päivämäärään mennessä, heille ei halua tuottaa pettymystä. Kun
on aika, jolloin opinto-oikeus vanhenee, saa tehdyksi ne vaativammatkin jaksot
ajoissa.
Harva ihminen päätyy kuitenkaan kirjailijaksi ilman, että
hän oppii sitä ennen asettamaan deadlineja itse itselleen. On tietysti
kirjoittajia, joille luova työ on niin suuri nautinto, että sitä on saatava
tehdä säännöllisesti. He lienevät kuitenkin enemmän poikkeus kuin sääntö, eikä
heillekään tuota välttämättä iloa kaikki kirjoittamiseen kuuluva muokkaustyö ja
oikoluku. Useimpien on keksittävä keinoja pakottaa itse itsensä sorvin ääreen, ainakin
jos kirjoittaa muutakin kuin tilaustöitä.
Monella kirjailijalla, myös minulla, on tapana määrätä
liuska- tai merkkimäärä, josta on suoriuduttava päivässä tai viikossa. Lähiajan
tavoitteet toimivat kokemukseni mukaan paremmin kuin epämääräiset uudenvuodenlupaukset,
joissa haaveillaan romaanikäsikirjoituksen valmistumisesta 12 kuukauden sisään.
Sain kesän päätteeksi tähänastisen kirjailijanurani
vaativimman tilaustyön. Minun tuli kirjoittaa 216 000 merkin teksti 6–7
viikossa. Vaikka olen tottunut pitämään itseäni melko kurinalaisena ja tuotteliaana
kirjoittajana, tämä työ koetteli rajojani. Urakan teki hankalaksi myös se, että
deadlineprojekti sattui keskelle elämän suuria muutoksia: muuttoa, remonttia,
lasteni koulun ja päiväkodin aloittamista.
Mutta koska tehtävä oli kiinnostava (ja koska olen varmaan
addiktoitunut kirjoittamiseen liittyviin haasteisiin), otin sen vastaan. Nielin
lievän kauhuntunteen parhaani mukaan. Puoliso lupasi pitää perheen selvillä
vesillä.
Miten syödään norsu? Pala kerrallaan. Jaoin siis ensin
urakan pienempiin osiin. 216 000 merkkiä tarkoitti 36 000 merkkiä viikossa, kun
yhden viikon varasin tekstin työstämiseen. 36 000 merkkiä viikossa tarkoitti
hiukan päälle 7000 merkkiä arkipäivässä. Piirsin kalenterin reunaan taulukon,
josta saatoin ruksia ruudun aina 1000 merkkiä edettyäni.
Ja sitten ryhdyin työhön. Maanantaista perjantaihin minun
oli kirjoitettava 7000 merkkiä ja risat, satoi tai paistoi, huvitti tai ei.
Alussa tekstiä syntyi innostuksen vallassa hieman yli tarpeen, mutta sitten
tuotantolaitos kyllä nopeasti sopeutui odotuksiin. Kun 7200 merkkiä oli
kirjoitettu, tuntui, etten olisi voinut kirjoittaa merkkiäkään lisää. Välillä oli
ylipäätään tuskallisen vaikeaa saada merkkimäärää täyteen, ja kolme lauantaita
menikin kuroessa kiinni viikon tavoitteita. Välillä oli pakko pitää lepopäivä
silläkin uhalla, ettei kiintiö täyttyisi. Ideoiden täytyi antaa laskeutua
vähän, ennen kuin niistä voi kirjoittaa.
Positiivinen yllätys oli, että pystyin kirjoittamaan enemmän
kuin olin odottanut. En edes usko, että syntynyt teksti oli merkittävästi
huonompaa kuin löyhemmällä aikataululla kirjoittamani. Joku voi tietysti
ajatella, että kohtuuttoman deadlinen edessä on lupa kirjoittaa mitä sattuu,
mutta oman kokemukseni mukaan huonosti kirjoittaminen ei ole edes kauhean
paljon helpompaa kuin hyvin kirjoittaminen. (Lukija saa kaikin mokomin suhteuttaa
”huonon” ja ”hyvän” blogimerkinnän kirjoittajan normaalitasoon.) Päinvastoin,
laiskasti kirjoittaminen johtaa vain ongelmiin tekstin myöhemmissä vaiheissa.
Toinen selkeästi havaitsemani ilmiö vaativan deadlinen
kirjoittamisessa olikin, ettei kirjoittaessa ole silloin varaa virheisiin. On
mahdollista viilata ja hioa pikkujuttuja, mutta aikataulu ei anna myöten merkittäviin
rakenteellisiin muutoksiin. Tietoisuus tästä pakottaa ajattelemaan kirkkaasti
ja selkeästi, kun tekee tarinan suuria valintoja. Myös houkutus kulkea tuttuja
ja turvallisia reittejä on suuri.
Kolmas oppimani asia oli, että elämä liian kovalle deadlinelle
alistettuna on kurjaa. ”Ei koskaan enää”, ajattelin monta kertaa urakan aikana.
Perhe-elämä kärsii, tunne-elämä kärsii, hyvinvointi kärsii, terveys kärsii.
Liian monta päivää kirjoitin suklaan ja kevytkokiksen motivoivan ja piristävän
vaikutuksen alaisena.
Nyt kun teksti on palautettu (4 päivää ennen lopullista
deadlinea!) ja se on saanut tilaajan hyväksynnän, olen vähitellen korjannut
urakan aiheuttamia vahinkoja. Olen taas katsellut ympärilleni, levännyt vähän,
yrittänyt reagoida johonkin muuhunkin kuin kalenterin reunan taulukkoon, joka
on kertonut edistymisestäni tai sen puutteesta.
Saan myös suurta iloa siitä, että seuraavalle kirjoitustyölleni
kukaan ei ole määrännyt deadlinea. On vain muutama ajatus, jotka kutsuvat
tarinan pariin. Teksti saa syntyä ja kasvaa omassa rytmissään. Lempeäksi
kannustimeksi olen tosin esittänyt kustantajalle alustavan arvion luonnoksen
valmistumisesta.
Viihteellinen, juonivetoinen kerronta ei välttämättä kärsi
tiukasta deadlinesta. Joskus se antaa kirjoittamiselle jopa tarvittavaa
kipinää. Tätä kyseistä tilaustyötä kirjoitin Veera Vaahterana.
Silti on olemassa toinen kirjoittamisen taso, joka tarvitsee
kaiken ajan, jonka se haluaa. Tekstiä
voi tuottaa, mutta jotkut ajatukset syntyvät vain, jos niitä jää odottamaan ja
kuulostelemaan. Viivytteleminen ja viipyileminen on syytä erottaa toisistaan.
Ensimmäinen voi olla tuhoisaa tekstin syntymiselle, mutta jälkimmäinen on usein
elintärkeää tekstin hengelle.
Viipyilemisen nautinto olkoon siis tulevien deadlinettomien
kuukausieni ihana etuoikeus.
Pauliina Vanhatalo
Kirjailijan fb-sivut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti