Kuvia ja sanoja sinkoilee, ottakaa kiinni!

Eri taidemuodot ovat minulle inspiraation lähde ja leikkikenttä. Kuvataiteilijana koen, että kuvia ovat perinteisin tekniikoin toteutettujen lisäksi liikkuva kuva, rakennelmat ja installaatiotkin. Kuvien tekemisen lisäksi kirjoitan – ja musisoinkin tarvittaessa. Joskus luovuuden läkähdyttävässä liemessä uidessani olen hetken hieman kade niille, jotka pystyvät valitsemaan vain yhden tekniikan, mutta seuraavassa hetkessä iloitsenkin jo siitä, että minun tekemisen tapani on juuri kaikkea yhdistelevän poikkitaiteellinen.

Kun saan mieleeni jonkin teoksen aiheen, annan aiheen puhutella minua ja valita materiaalinsa itse – filosofi Marshall McLuhanin sanoin: "Medium is the message." Minulla on teoksia, jotka ovat löytäneet muotonsa vanhoista yöpaidoista kirjailemalla; teoksia, jotka olen maalannut pleksilevylle; teoksia, jotka olen muokannut vanhoista kirjoista. Muun muassa.

Kirjoista pääsemmekin kirjoittamiseen. Kirjoitin runoja jo kuudesluokkalaisena, heräilevän teini-iän pateettisuudella. Tekstissä yritin kai kuulostaa vanhemmalta kuin olinkaan, mutta kömpelyys paljasti todellisen iän! Nykyisin omimpia kirjoittamisen lajejani ovat runot ja lyhytproosa. Myös kuvan ja tekstin rinnastaminen kiinnostaa eri muodoissaan.

Tämä 2,7 m leveä maalaukseni kuvaa luovaa mieltä. Pään sisällä kuhisee ideoita ja sydämessä on palo toteuttaa niitä tavalla tai toisella.

Kirjoittaminen on minulle hyvin vapauttavaa. Koen sen harrastuksena, kun taas taiteen tekeminen on minulle selkeästi ammatti. Taidetta tehdessäkin voin kokea vapauden tunteen, mutta yleensä teokset syntyvät jotakin näyttelyä tai asiakasta varten, ja mietin silloin esimerkiksi yhteensopivaa kokonaisuutta, enkä voi tehdä aivan mitä tahansa. Ammattitaitoa on toimia tiettyjen reunaehtojen sisällä vapauttaan menettämättä. Tähän mennessä kirjoittamiseni on vielä ollut satunnaista ja fiilispohjaista. Ulkoiset motivaattorit ovat kuitenkin tärkeitä sysäyksen antajia ja päässä vellovan tekstimassan jäsentäjiä – tekstiä syntyy helpoiten kun joku sitä odottaa. 

Sanat maalaavat todellisuutta, sivellin satua

Selkeä ero aiheiden käsittelyssä kuvataiteen ja kirjoittamisen välillä on se, että taideteoksissani pyrin todellisuuden ulkopuolelle, mystiseen ja myyttiseen maailmaan sekä kollektiivisen kokemuksen välittämiseen symbolisesti ja vihjaillen. Kirjoittaessani todellisuus näyttäytyy paljon selkeämpänä, jopa karuna; haluan kuvata yksittäisen henkilön kokemusta tarkasti, aistia henkilön aistein. Minun ei ole vaikeaa kirjoittaa rumistakaan aiheista. Sen sijaan kuvataiteessa haluan käsitellä aiheitani sillä tavoin, että aiheen mahdollinen karuus ei ensi näkemältä paljastu. Saatan  kirjoittaa teokseen muutaman sanan, jotka paljastavat ristiriidan teoksen aiheen ja ulkoisen olemuksen välillä. Taidekoulussa opiskellessani saimme tehtäväksi lukea Patrick Süskindin kirjan Parfyymi – erään murhaajan tarina. Sen pohjalta piti tehdä kolme teosta. Silloin syntyi myös eräs omista suosikkimaalauksistani, johon kirjoitin tekstin Pour une bonne cause? – jamais (Hyvästä syystäkö – ei koskaan). Poika, joka keräsi naisten tuoksuja valmistaakseen parfyymeja, joutui murhaamaan heitä vangitakseen tuoksun. Hyvän ja pahan häilyvää rajaa käsittelevässä näyttelyssäni kirjoitin esteettisesti miellyttävään maalaukseen ranskaksi sanat Les belles fleurs du mal – Pahan kauniita kukkia (suosikkirunokirjaani Charles Baudelairen Pahan kukkia mukaillen).

 Pahan kauniita kukkia, 2009

Kirjaimet maalauksen pinnassa näyttävät kauniilta, mutta tekstinä antavat teokselle syvemmän merkityksen. Ranskan kielen estetiikka sopii teokseen joskus muita paremmin. Olen myös rinnastanut runoja teosteni viereen joissakin näyttelyissä, esim. lintuaiheisessa näyttelyssä oli mukana runoja, joissa linnuilla oli isompi tai pienempi rooli.

Sanottiin aamen aamen aamen, joka kerran kun ohitettiin sen linnun hauta.

Monta kertaa, että jo varastoon, sitten kun ei muista enää sanoa.

Lapsena muisti aina – monta vuotta. Että lintu pääsisi taivaaseen. Ja iltarukouksen.

Lintu oli elävä ja kuollut, sisiliskot pudottivat häntänsä ja sammakot pelastettiin.

Onkimatoon ei satu ja minä väitin toista.

Ompelin hameenhelmaan ristin, isompana.

Rukoilin että se poika huomaisi minut, mutta ehkä en muistanut sitä aamenta.

Teknisesti ottaen kirjoittaminen on taiteen tekemistä helpompaa. Kirjoittaessani tarvitsen vain kynän ja paperia, tai tietokoneen. Taiteen tekemiseen ja esittämiseen tarvitaan hyvin paljon enemmän välineistöä ja kalliita tiloja. Kirjoitan usein junassa matkustaessani tai yön unettomina hetkinä; taidetta teen vain työhuoneellani.

Luovuuden tuotoksilla on kuitenkin paljon yhteistä. Taideteokset, kuten tekstitkin, pyrkivät aina jollakin tavalla vaikuttamaan katsojaan. Vaikutus voi olla teoksen tai tekstin kaino pyyntö: ”Huomaa minut. Anna minulle hetki aikaa sanoa sanottavani.”  Tai sitten teos tai teksti voi huutaa, ärsyttää, jäädä kytemään mieleen tai vaatia lisäselvitystä.

Tietenkin toivon, että joskus voisin julkaista kirjan. Kukapa kirjoittamista vähänkään tosissaan harjoittava ei sellaista toivoisi. Siinä olen hyvin samanlaisen tunnon äärellä kuin taidenäyttelyä järjestäessäni. Kyse on halusta luoda kokonaisuus, jonka muut ihmiset pääsevät kokemaan. Kirjassa, kuten näyttelyssä, musiikkikappaleessa, teatteriesityksessä tai missä vain taiteenlajissa, esitettävä kokonaisuus on viimeistelty ja jäsennetty tekijän toivomalla tavalla. Jokainen tekijä toivoo, että kokijalle välittyisi tunne ja syntyisi kosketuspinta teokseen. Kun saa tekstin tai teoksen valmiiksi, on kuin palapelin viimeinen pala loksahtaisi kohdalleen. Ja ajatuksethan ovat jo seuraavassa!

Minja Revonkorpi