Pitkän matkan romaani

Muusikko Sami Lopakan esikoisteos Marras kertoo pohjoissuomalaisen rock-bändin Euroopan-kiertueesta. Kirja ilmestyi keväällä 2014 ja on vuosien kirjoittamisprosessin tulos. Kirjailija kertoo:

Alkuidea syntyi ihan todellisessa ympäristössä – keikkabussin yksinäisessä loosissa joku aamuyö. Oltiin vedetty hyvä keikka isolle yleisölle ja naurettu erittäin tulehtuneelle sisäpiirihuumorille koko ilta, mutta silti silloin aamuyöllä tuntui saatanan pahalta. Katselin ikkunasta pimeyteen ja mietin, että mitä jos avaisi oven ja sukeltaisi pää edellä moottoritielle. Romaanimuoto vaatii aina useampia päällekkäisiä tasoja, ja silloin tajusin, että ne alkaisivat olla tässä kasassa kuin itsestään. Lukurakennekin on kiertueessa kuin sisäänkirjoitettu – luku per kaupunki.

Kiertueen jälkeen vetelin ehkä 70 sivua paperille asti, mutta jokin siinä tökki. Eniten tietenkin se, että en ollut vielä proosakirjoittajana ollenkaan valmis. Tämän jälkeen aloinkin katsella, missä tätä puolta voi Suomessa opiskella. Muutama vuosi tämän jälkeen koko bändi laskettiin hautaan, eikä kiinnostanut sen myötä palata kiertueaiheisiin näppäimistönkään ääressä. Koko prosessi oli hyllyssä vuositolkulla.

Pikku hiljaa romaanista kuitenkin tuli sellainen terve pakkomielle, että perkele minä teen sen valmiiksi vaikka pöytälaatikkoon, sitä ennen en voi kuolla rauhassa. Aloin hakata kirjaimia jokaisena vapaana hetkenä, ja pian se löytyikin se kuuluisa oma ääni. Sitten hakatessa meni vuoden päivät, lähinnä viikonloppuisin. Kirjoitan hitaasti, mutta teksti on saman tien melkein täysin valmista. Oli se suuri hetki, kun laitoin materiaalin tulostumaan, avasin kaljan ja katsoin, kun mustesuihkuvehje tulostaa sitä nippua vittu tunnin. Vielä tästäkin isompi hetki oli se, kun romaani meni Likelle läpi. Tunnetta voi helpostikin verrata rakastumiseen.

Kultaiset opiskeluajat 

Ajeltiin Oulusta Jyväskylään viikonloppuopintoihin kimpassa Kari Kovalaisen kanssa. Karihan on nykyisin julkaissut jo useampia eränovellikokoelmia ja yhden romaaninkin, rautaista jälkeä. Käytiin kurssit hirveällä intohimolla, ja iltaisin istuttiin Laajavuoren vankilamaisessa paskamotellissa tuoppien äärellä miettien, että saatana joku päivä muuten pukkaa molemmilta kirjaa ulos, kuten lopulta kävikin. On siitä Karin kanssa soiteltukin ja noiduttu, että voi vittu saatana.

Opinnoista oli minulle ehdottomasti hyötyä, opettajapuoli oli sanalla sanoen loistava. Palaute omista teksteistä tarjosi sen suurimman annin. Kyttäsin nimenomaan sitä proosapuolta – runo-opinnot, esseekurssi ja vastaavat oli vähän pakkopullaa, mutta ymmärsin kyllä että nekin kuuluvat tässä tapauksessa asiaan. Palautetta tuli myös muilta opiskelijoilta ja koin sen kaiken hyvin arvokkaaksi. Harmittaa nyt, etten muista loppuryhmästä muita kuin Karin nimeltä, olen nimimuistin suhteen täysi urpo. Olisi mukava tietää, mihin prosessi muilla johti.

Joka tapauksessa, sain opinnoista ehkä sen ratkaisevan sytykkeen ja näkökulman siihen, miten homma pitää hoitaa. Vaikka kirjahomma pitkään tämän jälkeen telakalla olikin. Kun aloitin uudestaan, ensimmäiseksi kaivoin ne Jyväskylän muistiinpanot tiskiin ja kävin keskeisen annin uudestaan läpi.

Kuolemaa, raakaa työtä ja selviytymistä

Opintojen aikaiseen maailmaan verrattuna kirjasta tuli kypsempi kaikin puolin, ehdin nähdä lisää elämää ja muun muassa haudata isäni tässä välissä. Ja olla läsnä lasteni synnytyksissä.

Isoin oivallus itse tekstin kannalta oli sen oman kerrontaotteen löytyminen. Halusin että tarina on kuin tuosta vain kerrottu, mutta eräänlaisena perversiona halusin mukaan myös haikeaa, miltei lyyristä pätkää. Tuon tasapainon löytäminen vaati kuukausien testausta, harjoittelua, epäonnistumisia, raakaa työtä. Mutta se löytyi.

Niin kulunut kuin sanonta onkin, kirjan kirjoittaminen avasi silmät moneen suuntaan. Ja loi hirvittävät silmäpussit siihen alle. Minulle kirjoittaminen kaikissa muodoissaan on kanava, jolla saan itsestäni kuonaa pihalle. Minähän en ole ihmisenä mikään virkeä, pirteä, valovoimainen tai kannustava, etenkään itseäni kohtaan. Elämä on eräänlaista selviytymiskamppailua päivästä toiseen. Ellei minulla olisi tällaista kanavaa, olisin hyvin todennäköisesti jo kiven alla mullat suussa.

Jos onnistun purkamaan lokasankoni niin, että joku muukin saa tekstistä jotakin irti, ollaan optimitilanteessa. Sinä siellä, joka mietit itsemurhaa kun aamulla kello soi: kirjoita, kirjoita, kirjoita. Itsensä ehtii tappaa seuraavanakin päivänä.

 

Sami Lopakan kertomasta tekstin muokkasi Panu Hämeenaho

Kasvot tai genret sekaisin

Kasvosokeus on ilmiö, joka kuulostaa fiktion tuotteelta vaikka on täyttä totta. Ihminen on kasvosokea, jos hänen mielessään kaikki kasvot näyttävät suurin piirtein samanlaisilta. Hän ei siis kykene tunnistamaan helposti edes tuttaviaan, jotkut eivät edes omia perheenjäseniään. Tunnistatko kasvot? -kirja ilmestyi viime viikolla pohtimaan kasvosokeuden kokemusta, joka tunnistamiseen kykenevästä tuntuu huikean vaikeasti käsitettävältä. Millaista on ns. sokeus, joka saa näkemään sosiaalisen ympäristön niin yllättävällä tavalla?

Kirjoittajille kaikkein tutuin sokeuden muoto lienee sokeutuminen omalle tekstille: mikä juuri kirjoitetussa on korvaamatonta ja mikä sietämätöntä? Joskus sokeutua voi vielä pahemmin, kokonaiselle kirjallisuuden päälajille, ja juuri tällainen sokeus liittyy Tunnistatko kasvot? -kirjan syntyprosessiin. Minun ei nimittäin pitänyt lähivuosina lainkaan kirjoittaa tietotekstejä, ja päätös oli jopa melko tietoinen ja luja. Kirja kuitenkin syntyi, kun törmäsin kasvosokeuden aiheeseen ja ilmiö oli niin mielenkiintoinen, ettei sen pohtimisesta ollut tulla loppua. Kävi niin kuin kirjoittajille parhaina hetkinä käy: näppäimistön takominen veti vaivihkaa mukaansa ja muuttui hurmaavan hauskaksi.

Onko tällainen päälaji- tai lievempänä ilmiönä genresokeus sitten kirjoittajilla yleistä? Tietääkö kirjoittaja, mitä haluaa kirjoittaa? Kyselin kirjoittavilta tutuilta, miten he ovat valinneet oman genrensä. Vastauksia löytyi monenlaisia:

• "Olen lapsesta asti halunnut kirjoittaa romaanin." (kirjoittaa näytelmiä ja romaanikäsikirjoituksia)
• "Kirjoitan lehtijuttuja työkseni, vaikka oikeasti haluaisin olla runoilija." (sekalaisia tekstejä)
• "Yritin kirjoittaa runoja, mutta huomasin etten ymmärrä lyriikkaa." (proosaa)
• "Haluan kerätä ja jakaa tietoa aiheista, jotka voivat syventää ymmärrystä maailmasta ja ihmisyydestä." (tietokirjoja)
• "Tykkään kehitellä pitkiä tarinoita ja monimutkaisia juonia." (romaanikäsikirjoituksia)
• "Halusin olla hyvä jossakin, ja aloin kirjoittaa tietotekstejä, koska se oli helppoa verrattuna hyvän romaanin kirjoittamiseen." (lehtijuttuja ja tietokirjoja)
• "En koe olevani taiteilijaluonne, joten en kirjoita runoja. Sitä paitsi viehätyn tarinamaisesta kerronnasta, ja runot loppuvat mielestäni kesken." (romaanikäsikirjoituksia)

Kirjoittamisen aikeet toteutuivat pienoiskyselyni perusteella eri kirjoittajilla varsin eri tavoin, eikä jokaisella ollut suinkaan varmuutta siitä, mikä genre sopisi itselle parhaiten. Kaikille ei siis vaikuttanut olevan selvää, mitä kirjoittaisi kaikkein mieluiten, jos vain olisi riittävästi aikaa/rahaa/tahtoa/energiaa.

Jotain yhteistä kasvo- ja genresokeudella siis lienee. Lisäksi kumpaankin löytyy ainakin joitakin helpotuskeinoja. Kasvosokea oppii yleensä käyttämään melko hyvin tunnistamisen aputekijöitä, siis saamaan juttukaverin henkilöllisyyden selville esimerkiksi hiusten, vaatetuksen tai puheenaiheiden perusteella. Kirjoittajalle yksi parhaista keinoista lieventää genresokeuttaan saattaa hyvinkin olla kirjoittamisen opintoihin osallistuminen. Kun saa kokeilla kaikessa rauhassa vähän kaikkea, voi hyvinkin löytyä tie, joka johtaa yllättävään kirjoittamisen iloon ja julkaisuihin, joiden ei alun perin ollut tarkoitus syntyä.

Haastattelin Tunnistatko kasvot? -kirjaa varten lukuisia kasvosokeita, joista moni mainitsi, kuinka upea on se hetki, kun riittävästi tietyn ihmisen ominaisuuksia tarkasteltuaan oppii luotettavasti tunnistamaan uuden ihmisen, oli se sitten läheinen ystävä tai Hollywood-näyttelijä. Esimerkiksi kirjailija Kaari Utrio totesi oppineensa tunnistamaan omat lapsenlapsensa katselemalla heidän valokuviaan. Vastaavasti kirjoittajalle kenties yksi hienoimmista hetkistä on se, kun jokin teksti tai tekstilaji tuntuu vihdoin aivan omalta ja oikealta. Näitä tunnistamisen hetkiä syksyyn!

Kati Tiirikainen