Kirjoittamisen fysiikkaa

Helmikuiset Kirjoittamisen tutkimuksen päivät Helsingissä palauttivat mieleeni kirjoittamisen fyysisen puolen. 1800-luvun Suomessa mietittiin sitä, kuinka kirjoittaa peltotöistä väsyneellä kädellä. Nykypäivänä valistunut kirjoittaja puolestaan huomioi istumatyön vaarallisuuden ja pohtii juoksuharrastuksen aloittamista.

Anna Kuismin on esitellyt artikkelissaan ”Rahvaan runot” Paavo Korhosen (1775–1840) tekstejä, joista löytyy säe siitä, kuinka kirjoittajan karkea koura suorastaan painaa paperin puhki. Vastaavasti muutkin kirjoittamiseen liittyvät välineet ja fyysiset tekijät saattoivat päätyä kielikuviksi kansanmiesten runoihin. Kuisminin mukaan esimerkiksi Pentti Lyytinen (1783-1871) kuvasi kynänsä olevan vailla ”kynttilöitä”. Miten me nykyaikana sanoisimme saman asian? Itse viittaisin ehkä kovalevyn tyhjyyteen, mutta yhtä hyvin voisi todeta fyysisemmin, ettei kirjoittaminen tänään ”kulje”.

”Kynällä kyntäminen” oli myös yksi rahvaanrunojen tyypillinen ilmaisu, jolla kuvattiin kirjoittamista. Varhaiset suomalaiset kansanrunoilijat olivat pääasiassa miehiä. Olisivatko kielikuvat erilaisia, jos mukana olisi ollut enemmän naisia ja sanasto olisi tullut heille tyypillisemmästä työstä? Kuva: Library of Congress.

  

Kirjoittamisen opiskelijoille opetetaan yhä V.A. Koskenniemeen viitaten, että rytmi on runon verenkierto. Vielä useammin toistetaan Vladimir Majakovskin kuuluisia ajatuksia kävelystä keinona luoda runon rytmi. Puhumattakaan siitä, miten Virginia Woolfia seuraten pohdimme oman rauhan, huoneen tai muun kirjoittamiseen tarkoitetun (joskus virtuaalisenkin) tilan merkitystä.

Opiskelijoita neuvotaan myös miettimään, mikä on juuri hänelle sopivin vuorokaudenaika kirjoittaa. Tähänkin sisältyy yllättäviä fyysisiä ulottuvuuksia. 1800–luvulla ei tiedetty, riittäisikö päreen valo iltasella, nyt pohdimme, piristääkö padin sininen valo liikaakin?

Kirjoittamisen fyysisyyteen on mielestäni pitkään liittynyt ääripäitä korostava asennoituminen. ”Kirjoittaminen ei vaadi muuta kuin tanakat istumalihakset”. Jonkin tämäntyyppisen lauseen olet varmaankin kuullut kirjoittajan urasi aikana? Ja kohdannut todennäköisesti sen vastakohdankin, kirjoittamisen mystiikkaa korostavan näkemyksen. Tasapainoisempaa asennoitumista edustaa sivusto Terve Taiteilija, jossa asiaa on käsitelty jo puolisen vuotta. Sen seuraamista suosittelen kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille.

Itse aion pitää tuntosarvet herkkinä ja kuulostella, koska aiheesta saataisiin lisää tutkimustietoa. Millä kaikilla tavoilla kirjoittaminen onkaan fyysistä?

Nora Ekström


Kuva: Petteri Kivimäki

Murehtimisen taito

Tanja Pohjola

Jos olisin James Bond -elokuva, minun nimeni olisi Elä ja murehdi. Elokuvani

päähenkilönä olen perehtynyt erityisesti menneiden asioiden vatvomiseen:

Miksi menin sanomaan noin?

Miksi kirjoitin noin?

Miksi ihmeessä tein noin?

Esikoiskirjani (Lintu pieni) julkaisun jälkeen murehtimiseni nousi uusiin sfääreihin. Sen

sijaan, että olisin täydestä sydämestäni nauttinut unelmani toteutumisesta, tuhlasin ison

osan ajastani murehtimiseen. Yleisötilaisuuksien jälkeen mietin, miksi en valmistautunut

paremmin? Miksi en muistanut hymyillä kirjailijakuvassa? Miksi, voi miksi unohdin mainita

sen erään tärkeän asian haastattelussa? Olin itseäni kohtaan kuin ankara valmentaja, joka

muistuttaa pienimmästäkin inhimillisestä virheestä. Ja ennen kaikkea murehdin: miksi en

täysin tunne olevani kirjailija?

Sillä minulla oli mielessäni tietynlainen kuva siitä, millainen kirjailijan tulee olla sen lisäksi,

että hän kirjoittaa kirjoja. Mielikuvani kirjailija osaa puhua suurelle yleisölle syvällisesti sekä

yhteiskunnallisista asioista että kirjallisuuden historiasta. Hänellä on painavaa sanottavaa

eikä hän arastele sanoa sitä. Hän istuu ryhdikkäästi selkä suorassa ja artikuloi selkeästi. Ei

jännitä. Ja hänellä on takanaan kirjoittamisen opintoja.

Minä en kunnolla solahtanut kuvittelemaani muottiin. Jännitän esiintymistä.

Hermostuneena takeltelen sanoissani. Arastelen tuoda julki mielipiteitäni. Ryhtikään ei

aina ole hyvä. Eikä minulla ole takanani aikaisempia kirjoittamisen opintoja. Pakko

myöntää, että tunsin alemmuutta, kun seurasin muita viime vuonna julkaisseita

esikoiskirjailijoita, joista suurella osalla oli takanaan joko menestymistä kirjoituskilpailuissa,

toimittajantöitä tai kirjoittamisen tai kirjallisuuden opintoja. Olin outolintu, itseoppinut, joka

oli päässyt solahtamaan muiden joukkoon vailla asianmukaista ansioluetteloa. Viis siitä,

että olin koko ikäni lukenut ja kirjoittanut.

Ei ihme, että murehdin.

Kun myöhemmin kerroin lähteneeni opiskelemaan kirjoittamista, useimmiten sain

kuulla hämmästyneen kommentin: Miksi ihmeessä, sinähän sait jo romaanin julkaistua?

Kieltämättä kysymys sai oloni hieman noloksi. Oliko opiskelemaan hakeutumiseni taustalla

vain tarve saada uskottavuutta ja tulla hyväksytyksi? Olinko vienyt opiskelupaikan joltakin,

joka olisi tarvinnut sitä enemmän kuin minä?

Voin vastata vain itsestäänselvyydellä: Kirjoittajana ei voi koskaan olla valmis. Tietoisuus

valmiina olemisesta, tyrmää mahdollisuuden kehittymiseen. Uskon, että voimme olla hyvin

valmistautuneita, mutta emme koskaan valmiita. Vaikka kirjan julkaisu on ollut unelmani ja

jossakin vaiheessa siitä tuli myös päämäärä, en koskaan ajatellut, että sen jälkeen olisin

vailla kysymyksiä ja mystisesti hallitsisin kaikki tekstin tuottamisen niksit.

Nyt ajattelen, että ehkä murehtimiseni johtui siitä, etten yksin puurtaessani ole kunnolla

oppinut tuntemaan itseäni kirjoittajana. Millainen kirjoittaja minä olen? Esikoiskirjani

julkaisuprosessi on auttanut minua pääsemään lähemmäs kirjoittajaidentiteettiäni, mutta

toivon, että lopullisesti se selviää minulle opintojen myötä, kun konkreettisesti pääsen

pohtimaan ja haastamaan omia kirjoittamiskäytäntöjäni ja näen itseni osana muiden

kirjoittajien joukkoa.

Tanja Pohjola