Ole hiljaa ja avaudu!

                                 

                                  Ole hiljaa ja avaudu!

                       Kirjoita ja huuda kurkkusi käheäksi!

                                  Voiko mitään lukea ilman kirjoittajaa?
Kirjailijaa arki opetti kirjoittamaan juhlan ja pyhän monin eri sanoin - ensin paperille, sitten koneelle, nyt jo muistitikulle, bittiavaruuteen ja pilvenlongalle.

Millaista olikaan katsoa kun näkymätön kirjoitti itseään ulos ja näkyväksi?
Ja silti, sanojen väliin mahtuu ehkä lopulta kumminkin vain ihminen kerrallaan,
                ja aina joku, joka tulkitsee sinut pienesti, isosti, tai miten halusi
                eikä sitten aina edes niinkään.

Voisinko vain antaa olla ja olla olematta? Yhtä aikaa, ääneen ja sanoittako?
      Keneltä pyydän, kuka antaa luvan, kenen kanssa tätä keskustelua käyn?
                                    Kynän vai paperin
                                    kun kirjain kerrallaan
                                    piirryn esiin
                                    paperisiin näkyihin

Sielläkö kohtaamme? Missä kirjoittaja kohtaa lukijan maailman, joka kohtaa luettavaksi kirjoitetun kirjailijan kohtaaman maailman? Siinäkö se on, sekö se on, sellainenko se on? Mikä se oikeastaan on ja onko sitä?
      Vai onko se keksittävä itse, mystifioitava omien rajojen tuolle puolen
entäpä…joskin voin kuulla muidenkin äänen…ja jos niin…niin… saanko sen kirjoittaa omanani?
Kukas minä olinkaan, olenko kirjailija, olenkos se minä, vai olinko, minäkö, se runoko?

           Vesikin reagoi olomuotoaan vaihtamalla, mistä seuraa, että jäätä on hankala juoda, kaasun hengittäminen on joskus helpompaa eikä hyökyaaltoja pidä aliarvioida.
           Silti kirjoittaessa joskus veden ominaisuus on muuntautua astian malliseksi.
                   Kuinka tosissaan sitä voikaan olla kun on vakavissaan astiasta.

           Oman rivin mittaisen tarinani syvin olemus järkyttyy minustani - joskus sen voi jakaa ja
           joskus se ei ositu, ja silloin tällöin äidin on syötävä jakojäännös.

Ja kun hyppää veteen, niin ensin on voitettava pimeän pelko. Suolämpäreen kaltaisella järvellä mudan tuoksuun sekoittuvat hauen leuat, ahvenan kidukset, ruosteinen katiska, palavan puun savu ja makean veden ravuille syötetty kiuasmakkara.

Jos laiturilla maaten hengittää sen kaiken omakseen, voi tyynessä illassa nähdä näkin juoksevan rimppakintuin veden kalvolla, ilmakuplien vanan nousevan simpukoiden kuoren raosta ja jopa kuulla kotiloiden raastavan limaskaa kivien pinnalta.
           
          Ja tämä kaikki tapahtuu, vaikkei siitä iltalehdissä kirjoitetakaan.

Kuvitellaanpa mikä muuttuisi, jos otsikot kirkuisivat loputonta matkaa kiven kyljeltä toiselle ja taas takaisin. Raportoitaisiin aaltojen lipiliplatusta laiturin vettynyttä puuta vasten. Kärpäsen napsaessa kaiteella auringon kilossa.

           Ja tätä kaikkea tarkasteltaisiin sulkeutuvien luomien lomasta.

Mutta siitä kertokoon toinen kirjoittaja, minulla ei muuta osaamista ollutkaan, vaikka kaiken tämän opinkin.


Päivi Majaniemi,

joka lähti Jyväskylän kirjoittamisen opinnoista hakemaan asiatekstiinsä uutta sisältöä, mutta löysikin itsestään jotain ihan muuta koska sai runsain mitoin sekä kriittistä kannustusta että ohjaavaa arviointia.

Minusta tuli kirjoittaja

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista jatkuu. Julkaistavat blogitekstit koostuvat opiskelijoilta kerätyistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

Reflection by Stan Shebs [GFDL (http://www.gnu.org/copyleft/fdl.html),
CC BY-SA 3.0 (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0), via Wikimedia Commons

Tähän mennessä tässä sarjassa on käsitelty kirjoittajaksi kasvamista, palautteen merkitystä ja oman työkalupakin kokoamista. Kirjoittamisen opintojen parhain oppi taitaa kuitenkin olla omien tunteiden tunnistaminen, epävarmuuden sietäminen ja rohkeuden lisääntyminen:

rohkeus lähestyä sanoja mahdollisuutena tai paremmin sanoen mahdollisuuksina leikkiä sanoilla, irrotella merkityksillä ja sävyillä, kokeilla ja rikkoa rajoja.

Kirjoittamisen opinnot kannustavat omien rajojen testaamiseen, mikä näkyi myös vastauksissa. Tutuimman ja turvallisimman tekstilajin tai tyylin sijaan pääsee kokeilemaan monenlaista kirjoittamista. Mukavuusalueelta poistuminen kannattaa, uusilla aluevaltauksilla saattaa hämmästyttää itsensäkin:

Ehkä vielä joskus myöhemmin kirjoitan lisää draamatekstiä. Ajatella.

Arvokas kokemus on kertoa julkisesti, että opiskelee kirjoittamista. Itsevarmuuden ja uskalluksen lisääntyminen voivat heijastua esimerkiksi työhön. Opeista saattaa olla päivittäistä hyötyä viestintätilanteissa, tai opintojen kautta avautuu sivutyö vaikkapa paikallislehdessä: 

Opiskelu omaksi iloksi on laajentunut lukijoiden ja toimituksen antaman palautteen myötä isommaksi palloksi. Sivutyöstä saan hieman lisätuloja, mutta merkittävämpi muutos on ollut muulla kannustuksella.

Opinnoissa vahvistui uskallus osallistua kirjoituskilpailuun ja nousta porras kohti ammattilaisuutta:

opintojen voi katsoa myötävaikuttaneen siihen, että minusta tuli kirjailija.

Muutos voi liittyä identiteettityöhön, olla matka itseen ja itseksi:

Kirjoittaminen on minulle välttämätön peili. Se patistaa katsomaan varjojani ja hyväksymään epävarmuutta. Samasta peilistä saan myös onneksi ajoittain löytää iloa sanojen mahdollisuuksista.
[--] Opinnot ovat pikkuhiljaa auttaneet minua hyväksymään myös epävarmuuden osaksi luovaa energiaani. Ilman sekä opettajien että kanssakirjoittajien kannustusta se ei olisi mahdollista. Koen että kasvaakseni kirjoittajaksi tarvitsen tämän yhteisön. Myös se on peili.

Ilman epävarmuutta ei kasvaisi varmuutta. Opinnoista mukaan jää rohkeus, uskallus kurkottaa mukavuusalueen reunan yli ja kasvaa kohti omaa kirjoittajuutta.

Aiemmin julkaistut tekstit tässä sarjassa:

Kirjoittamisen työkalupakki

Palaute on avain omaan prosessiin

Tärkeintä on oma kirjoittaminen

Meillä on juhlat