 |
| Eriika Levander |
Minulla on kaappikirjoittajan
menneisyys. Piilottelin vuosia kirjoittamistani. Kun kirjoitin, tein sen aina kiireessä
ja ikään kuin ohimennen. Salaa ja huomaamatta. Kaapin turvassa, katseiden ulottumattomissa.
Muutamia vuosia sitten kaappini seinämään
ilmestyi kuitenkin särö. Se oli ensin tuskin havaittava pieni hiushalkeama,
vähäpätöinen ja ohitettava – sellainen nopeasti, kiihdyksissä raapaistu merkintä
päiväkirjassa, jonka ohittaa ja kuittaa tunteen vääristämäksi purkaukseksi. Mutta
halkeama laajeni, alkoi kerätä ympärilleen kysymyksiä, ja kirjoitin yhä
useammin ja pidempään päiväkirjaani.
Sivut täyttyivät pohdinnoista,
kysymyksistä kirjoittamisen ja sanojen merkityksestä itselleni. En voinut enää
ohittaa sitä tosiasiaa, että tämä toteutumaton, kielletty kaipaus sanoihin näytti
olevan kaiken keskiössä. Minun oli otettava kantaa kirjoittamiseen.
Lopulta reilu vuosi sitten astuin
kaapista ulos, lopetin piileskelyn ja päätin antaa sanoille mahdollisuuden. Mutta
halusin kuitenkin edetä hitaasti, tunnustellen. Antautua vain vähän. Pitää
kaappiani auki. Kuten arvata saattaa, tämä suunnitelma ei toiminut. Sanat eivät
suostuneet. Ne eivät ilmeisesti siedä puolinaista sidettä, vaan pakottavat
valitsemaan. Vaikuttaa siltä, että kirjoittajan suhde sanoihin on joko
antautunut ja itsensä antava tai sitten suhdetta ei ole ollenkaan.
Niin, kokemukseni mukaan kirjoittamisessa
on kyse juuri suhteesta. Sanojen ja ajattelun liikkeestä sekä sisään että ulos.
Vuorovaikutuksesta, jossa kirjoittajan kieli ja mieli keskustelevat. Mieli
muuttaa kieltä ja sen merkityksiä, mutta myös kieli itsessään haastaa
kirjoittajan ajattelua. Sanoilla on oma tahto. Ne elävät, kasvavat ja
haaroittuvat oman rytminsä mukaan. Hakeutuvat toistensa vaikutuspiiriin, mutta ajoittain
myös hylkivät toisiaan. Pyrkivät vaikuttamaan kirjoittajaan.
Eikä kirjoittaja ole tässä suhteessa
mitenkään tasavertainen kumppani. Kirjoittaja tarvitsee sanoja, mutta sanat
eivät tarvitse kirjoittajaa. Sanat ovat itseriittoisia ja vaativia. Tarvitsevat
ympärilleen tilaa, jopa hiljaisuutta. Suostuvat syntymään vasta, kun olosuhteet
ovat kunnossa.
Jaa, pysähdynpä hetkeksi. Jokin
tässä nyt häiritsee. Lieneekö tuo edellinen kuvaus sanojen luonnosta pikemminkin
terveyden kuin itseriittoisuuden määritelmä? Kenties sanat ovatkin vapaita ja
itsetuntoisia? Ehkä oma suhtautumiseni niihin on ollut alistava, jopa
kahlitseva ja sanat reagoivatkin siihen? Joka tapauksessa minkäänlainen
pakottaminen sanojen kanssa ei toimi. Olen kokeillut ja epäonnistunut. Monesti.
Sanat eivät vain suostu. Lähtevät omaan suuntaansa, luovat merkityksiä, jotka
ovat muuta kuin mitä tarkoitan. Muuttavat omaehtoisesti (tätä ajatusta en voi
vielä kiertää!) kirjoittajan kokemusta.
Näin käy usein, silloinkin, kun en
pakota, kun pyrin kuuntelemaan sanojen omaa tahtoa. Jollakin tavoin kokemuksen
sanallistaminen jättää aina jotakin siitä myös ulos. Sillä sanoillakin on
rajansa ja rajoitteensa. Kenties kirjoittajan yhtenä tehtävänä on etsiä tuota
rajaa. Piirtää sitä yhä uudelleen.
Tällä matkalla nyt olen. Tämänkaltaisten
piirtojen ja hahmotelmien parissa. Etsin itseäni ja omaa kieltäni. Itseäni kai
enimmäkseen. Kieli on osoittautunut oudoksi ja vaativaksi matkakumppaniksi.
Mutta ohittamattomaksi yhtä kaikki. Kirjoittaminen näyttää rakentuvan pitkälti
mahdottomuuksien ja avointen kysymysten varaan. Ja juuri tämä lupa kysyä tuntuu
olevan oman kirjoittamiseni ytimessä. Mahdollisuus kysyä, vaikka vastaaminen kestää
eikä välttämättä toteudu.
Kaikista mahdottomuuksistaan
huolimatta kirjoittaminen on lumonnut minut. Haluan tavoitella sitä, mikä on
saavuttamatonta. Joka juuri siksi on niin haluttavaa.
Eriika Levander
