Aiheutanko sanaraivoa?

Kuva: Risto Puumalainen

Tutustuin Jari Tammen Suureen ällösanakirjaan. Se avasi maailmaani. En tiennyt, että yksittäiset sanat tai sanonnat voivat aiheuttaa noin vahvoja tunteita. En tiennyt, että ärsyttävistä tai inhottavista sanoista ja ilmauksista on netissä kymmeniä keskusteluketjuja. Facebookissakin on kuulemma ryhmä nimeltään Kielletyt sanat. Niistä Jari Tammi on poiminut ison osan kirjan sisällöstä. 

Suuren ällösanakirjan silmäilylukeminen aiheutti minulle paineita, sillä en halua olla ällö. Minun pitäisi siis opetella nuo tuhannet kirjassa mainitut ällöt ilmaukset ja välttää niitä. Ellen sitten joskus halua kirjoittaa superällösti ja käyttää kaikkia tuon kirjan sanoja. Kirja toimisi silloin hyvänä lähteenä ällöä henkilöhahmoa luodessa.  Paineitani vähensi kirjassa oleva totuus: "Toisen lempisanonta on toisen ärsöfraasi."

Pidän totuutena myös seuraavia Tammen ajatuksia: jokaisen ihmisen sanasto muodostuu lähes huomaamatta ja on aina monimerkityksellistä. Niinpä ajoittain joku vastaanottaja voi pitää sanojamme ällöttävinä. Koska tilanne on sama kaikille, niin paineiden ottaminen käytetyistä sanoista on jopa vainoharhaista.

Niinpä kirjoittajanakaan minun ei ehkä kannata ainakaan ensimmäisenä miettiä, onko käyttämäni sana tai sanonta ällöttävä tai kulunut, vaan käyttää osaamiani ja muistamiani sanoja tarinani kertomiseen. Kustannustoimittajan valtaan ja vastuuseen kuuluu etsiä ja karsia ällöt sanat ja ehdottaa niitä muutettaviksi. Tosin hänenkin muutosehdotuksensa jälkeen joku lukija voi kokea sanaraivoa. Sellaista elämä on, koskaan ei voi olla kaikille mieliksi. 

Tammen ajatuksia mukaillen jokaisella on vapaus ja oikeus käyttää juuri niitä sanoja, joita halua ja osaa. Jokaisella kuulijalla ja lukijalla on myös vapaus ja oikeus ärsyyntyä ällöinä pitämistään sanavalinnoista ja miettiä niille parempia vaihtoehtoja.

Sanat tai sanonnat eivät ole aiheuttaneet minussa suuria tunteita, vaan kertomuksen tilanteet ja tunnelma. Täysin immuuni sanavalintojen ällötykselle en kuitenkaan ole, sillä suutahdan sellaisten romaanien vieraskielisten sanojen ja sanontojen kohdalla, joita ei ole suomennettu. Jos lukijana en satu osaamaan sitä kieltä, niin tarinaan jää aukko, ellen etsi sanojen merkitystä sanakirjojen avulla. Sellainen kirjoittajan ja kustantajan sanavalinta saa lukijan tuntemaan itsensä tyhmäksi ja korostaa kirjoittajan viisautta. 

Viisas meistä jokainen halunnee olla, vaikka tyhmänä onkin joiltain osin helpompi elää. Silloin ei ainakaan murehdi turhia. Silloin ei esimerkiksi huomaa ällöjä sanoja eikä siten pahoita mieltään. Sulavien, sopivien, tuoreiden, jopa säkenöivien sanojen ja sanontojen käyttö osoittaa tietynlaista viisautta. Sellaista viisautta minunkin pitäisi kirjoittajana osoittaa. Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta silti yritän, sillä nautin kirjoittamisesta. 

Risto Puumalainen

Mutta kuka kirjoitti sanat?

Ootko ikinä pysähtynyt miettimään, mistä sanat ovat saaneet alkunsa ja mistä muodostuu sanojen mahti? kysyi Mariska haastatellessani häntä kirjaani Mutta kuka kirjoitti sanat? varten. Vastaus kysymykseen oli helppo, sillä minä olen. 

Selkeää vastausta minulla ei ole, mutta ratkaisua kysymykseen olen etsinyt opiskelemalla kirjoittamista ja musiikkia, tutkailemalla maailmaa, lukemalla, kirjoittamalla ja puhumalla. Sanojen mahtia miettiessäni päädyin kirjoittamaan uusinta kirjaani. Ryhdyin myös kirjoittamaan sanoituksia kuvitteellisiin kappaleisiin oppiakseni, kehittyäkseni ja tehdäkseni jotakin, mikä on minusta vaikeaa.

Päätin lähestyä biisien sanoituksia harjoittelemalla niiden kirjoittamista ja haastattelemalla suomalaisia taiteilijoita, jotka ovat kirjoittaneet menestyneitä ja pidettyjä lauluja. Matka yhdeksän upean muusikon ajatuksiin oli huikea. Innostuin, haltioiduin ja ihmettelin. Haastatteluiden lisäksi halusin kertoa lukijalle musiikin, sanoitusten ja kirjoittamisen merkityksestä.

Sanat, jotka yhdistyvät musiikkiin luovat maailman, joka on kaunis ja puhutteleva. Musiikki, sanat ja kirjoittaminen avaavat oven seikkailuun. Ne antavat mahdollisuuden avautua maailmalle ja ymmärtää omaa itseä. Sanoilla ja musiikilla voimme koskettaa ja muuttaa maailmaa.

Kirjoittaminen ja musiikki, kuten taide muutoinkin, tarjoaa turvallisen mahdollisuuden harjoitella tuntemattomalle altistumista, riskin ottamista ja epävarmuuden sietämistä. Minäkin päätin kokeilla jotakin uutta ja avautua erilaiselle tavalle kirjoittaa tietoa. Tosin kesti melko pitkään ennen kuin keksin, miten kirjani tahdoin kirjoittaa. Kirjan tullessa loppusuoralle päätin kirjoittaa vuoden 2018 aikana viikottain ainakin yhteen biisiin sanoitukset.

Tämän viikon sanoitukset ovat vielä tekemättä. Mielessä pyörii Mozartin ooppera Lempeä Titus ja sen tarina. Mitä ajatuksista tällä kertaa syntyy, en vielä tiedä. Sen tiedän, että kynän osuessa paperiin alkaa seikkailu, jonka vain sanat minulle mahdollistavat. Siksi toivon, että Sinäkin koet kirjoittaessasi sanojen mahdin ja annat musiikin kuljettaa sinut maailmaan, josta et kenties tiennytkään.

Susa Ruuhilahti

Lähteet:

Rantama, Vesa, Tomi, Anni. 2017. Romantiikka? Tuli&Savu nro. 88. Runoyhdistys Nihil Interit ry.

http://www.tulijasavu.net/2017/05/romantiikka/

Ruuhilahti, Susa. 2018. Mutta kuka kirjoitti sanat? Westpro4U/Nektaria ry.

Mutta kuka kirjoitti sanat? kirjassa on haastateltu Palefacea, Pauli Hanhiniemeä, Mariskaa, Saara Törmää, Vilma Alinaa, Sinikka Svärdiä, Tommi Läntistä, Marko Saarestoa ja Markku Impiötä.

Kirja julkaisiin 13.4.2018 ja sitä voi tilata maksutta: levottomatsanat@gmail.com (postimaksut tilaaja maksaa itse). Kirjan voi myös lukea pdf-versiona: www.nektaria.fi/materiaalit —> Mutta kuka kirjoitti sanat?

Kun sanat eivät suostu

Eriika Levander

Minulla on kaappikirjoittajan menneisyys. Piilottelin vuosia kirjoittamistani. Kun kirjoitin, tein sen aina kiireessä ja ikään kuin ohimennen. Salaa ja huomaamatta. Kaapin turvassa, katseiden ulottumattomissa.

Muutamia vuosia sitten kaappini seinämään ilmestyi kuitenkin särö. Se oli ensin tuskin havaittava pieni hiushalkeama, vähäpätöinen ja ohitettava – sellainen nopeasti, kiihdyksissä raapaistu merkintä päiväkirjassa, jonka ohittaa ja kuittaa tunteen vääristämäksi purkaukseksi. Mutta halkeama laajeni, alkoi kerätä ympärilleen kysymyksiä, ja kirjoitin yhä useammin ja pidempään päiväkirjaani.

Sivut täyttyivät pohdinnoista, kysymyksistä kirjoittamisen ja sanojen merkityksestä itselleni. En voinut enää ohittaa sitä tosiasiaa, että tämä toteutumaton, kielletty kaipaus sanoihin näytti olevan kaiken keskiössä. Minun oli otettava kantaa kirjoittamiseen.

Lopulta reilu vuosi sitten astuin kaapista ulos, lopetin piileskelyn ja päätin antaa sanoille mahdollisuuden. Mutta halusin kuitenkin edetä hitaasti, tunnustellen. Antautua vain vähän. Pitää kaappiani auki. Kuten arvata saattaa, tämä suunnitelma ei toiminut. Sanat eivät suostuneet. Ne eivät ilmeisesti siedä puolinaista sidettä, vaan pakottavat valitsemaan. Vaikuttaa siltä, että kirjoittajan suhde sanoihin on joko antautunut ja itsensä antava tai sitten suhdetta ei ole ollenkaan.

Niin, kokemukseni mukaan kirjoittamisessa on kyse juuri suhteesta. Sanojen ja ajattelun liikkeestä sekä sisään että ulos. Vuorovaikutuksesta, jossa kirjoittajan kieli ja mieli keskustelevat. Mieli muuttaa kieltä ja sen merkityksiä, mutta myös kieli itsessään haastaa kirjoittajan ajattelua. Sanoilla on oma tahto. Ne elävät, kasvavat ja haaroittuvat oman rytminsä mukaan. Hakeutuvat toistensa vaikutuspiiriin, mutta ajoittain myös hylkivät toisiaan. Pyrkivät vaikuttamaan kirjoittajaan.

Eikä kirjoittaja ole tässä suhteessa mitenkään tasavertainen kumppani. Kirjoittaja tarvitsee sanoja, mutta sanat eivät tarvitse kirjoittajaa. Sanat ovat itseriittoisia ja vaativia. Tarvitsevat ympärilleen tilaa, jopa hiljaisuutta. Suostuvat syntymään vasta, kun olosuhteet ovat kunnossa.   

Jaa, pysähdynpä hetkeksi. Jokin tässä nyt häiritsee. Lieneekö tuo edellinen kuvaus sanojen luonnosta pikemminkin terveyden kuin itseriittoisuuden määritelmä? Kenties sanat ovatkin vapaita ja itsetuntoisia? Ehkä oma suhtautumiseni niihin on ollut alistava, jopa kahlitseva ja sanat reagoivatkin siihen? Joka tapauksessa minkäänlainen pakottaminen sanojen kanssa ei toimi. Olen kokeillut ja epäonnistunut. Monesti. Sanat eivät vain suostu. Lähtevät omaan suuntaansa, luovat merkityksiä, jotka ovat muuta kuin mitä tarkoitan. Muuttavat omaehtoisesti (tätä ajatusta en voi vielä kiertää!) kirjoittajan kokemusta.

Näin käy usein, silloinkin, kun en pakota, kun pyrin kuuntelemaan sanojen omaa tahtoa. Jollakin tavoin kokemuksen sanallistaminen jättää aina jotakin siitä myös ulos. Sillä sanoillakin on rajansa ja rajoitteensa. Kenties kirjoittajan yhtenä tehtävänä on etsiä tuota rajaa. Piirtää sitä yhä uudelleen.

Tällä matkalla nyt olen. Tämänkaltaisten piirtojen ja hahmotelmien parissa. Etsin itseäni ja omaa kieltäni. Itseäni kai enimmäkseen. Kieli on osoittautunut oudoksi ja vaativaksi matkakumppaniksi. Mutta ohittamattomaksi yhtä kaikki. Kirjoittaminen näyttää rakentuvan pitkälti mahdottomuuksien ja avointen kysymysten varaan. Ja juuri tämä lupa kysyä tuntuu olevan oman kirjoittamiseni ytimessä. Mahdollisuus kysyä, vaikka vastaaminen kestää eikä välttämättä toteudu.

Kaikista mahdottomuuksistaan huolimatta kirjoittaminen on lumonnut minut. Haluan tavoitella sitä, mikä on saavuttamatonta. Joka juuri siksi on niin haluttavaa.

Eriika Levander