Rakas pitkä pirulainen

Yliopiston kielenhuollon kursseilla mieleeni iskostettiin, että huutomerkkiä ei kannattanut käyttää kuin äärimmäisessä hädässä. Se sopi minulle hyvin, sillä en ollut lainkaan sinut merkin kanssa. Mielestäni huutomerkki oli b-luokan välimerkki – liian ehdoton ja käskyttävä.

Sitten tapasin miehen, joka hurmasi minut huutomerkeillä. Hän ei liikoja hempeillyt, mutta ilmaisi huutomerkeillä kaikkea sitä, mitä ei muuten osannut. Innostusta ja lämpöä.

Tajusin silloin, että olin arvioinut huutomerkin täysin väärin. Merkkiin mahtui tunnetta, jota en huomannut takertuessani pelkästään sen käskyttävään ja huudahtavaan luonteeseen.

Olin ja olen huutomerkille anteeksipyynnön velkaa.

Enkä varmaankaan ole ainoa. Tuntuu, että huutomerkki on viime vuosina vallannut itselleen lisää alaa merkkien maailmassa. Se ei oikeastaan ole yllätys, sillä huutomerkki – ymmärrän sen nyt – on tunnetta tiivistetyssä muodossa. Saatamme toki viehättyä tekstin tai ihmisen älykkyydestä, mutta vasta tunne saa aikaan jotain suurempaa.

Merkki on yleistynyt niin paljon, että se on saanut jo osan virkamieskunnastakin pauloihinsa. Perinteisestihän virkamiehet ovat vältelleet huutomerkin kaltaisia ylilyöntejä. Anton Tšehov on kirjoittanut aiheesta jopa novellin vuonna 1886. Huutomerkki-novellin päähenkilö, kollegion sihteeri Jefim Fomitš Peraklidin, ei ole uransa aikana käyttänyt yhtäkään huutomerkkiä:

”Neljäkymmentä vuotta hän oli laatinut asiakirjoja, kirjoittanut niitä tuhansia, kymmeniä tuhansia, mutta ei voinut muistaa ainoatakaan riviä, joka olisi ilmaissut riemastusta, suuttumusta tai jotakin muuta samankaltaista.

Ja muita tunteita… hän ajatteli. Tarvitaanko asiakirjoissa tunteita? Niitähän voi kirjoittaa tunteetonkin ihminen…”

Mutta muutoksen tuulet puhaltavat jo virkamieskunnassakin. Kun osastopäällikkö, ylijohtaja Mikko Spolander lisäsi valtiovarainministeriön tiedotteeseen huutomerkin lokakuussa 2019, hän ei varmaankaan arvannut, mikä kohu siitä nousisi.

Ensimmäisenä Spolanderin huutomerkkiin tarttui Helsingin Sanomat, ja kohta aihe oli muidenkin lehtien sivuilla. Demokraatti nosti huutomerkin jopa otsikkoon asti.

Tehtiinkö huutomerkistä härkänen? Kyllä. Mutta ainakin kohu opetti sen, että merkkiä kannattaa käyttää vain, jos on valmis seisomaan sen takana. Ja Spolander oli.

Samalla on hyvä muistaa, että huutomerkittömyys on viesti sekin. Sillä on eroa, vastaako kysymykseen ”joo” vai ”joo!”. Jos viestillä halutaan innostaa tai välittää omaa innostusta, on merkki usein paikallaan.

Yleensä huutomerkin käyttämättä jättäminen ei silti johda erityisen vakaviin seurauksiin. Ainakaan niin vakaviin kuin Seinfeld-sarjan viidennen kauden neljännessä jaksossa, jossa sarjan vakiohahmon Elaine Benesin suhde kariutuu siihen, että seurustelukumppani ei osaa käyttää huutomerkkejä.

Kaikkien kirjoittajien kannattaa silti ottaa merkki haltuun. Niin minäkin tein, mutta suhdetta huutomerkkimieheen se ei pelastanut. Huutomerkki, tuo rakas pitkä pirulainen, jäi kuitenkin elämääni pysyvästi.

Lähteet:

Tšehov, A. 1983. Tarpeettomia ihmisiä (2. painos). Suom. J. Konkka. Helsinki: Kirjayhtymä.

 Suvi Asikainen

Kun sanat eivät suostu

Eriika Levander

Minulla on kaappikirjoittajan menneisyys. Piilottelin vuosia kirjoittamistani. Kun kirjoitin, tein sen aina kiireessä ja ikään kuin ohimennen. Salaa ja huomaamatta. Kaapin turvassa, katseiden ulottumattomissa.

Muutamia vuosia sitten kaappini seinämään ilmestyi kuitenkin särö. Se oli ensin tuskin havaittava pieni hiushalkeama, vähäpätöinen ja ohitettava – sellainen nopeasti, kiihdyksissä raapaistu merkintä päiväkirjassa, jonka ohittaa ja kuittaa tunteen vääristämäksi purkaukseksi. Mutta halkeama laajeni, alkoi kerätä ympärilleen kysymyksiä, ja kirjoitin yhä useammin ja pidempään päiväkirjaani.

Sivut täyttyivät pohdinnoista, kysymyksistä kirjoittamisen ja sanojen merkityksestä itselleni. En voinut enää ohittaa sitä tosiasiaa, että tämä toteutumaton, kielletty kaipaus sanoihin näytti olevan kaiken keskiössä. Minun oli otettava kantaa kirjoittamiseen.

Lopulta reilu vuosi sitten astuin kaapista ulos, lopetin piileskelyn ja päätin antaa sanoille mahdollisuuden. Mutta halusin kuitenkin edetä hitaasti, tunnustellen. Antautua vain vähän. Pitää kaappiani auki. Kuten arvata saattaa, tämä suunnitelma ei toiminut. Sanat eivät suostuneet. Ne eivät ilmeisesti siedä puolinaista sidettä, vaan pakottavat valitsemaan. Vaikuttaa siltä, että kirjoittajan suhde sanoihin on joko antautunut ja itsensä antava tai sitten suhdetta ei ole ollenkaan.

Niin, kokemukseni mukaan kirjoittamisessa on kyse juuri suhteesta. Sanojen ja ajattelun liikkeestä sekä sisään että ulos. Vuorovaikutuksesta, jossa kirjoittajan kieli ja mieli keskustelevat. Mieli muuttaa kieltä ja sen merkityksiä, mutta myös kieli itsessään haastaa kirjoittajan ajattelua. Sanoilla on oma tahto. Ne elävät, kasvavat ja haaroittuvat oman rytminsä mukaan. Hakeutuvat toistensa vaikutuspiiriin, mutta ajoittain myös hylkivät toisiaan. Pyrkivät vaikuttamaan kirjoittajaan.

Eikä kirjoittaja ole tässä suhteessa mitenkään tasavertainen kumppani. Kirjoittaja tarvitsee sanoja, mutta sanat eivät tarvitse kirjoittajaa. Sanat ovat itseriittoisia ja vaativia. Tarvitsevat ympärilleen tilaa, jopa hiljaisuutta. Suostuvat syntymään vasta, kun olosuhteet ovat kunnossa.   

Jaa, pysähdynpä hetkeksi. Jokin tässä nyt häiritsee. Lieneekö tuo edellinen kuvaus sanojen luonnosta pikemminkin terveyden kuin itseriittoisuuden määritelmä? Kenties sanat ovatkin vapaita ja itsetuntoisia? Ehkä oma suhtautumiseni niihin on ollut alistava, jopa kahlitseva ja sanat reagoivatkin siihen? Joka tapauksessa minkäänlainen pakottaminen sanojen kanssa ei toimi. Olen kokeillut ja epäonnistunut. Monesti. Sanat eivät vain suostu. Lähtevät omaan suuntaansa, luovat merkityksiä, jotka ovat muuta kuin mitä tarkoitan. Muuttavat omaehtoisesti (tätä ajatusta en voi vielä kiertää!) kirjoittajan kokemusta.

Näin käy usein, silloinkin, kun en pakota, kun pyrin kuuntelemaan sanojen omaa tahtoa. Jollakin tavoin kokemuksen sanallistaminen jättää aina jotakin siitä myös ulos. Sillä sanoillakin on rajansa ja rajoitteensa. Kenties kirjoittajan yhtenä tehtävänä on etsiä tuota rajaa. Piirtää sitä yhä uudelleen.

Tällä matkalla nyt olen. Tämänkaltaisten piirtojen ja hahmotelmien parissa. Etsin itseäni ja omaa kieltäni. Itseäni kai enimmäkseen. Kieli on osoittautunut oudoksi ja vaativaksi matkakumppaniksi. Mutta ohittamattomaksi yhtä kaikki. Kirjoittaminen näyttää rakentuvan pitkälti mahdottomuuksien ja avointen kysymysten varaan. Ja juuri tämä lupa kysyä tuntuu olevan oman kirjoittamiseni ytimessä. Mahdollisuus kysyä, vaikka vastaaminen kestää eikä välttämättä toteudu.

Kaikista mahdottomuuksistaan huolimatta kirjoittaminen on lumonnut minut. Haluan tavoitella sitä, mikä on saavuttamatonta. Joka juuri siksi on niin haluttavaa.

Eriika Levander