Sivut

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Kun sanat eivät suostu

Eriika Levander

Minulla on kaappikirjoittajan menneisyys. Piilottelin vuosia kirjoittamistani. Kun kirjoitin, tein sen aina kiireessä ja ikään kuin ohimennen. Salaa ja huomaamatta. Kaapin turvassa, katseiden ulottumattomissa.

Muutamia vuosia sitten kaappini seinämään ilmestyi kuitenkin särö. Se oli ensin tuskin havaittava pieni hiushalkeama, vähäpätöinen ja ohitettava – sellainen nopeasti, kiihdyksissä raapaistu merkintä päiväkirjassa, jonka ohittaa ja kuittaa tunteen vääristämäksi purkaukseksi. Mutta halkeama laajeni, alkoi kerätä ympärilleen kysymyksiä, ja kirjoitin yhä useammin ja pidempään päiväkirjaani.

Sivut täyttyivät pohdinnoista, kysymyksistä kirjoittamisen ja sanojen merkityksestä itselleni. En voinut enää ohittaa sitä tosiasiaa, että tämä toteutumaton, kielletty kaipaus sanoihin näytti olevan kaiken keskiössä. Minun oli otettava kantaa kirjoittamiseen.

Lopulta reilu vuosi sitten astuin kaapista ulos, lopetin piileskelyn ja päätin antaa sanoille mahdollisuuden. Mutta halusin kuitenkin edetä hitaasti, tunnustellen. Antautua vain vähän. Pitää kaappiani auki. Kuten arvata saattaa, tämä suunnitelma ei toiminut. Sanat eivät suostuneet. Ne eivät ilmeisesti siedä puolinaista sidettä, vaan pakottavat valitsemaan. Vaikuttaa siltä, että kirjoittajan suhde sanoihin on joko antautunut ja itsensä antava tai sitten suhdetta ei ole ollenkaan.

Niin, kokemukseni mukaan kirjoittamisessa on kyse juuri suhteesta. Sanojen ja ajattelun liikkeestä sekä sisään että ulos. Vuorovaikutuksesta, jossa kirjoittajan kieli ja mieli keskustelevat. Mieli muuttaa kieltä ja sen merkityksiä, mutta myös kieli itsessään haastaa kirjoittajan ajattelua. Sanoilla on oma tahto. Ne elävät, kasvavat ja haaroittuvat oman rytminsä mukaan. Hakeutuvat toistensa vaikutuspiiriin, mutta ajoittain myös hylkivät toisiaan. Pyrkivät vaikuttamaan kirjoittajaan.

Eikä kirjoittaja ole tässä suhteessa mitenkään tasavertainen kumppani. Kirjoittaja tarvitsee sanoja, mutta sanat eivät tarvitse kirjoittajaa. Sanat ovat itseriittoisia ja vaativia. Tarvitsevat ympärilleen tilaa, jopa hiljaisuutta. Suostuvat syntymään vasta, kun olosuhteet ovat kunnossa.   

Jaa, pysähdynpä hetkeksi. Jokin tässä nyt häiritsee. Lieneekö tuo edellinen kuvaus sanojen luonnosta pikemminkin terveyden kuin itseriittoisuuden määritelmä? Kenties sanat ovatkin vapaita ja itsetuntoisia? Ehkä oma suhtautumiseni niihin on ollut alistava, jopa kahlitseva ja sanat reagoivatkin siihen? Joka tapauksessa minkäänlainen pakottaminen sanojen kanssa ei toimi. Olen kokeillut ja epäonnistunut. Monesti. Sanat eivät vain suostu. Lähtevät omaan suuntaansa, luovat merkityksiä, jotka ovat muuta kuin mitä tarkoitan. Muuttavat omaehtoisesti (tätä ajatusta en voi vielä kiertää!) kirjoittajan kokemusta.

Näin käy usein, silloinkin, kun en pakota, kun pyrin kuuntelemaan sanojen omaa tahtoa. Jollakin tavoin kokemuksen sanallistaminen jättää aina jotakin siitä myös ulos. Sillä sanoillakin on rajansa ja rajoitteensa. Kenties kirjoittajan yhtenä tehtävänä on etsiä tuota rajaa. Piirtää sitä yhä uudelleen.

Tällä matkalla nyt olen. Tämänkaltaisten piirtojen ja hahmotelmien parissa. Etsin itseäni ja omaa kieltäni. Itseäni kai enimmäkseen. Kieli on osoittautunut oudoksi ja vaativaksi matkakumppaniksi. Mutta ohittamattomaksi yhtä kaikki. Kirjoittaminen näyttää rakentuvan pitkälti mahdottomuuksien ja avointen kysymysten varaan. Ja juuri tämä lupa kysyä tuntuu olevan oman kirjoittamiseni ytimessä. Mahdollisuus kysyä, vaikka vastaaminen kestää eikä välttämättä toteudu.

Kaikista mahdottomuuksistaan huolimatta kirjoittaminen on lumonnut minut. Haluan tavoitella sitä, mikä on saavuttamatonta. Joka juuri siksi on niin haluttavaa.

Eriika Levander

2 kommenttia:

  1. Wau! Soljuva ja kaunis teksti, koskettava ja älykäs. Liikutuin ihan kyyneliin, kun tuntui jotenkin niin omakohtaiselta tämä suhde sanoihin, jotka eivät suostu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rohkaisevasta kommentistasi, hyvä Anonyymi!

      Poista