Sivut

maanantai 2. joulukuuta 2019

Terapeuttista ja antiterapeuttista kirjoittamista: kivun kohtaamisen kautta onnistumiseen

Kuva: Joonas Puuppo

Tämä on tarina siitä, millaisissa olosuhteissa kirjoitin Tapio Suomisen elämäkertakirjan Urheiluhullu – Stadioneilta suljetulle osastolle.

Jo yli kaksi vuosikymmentä olen nähnyt läheltä sitä, mitä on sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä: läheiseni sairaus on vaikuttanut minuun monin tavoin. Se on tehnyt minusta vahvan, koska vahvuus on ollut ainoa vaihtoehto, mutta mukanani on kulkenut myös alituinen pelko ja huoli läheiseni hyvinvoinnista. Tämä on johtanut pahimmillaan myös satunnaisiin heikkouden hetkiin, jaksoihin, joina olen ollut liikaa tunteideni armoilla.

Oli luontevaa alkaa tehdä kirjaa Tapio Suomisesta, hänen sairautensa oli minulle läpeensä tuttu. Keväällä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kirjoittaminen, sairauden syvyyksiin sukeltaminen, oli terapeuttista. Kirjoitin jostain, josta tiesin, ja kirjani kohdehenkilöä haastatellessani osasin esittää oikeita kysymyksiä, sillä olinhan kehittynyt juuri tämän sairauden ymmärtäjäksi. Terapeuttisuus muuttui painajaiseksi, kun sain kuulla läheisen ihmisen syöksyneen maniaan aikana, jona luulin hänen sairautensa olevansa hallinnassa. Se oli raskas isku.

Aiemmin kirjani teon aikana olin eronnut pitkäaikaisesta tyttöystävästäni, mikä oli vaikeuttanut kirjani tekemistä, mutta minkä olin oppinut kääntämään voimavarakseni. Nyt olin päässyt yli, tapailin jo uutta naisystävää, jonka kanssa luulin olevani kehittämässä jotain pysyvää. Sitten läheiseni maniakausi alkoi, enkä kokenut uuden kumppanini ymmärtävän, päinvastoin: hän ei tuntunut yhtään käsittävän, mitä kävin läpi. Jätin hänet.

Olin jälleen eronnut, jo toisen kerran saman kirjan teon aikana, vaikka kirjan tekojakso ei ollut pitkä. Eroaminen ei huolettanut tällä toisella kertaa – ei enää – vaan tärkeintä oli läheisen ihmisen hyvinvointi. Minun tuli löytää jostain supersankarin voimat, että jaksaisin tehdä kirjaa tiukalla aikataululla samaan aikaan, kun huolehtisin ja yrittäisin auttaa läheistäni. Tunsin, että minulla oli liikaa kuormaa ja liian vähän aikaa. Mutta oli kyse unelmasta: esikoisteoksestani. Kirjani oli valmistuttava. Oli vaikea hetkeksikään unohtaa läheiseni maniajakso, sillä Tapio Suomisen maniakäytös, josta kirjaani kirjoitin, oli liiankin samanlaista kuin läheiseni käytös. Tiesin, että osaisin olla vahva, mutta juuri silloin halusin huutaa, halusin olla heikko, se Huuto-maalauksen hahmo, joka suu ammollaan huutaa eksistentiaalista ahdistustaan ulospäin. Minä kirjoitin, kirjoitin lisää ja vielä lisää, ja samaan aikaan huusin tuskanhuutoani, elin kipua, jota kohti menin ja olin liki varma, että romahdus odottaisi kulman takana.

Kirjan tultua valmiiksi tunsin laittaneeni kaiken peliin – ja ylikin. Kirjoitin koko 426 sivuisen järkäleen noin 8 kuukaudessa läheiseni vaikeita tilanteita seuraten, omien erojeni pyörteissä. Huomasin, että kivun kohtaaminen rohkeasti jopa silloin, kun se ei tunnu hyvältä, voi olla erinomainen keino vahvistua ihmisenä, vahvistua kaikin tavoin.


Lasse Lindqvist

Kirjoittaja on jyväskyläläinen kirjailija ja kirjoittamisen ohjaaja, jolle urheiluhulluus on elämäntapa ja joka jakaa kirjailija Maria Peuran ajatuksen kirjailijuudesta extremeurheiluna.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti