Tule kirjoittamaan kanssamme

Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 1.-29.4.2016.
Hakuohjeet

”Nippu” ja lupa tappaa

Sinusta ei tule koskaan kirjailijaa, sinun on edes turha haaveilla siitä. Olet valitettava keskinkertaisuus. Tällaista kritiikkiä Laila Hirvisaari sai eräältä Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun naisihmiseltä nuorena kirjailijanalkuna (ks. lisää teoksesta Kirjailijan työmaat, 2007). Se osui ja upposi 15-vuotiaaseen, ja aiheutti lähes kahden vuosikymmenen tauon Hirvisaaren kirjoittamiseen.

Löysä, huolimaton ja kertakaikkisen kulunut

Mitä yhteistä Lailalla ja minulla on? Sitä en tiedä, mutta hänen kokemuksensa kosketti. Lähetin omat käsikirjoitukseni viidelle arvostelupalvelulle alkuvuodesta 2009. Ensimmäisenä takaisin saamani palaute kosketti myös. Palautteenantaja jakoi näkemyksiään lähettämästäni nipusta, jonka kerronta on löysää ja ilmaisu huolimatonta. Nipun (kaikki arvostelupalveluun lähettämäni käsikirjoitukset) ongelmat ovat keskenään samankaltaisia, eikä niissä ole suuria tasoeroja. Entä tarinoiden juoni, ehkä se koukuttaisi? Juonikuvio on kliseinen. Ei sitten, eikä henkilöilläkään mene yhtään paremmin: päällimmäisenä on henkilöiden mielenkuohujen ja tunnetilojen jäljittäminen paisuttelevin ilmaisuin. Kai minulla nyt sentään jonkinlaisia ansioita on kirjoittajana? Menet nyt sieltä missä aita on matalin, tyydyt viihteellisiin, pinnallisiin henkilökuviin, latistat tarinat selittelyillä ja jätät teemojen kehittelyn nupulleen. Auts, ei taida olla. Palautteenantaja keksi myös syyn tekstien luokattomuudelle: Olet ehkä kirjoittanut nämä vasta kertaalleen. En muuten ollut. Aivan huvikseniko olisin maksanut keskeneräisten tekstien kommenteista? Miten sitten voisin kehittää tekstejäni? Lopeta elämäntapajaarittelu! Käskystä. Lopuksi palautteenantaja vielä reflektoi itseään. Lopulta lukija väkisinkin ärtyy kun kunnon pureskeltavaa ei löydy.

Voi anteeksi.

Kuva: M. Myllärniemi.

Konstit on monet

On vaikea hahmottaa, millaiset intentiot näin toimivilla kirjoittamisen ammattilaisilla on, tai mitkä vaikuttimet heitä ohjaavat. Hirvisaari sai tuhopalautteensa vuonna 1953 ja minä vuonna 2009. Ei siis voida sanoa, että ennen oli paremmin, tai että nykyään tällaista ei enää tapahdu. Yritysmaailmassa näin käyttäytyviä henkilöitä kutsuttaisiin destruktiivisiksi johtajiksi, tai henkilöiksi, joiden johtamistyyli on MBP (management by perkele). Koulumaailmassa heitä nimitetään kiusaajiksi. Vaikka tapaukset olisivatkin yksittäisiä, joku saa aina näpeilleen.

Koettelemuksiin vastataan eri tavoin. Hirvisaari jätti kirjoittamisen pitkäksi toviksi, minä kirjoitin siitä gradun. Tosin tein sen kuusi vuotta myöhemmin, jolloin vastaleivotun palautteen käryt oli jo tuuletettu, ja raikas korvausilma kuiski korvissani.

Porkkanat loppuunmyyty!

Tutkin gradussani arvostelupalveluilta saamieni palautteiden kielenkäyttöä. Tein neljä erilaista analyysia, jotka kaikki osoittivat, että ensimmäisen palautteenantajan klangi poikkesi muista arvostelupalveluista. Hänen puhetapansa oli vähättelevä ja kriittinen, ja tyylinsä autoritaarinen, kun muiden palautteenantajien puhetapa oli kannustava ja kunnioittava, ja tyyli vuorovaikutteinen. En tarkoita kyseisen palautteenantajan inkompetenssia havaita tekstissä olevia puutteita, tai ettei teksteissäni olisi ollut puutteita, tarkoitan hänen tapaansa muotoilla ja ilmaista palautteensa. Voiko mikään käsikirjoitus olla niin ansioton, ettei siitä löydy yhden yhtä aihetta kehuille? Kyllä, sekin tuli todennettua. Tappajapalaute ei kiitoksella elä.

Kiitokset

Aivan lopuksi haluan kiittää sinua, arvon Killeri antamastasi kannustukset kaukaa kiertävästä, kielteisyyden tippukivistä ja väheksyvien ilmauksien täyttämästä kahden ja puolen sivun mittaisesta kannanotostasi. Ilman sinua minulla ei olisi tätä gradua. Sinä teit analyyseistäni merkittäviä. Sinun avustuksellasi löysin nimet epämääräiselle emootiolle.

Vaikka palaute oli tappavaa, se ei onnistunut tappamaan innostustani, päinvastoin. Ehkä kuulemme tuonnempana lisää palautteen patologiasta.

Ulla Peltonen

Indie-kirjallisuuden kiehtova tulevaisuus

Kun e-kirja tuli, alkoivat hätäisimmät julistaa paperille painetun kuolemaa. Niin ei käynyt ja hyvä niin. Itse pidän molemmista, hieman eri syistä ja tilanteissa.

Oli e-kirjoista mitä mieltä tahansa, on se omakustanne-kirjallisuuden kannalta käänteentekevä tekninen ratkaisu. Se ratkaisee ne kaksi suurinta ongelmaa, jotka ovat pitäneet kirjojen julkaisun kustantamoiden yksinoikeutena, nimittäin painokustannukset ja jakelun. Painaminen on pirun kallista ja kivijalkakirjakaupan ikkunaan pääsemistä voi verrata ässä-arvan päävoittoon.

Internetissä e-kirjan julkaisua luonnehditaan usein näin: Just click the button. On alustoja, palveluita ja ohjelmia, jotka antavat ymmärtää, että matka Bestseller-kirjailijaksi on muutaman klikkauksen päässä.

Yhtälöstä unohtuu kuitenkin tärkein: Laatu. Kuilu tee-se-itse-omakustanteen ja Oy Kustantamo Ab:n julkaiseman teoksen välillä on ollut suuri, niin sisällöllisesti kuin visuaalisestikin. Siksi perustin palvelun nimeltä indiekirja.fi. Sen yksinkertainen tarkoitus on tarjota indie-kirjailijalle kustannustoimittaja, graafikko ja jakelija. Eli ne samat palvelut, mitkä kustantaja kirjailijalleen kustantaa. Kun kirja on todettu julkaisukelpoiseksi ja se on käynyt näiden ammatilaisten työpöydillä, toimii se myös laatulupauksena lukijoille, kirjoittajille kuin jakelukanaville.

Indie-kirja ja omakustanne ovat teknisesti sama asia, mutta haluaisin, että tulevaisuudessa mielikuvallinen ero olisi samaa luokkaa kuin indie-elokuvalla ja kotivideolla.

Vaikka otsikossa mainittiin tulevaisuus, en silti yritä ennustaa. Listaan tähän kuitenkin kolme trendiä, jotka tukevat indie-kirjallisuutta ja tapahtuvat parhaimmillaan:

1. E-kirjojen suosio kasvaa. Myös Suomessa, hitaasti mutta varmasti.

2. Kustannustoimittajat ja graafikot ovat kasvavassa määrin freelancereita (joita myös kustantamot käyttävät).

3. Menestyneiden indie-teosten myötä omakustanteiden arvostus kasvaa. (mm. E. L. Jamesin Fifty Shades of Grey ja Lisa Genovan Still Alice olivat alunperin omakustanteita)

Pakko sittenkin laittaa vielä yksi ennustus.

Kun e-kirjojen myyntiluvut kasvavat puoleen painettujen kirjojen luvuista, alkavat nimekkäimmät kirjailijat julkaisemaan niitä itse, tutun free-kustannustoimittajan ja graafikon kanssa. Kirjailijan provisio e-kirjasta kun on tuntuvasti suurempi (koska paino- ja jakelukulut).

Aiheesta enemmän kiinnostuneiden suosittelen tarkastamaan ainakin nämä: Kindle Direct Publishing, smashwords, Lulu, Bod, Elisan Kirjoita Itse -palvelu, Readerstage kirjailijoille ja tietenkin indiekirja.fi.

Kai Seppänen

Kirjoittamisen aineopintojen opiskelija ja graafinen suunnittelija

Ensibloggaajan horjuvat näppäilyt verkkoavaruudessa

Blogin perustaminen on helppoa!

Verkkokirjoittamisen kurssin opettajamme Kimmo Svinhufvudin etusormi lähestyy näppäimistöä, sormi ojentuu ja painaa Enter-näppäimen alas. Silmiemme eteen valkokankaalle lävähtää kurssimme oma blogi Verkkovilautus. Äsken vielä puhuimme siitä ja suunnittelimme sitä, ja nyt se on siinä edessämme. Yhtäkkiä se on olemassa hyperavaruudessa, ja me olemme osa blogikirjoittavaa maailmaa.

Näinkö helppoa se onkin? Tätäkö olen pähkäillyt vuosia? Eihän blogin perustaminen ollutkaan vaikeaa, ihan vain näppäimistöä painamalla blogista tuli totta. Tuleekohan minusta ihka oikea bloggari ihan vain näppäilemällä sanoja ruudulle?

Blogin kirjoittaminen on vaikeaa!

Blogin perustaminen blogimaailmankaikkeuteen ei siis ole vaikeaa vaan se on tehty erittäin helpoksi nykyisten blogialustojen avulla, kuten Wordpress. Mutta sitten vaikeudet alkavatkin. Alkutaipaleellaan olevalle bloggarille nousevat kymmenet kysymykset mieleen. Päässä suriseviin kysymyksiin pitäisi osata vastata, jos aikoo oikeasti putkauttaa ajatuksensa blogiavaruuden tähdiksi niin, etteivät ne jää vain tähdenlennoiksi.

Kurssilla meitä mietitytti esimerkiksi se, miten ja kenestä saa kirjoittaa ja mikä on meidän blogikirjoittajien vastuu. Keskustelimme myös kommentoinnista: haluammeko antaa itsemme alttiiksi kaiken maailman kommentoijille, joiden ajatus moikkaamisesta on silmille ryöpsähtävä kirosanojen tulva. Jos haluaa, että blogia lukee joku muukin kuin omat kaverit, on osattava yksinkertaistaa, olla odottamaton mutta uskottava, tunteellinen mutta konkreettinen ja se kaikki pitäisi leipoa tarinaksi (lue lisää SUCCESs-mallista). Eikä pitkästi saisi jaaritella per blogikirjoitus.

Sanna Juvonen opiskelee kirjoittamisen aineopintoja
 ja pohdiskelee vakavasti verkkokirjoittamisen aloittamista.
 Kuva: Liisa Nikkula.

Kietoutukaamme verkkoon!

Jotenkin kuitenkin verkkoon kirjoittaminen houkuttaa ja koukuttaa. Se on kirjoittamista ja sitähän me kirjoittajat rakastamme. Siellä on todellisia lukijoita enemmän kuin omassa pöytälaatikossa ja siellä voi olla osa yhteisöä, joka voi muodostua esimerkiksi oman blogin ympärille. Siellä on oma verkkomaailma, johon on mukava kietoutua. Ja on se niinkin, että se voi olla meille kirjoittajille ainoa kanava saada tekstimme julkisuuteen.

Verkkokirjoittamisen kurssi, joka oli osa tietokirjoittamisen kurssia, antoi minulle hyvät evät lähteä uiskentelemaan verkossa ja innostumaan verkkokirjoittamisesta. Oli hienoa päästä kokeilemaan ihan oikeassa virtuaalielämässä blogikirjoittamista. Verkkokirjoittaminen on tulevaisuutta ja se on nyt. Jospa se oma blogikin tästä…

Sanna Juvonen

Kirjoittamisen opiskelijasta sanataideohjaajaksi

Opiskeluaikana kuulin usein pelokkaan kysymyksen: pystyykö kirjoittamisen ja kirjallisuuden alalla oikeasti työllistymään? Opiskelin Helsingin yliopistossa pääaineenani kotimaista kirjallisuutta ja suoritin samalla Jyväskylän kirjoittamisen aineopintoja. Nyt, maisteriksi valmistumisen ja opettajan pedagogisten opintojen opiskelun jälkeen, voin vastata kysymykseen kyllä, kyllä voi työllistyä. Kunhan jaksaa yrittää ja tavoitella sinnikkäästi tahtomaansa. Ohjaan tällä hetkellä Vantaan sanataidekoulussa 7–9-vuotiaiden, 10–12-vuotiaiden ja erityislasten sanataideryhmiä. Lisäksi toimin tuntiopettajana Työväen Akatemiassa.

Sanataideohjaaminen vaatii opettajantaitoja siinä missä muukin opetustyö. Jokainen ryhmä on omanlaisensa, jokaisella oppilaalla on oma taustansa ja tapansa toimia. Olen puuttunut oppilaiden välisiin riitatilanteisiin ja keskustellut vanhempien kanssa lasten käytöksestä. Haavekuva, jossa kaikki oppilaat ovat yhtä motivoituneita ja tunnollisia, murenee nopeasti käytännön työssä. Sen sijaan sanataidetunneilla voi nähdä jotain paljon arvokkaampaa: oppilaiden ilon ja rohkaistumisen. Olen nähnyt, miten ylivilkas poika pysähtyy kuuntelemaan kirjaa ja pyytää jatkamaan ääneen lukemista, miten teini-ikäisen oloinen viidesluokkalainen innostuu leikkimisestä teatteri-improvisaation kautta, miten suomea toisena kielenä puhuva lapsi keksii nauraen tarinoita suomeksi.

Hassuttelun ja leikin siivittämänä oppilaat tutustuvat taiteen tekemiseen. ”Sanistunneilla” pääsee niin kirjoittamaan, piirtämään kuin esittämään näytelmiä. Ohjaajana saan käyttää luovuutta tehtävien keksimisessä. Esimerkiksi yhtenä iltana kotona havahduin kuuntelemaan astianpesukoneen hurisevaa ääntä ja päätin äänittää kuulemani. Sanataidetunnilla soitin oppilaille äänitykseni ja annoin tehtäväksi keksiä, mikä eriskummallinen olento äänen synnyttää. Silloin riehakkaimmatkin koululaiset keskittyivät pohtimaan äänen alkuperää ja piirsivät kuvia olennosta. Kun huomasin kotona tyhjän pahvilaatikon, päätin, että siitä pitää askarrella lasten kanssa nukketeatterilava. Kannoin laatikon töihin ja ryhdyimme heti leikkaamaan ja liimaamaan sitä uuteen uskoon. Lopulta lava valmistui ja videokuvasin ryhmän nukketeatteriesityksen.  



Kuvassa Inari Mykkänen lukemassa satuja taidetalo Annantalolla

 osana Satupäivän ohjelmaa 18.10.2015. Kuva: Iida Turpeinen (Suomen Teatterit ry).

Erityislasten sanataideryhmiä ohjatessani tärkein tavoitteeni on itsensä ilmaisuun kannustaminen ja onnistumisen kokemusten luominen. On palkitsevaa seurata, miten lapset rentoutuvat ja alkavat tuumia, mitä tapahtuu seikkailumaailmassa ja metsän juhlissa, miltä vesi tuntuu kämmenellä, miten kalat sanovat toisilleen ”minä pidän sinusta”. Kokemukseni ohjaajana ovat lujittaneet käsitystäni sanataideopetuksen merkittävyydestä. Joillekin sanataidetunnit opettavat kielellistä ilmaisua ilon ja luovuuden kautta, joillekin sanataidetunnit viitoittavat tietä tulevaisuuden taidealan opintoihin, joillekin sanataidetunnit merkitsevät mahdollisuutta rentoutua ja tavata kavereita koulun jälkeen. Kaikki mainitut syyt ovat tärkeitä – ja parhaassa mahdollisessa tilanteessa yksilö tunnistaa kaikki syyt omikseen.

Jos joku kirjoittamisen opiskelija miettii paraikaa, miten sanataideopen töihin oikein pääsee, annan vinkin: mene sanataideohjaajien seminaareihin ja muihin tapahtumiin, tutustu tapahtumissa (ja missä tahansa) ihmisiin, hae harjoittelijaksi ja sijaiseksi sanataidekouluihin. Ennen kaikkea: ole sitkeä ja lujatahtoinen. Niin minäkin olen. Tässä olen nyt ja odotan tehtäviä sanataiteen parissa paljon lisää.

Inari Mykkänen

Kirjoittamisen keskeiset marginaalit

”Valkoisen paperin kammo on inspiraation idioottikaksonen” 

(Gilbert Sorrentino)

Kun kolme vuotta sitten väittelin kirjallisuudesta Jyväskylässä, kirjallisuuden oppiaineessa, en voinut aavistaakaan että pääsisin kaiken sen tutkimuksen, teoretisoinnin ja kuivakkaiden niteiden lehteilemisen jälkeen opettamaan kirjoittamista. Ensi kesänä päättyvä kahden vuoden ekskursio on sisältänyt johdantokurssin lisäksi runouskurssin, luovuuskurssin ja kirjoittamisen historian lähi- ja verkko-opetusta.

Kun väitökseni käsitteli kokeellisen kirjallisuuden historiaa sekä kirjoittamisen menetelmiä ja proseduureja, on ollut yllättävää huomata, että kirjoittamisen opettaminen on sivunnut monella tavalla väitökseni aiheita. On ollut hauskaa ja jopa hämmentävää todeta, että usein juuri ne seikat, jotka akateemista kirjallisuudentutkimusta vasten katsottuna ovat tavalla tai toisella marginaalisia, tuntuvat kirjoittamisen opettamisessa oleellisilta tai luonnollisilta.

Luovuustutkimus ja luovuuden käsite ylipäätään oli pitkään kirjallisuudentutkijoiden hyljeksimää epätieteellistä spekulaatiota. Nykyäänkin luovuuden tutkimus tapahtuu enimmäkseen muualla alueilla kuin kirjallisuuden oppiaineissa. Kirjoittamisen ja kirjoituksen historiallisesti muuttuvat mediat, niiden luovat ja ”aktivoivat” suhteet kirjoittamiseen eivät myöskään ole perinteisesti kiinnostaneet sisältöihin keskittyviä kirjallisuustieteilijöitä. Menetelmät kuuluvat tietysti kirjoittamisen ytimeen. Ne voivat vaihdella yksinkertaisista luovuusharjoituksista laajoihin, teoskokonaisuuden syntyä määrääviin proseduureihin, konsepteihin ja aikataulutuksiin.

Motoksi valitussa yhdysvaltalaisen prosaistin Gilbert Sorrentinon (1929–2006) lohkaisussa yhdistyy kirjoittamisen menetelmällisyys, luovuus ja teknologisuus. Se pudottaa kirjoittamisen romantisoidusta luovuusmytologiasta – inspiraation odottelusta – konkreettiseen tekemiseen. Kirjoittamaan ryhtyminen edustaa aina jonkinlaista menetelmää, periaatetta tai henkilökohtaista ”luovuusprotokollaa”, oli se sitten kuin piilossa tahansa. Luovuus on aina käyttövalmiina. Kirjoittamisen kannalta kirjoittaja ei ole koskaan marginaalissa.

Luovuus vaatii myös lepovaiheen. Jokainen valitkoon sille sopivan vuodenajan, mutta kirjoittamisen opettajat vetäytyvät joulutauolle viikonvaihteen tienoilla ja palaavat loppiaiseen mennessä. 

Rauhallista lomaa!

Juri Joensuu

Uutta oppia oppimispäiväkirjasta

Toinen päätoimisista opettajistamme, Anne Mari Rautiainen, jäi marraskuun alussa opintovapaalle. Hän keskittyy tutkimaan muun muassa, millaisia luovia mahdollisuuksia kaikkiin kirjoittamisen opintojaksoihin kuuluva oppimispäiväkirja tarjoaa. Kun Anne Mari palaa töihin noin vuoden kuluttua, saamme siis lisätietoa ja -taitoa tälle alueelle. – Ja ehkäpä Anne Mari kirjoittaa jo matkan varreltakin löydöistään blogiimme.

Opinnoissamme päiväkirja voi olla vaikkapa kirje, sarjakuva tai vuoropuhelu kirjoittajan ja hänen valitsemansa henkilöhahmon välillä. Parhaimmillaan kirjoittajat saavat luovasta tyylistä huolimatta – tai juuri sen ansiosta – välitettyä oppimispäiväkirjassa olennaiset asiat: fiktionkin avulla voi tarkastella lähtötilannettaan kurssille, omaa opiskelutapaa, kehittymistä ja opittua. Mikään laji ei lähtökohtaisesti sulje pois mahdollisuutta viitata jakson lähdekirjallisuuteen.

Lajityypiltään uudenlaista oppimispäiväkirjaa edustaa myös seuraava video, joka yhdistää ääntä ja kuvaa. Opiskelija on kirjoittanut päiväkirjansa loppuun myös leikkisän ”Oodin Optimalle” (3:20) toteutettiinhan tämä palautetaitoihin liittyvä kurssi verkossa juuri Optiman välityksellä.

Anne Marin tutkimustyö pitää meidät luontevasti ajan hermolla oppimispäiväkirjan mahdollisuuksien suhteen. Hänen sijaisena, monille jo tutunkin, Juri Joensuun, mukana oppiaineeseemme tulee sen sijaan tuulahduksia nykyrunoudesta. Seuraavassa blogissamme saattekin kuulla tarkemmin, mitä Juri on kuluneen syksyn aikana pohtinut.