SOMESOMESOME - virtuaalijulkkarien lyhyt oppimäärä

Miksi julkkarit somessa?

Kirjojen julkistamisjuhlat näyttävät lisääntyneen, eikä ihme. Kilpailu lukijoiden huomiosta on kovaa, ja teoksen ilmestymisen juhliminen on iloinen tapa sysätä kirjaa laajempaan tietoisuuteen. Juhlahetkiin tekee mieli tarttua siksikin, että kirjailijan ammatin arjelta ja vastoinkäymisiltä säästyvät vain harvat. Kirjaa on tehty tavallisesti pitkään yksin, epävarmana siitä, näkeekö käsikirjoitus koskaan päivänvaloa. Kun teos on sitten kansissa ja käsissä, riemun jakaminen antaa voimaa tuleviin koitoksiin. Pian lähdetään jälleen liikkeelle nollasta, tyhjältä paperilta, ilman takeita onnistumisesta.

Kun Keskivaikean vuoden ilmestymisaika lähestyi, edellisen kirjani julkistamisesta ei ollut kauan. Kollegani Inga Röning ja minä olimme järjestäneet yhteisjulkkarit Villa Kivessä elokuussa 2015 samaan aikaan ilmestyneille töillemme. Pitkän valotusajan ja Hippiäisen juhlista jäi lämmin muisto. Tilaisuudessa oli kuitenkin paljon käytännön järjestelemistä ja introvertille myös toipumista juhlien jälkeen. Keskivaikean vuoden valmistuessa en ollut varma, löytäisinkö juhlatarmoa uudelleen riittävän pian. Entä päästäisiinkö julkkareissa edes hilpeisiin tunnelmiin, kun kirjan aiheena oli masennus? Rohkenisinko astua kirjan kanssa kylmiltäni ihmisten eteen? Vai kannattaisiko ensin totutella siihen, että omaelämäkerrallinen kirjani oli ylipäätään olemassa, sulatella ennen esiintymisiä ensimmäiset lukijareaktiot?

Päähäni pälkähti ajatus siitä, että julkkarit voisi ehkä järjestää toisin, virtuaalisesti ja vähemmällä vaivalla.  Ehkä voisin saada somessa julkkarien parhaat puolet ja välttyä niiltä kuormittavilta? Ei suurempaa käytännön stressiä, väkijoukkojen ruokkimista ja juottamista, ei uuvuttavan tiheää sosiaalisuutta, ei huolta siitä mitä pukisin päälle. Mutta kuitenkin keskustelua kirjan aihepiireistä, yhdessä iloitsemista ja teoksen näkyväksi tekemistä. Somessa ei haittaisi myöskään, että sukulaiset, ystävät ja luottolukijat asuivat pitkin Suomea. Kukin voisi osallistua tapahtumaan omalla koneellaan, villasukkatunnelmissa, arjen lomassa.  Jätin ajatuksen hautumaan.

Joulukuussa 2015 istuin palaverissa Kustantamo S&S:n markkinointi- ja tiedostusväen kanssa. Keskustelun lomassa joku kysyi, olisinko ehkä halukas jossakin yhteydessä chattailemaan kirjan aiheista. Se voisi sopia kirjan henkeen hyvin. Kerroin pyöritelleeni ajatusta somejulkkareista.  S&S:llä innostuttiin ideasta niin, että hanke sai todella tuulta alleen. Julkkareista oli nyt sovittu – enää ne piti järjestää.

Miten tapahtuma luotiin?

Kustantamo S&S:n Johanna Forss otti tapahtuman järjestelyt suurimmalta osin hoitoonsa. Ensin mietittiin tapahtumalle sopiva päivämäärä ja kesto. Pohdittiin, mitä julkkareissa voitaisiin tehdä, miten kutsua kannattaisi levittää, mikä saisi ihmiset innostumaan ja sitoutumaan. Voitaisiinko osallistujien kesken järjestää kirja-arvonta? Ja kun tapahtumiin oli nähtävästi mahdollista luoda kyselyitä, eikö niitä kannattaisi hauskasti hyödyntää?

Johanna F:n pyynnöstä nauhoitin kotikoneella kutsun tapahtumaan, ohjenuoranani Johannan apukysymykset ja hänen ajatuksensa siitä, että videolta olisi hyvä välittyä sama rehellinen sävy kuin itse kirjasta. Tein parhaani ja nauhoitin läppärille lukuisia videonpätkiä, kunnes sain aikaan sellaisen, jossa ajatus ei pätkinyt tai katse harhaillut liikaa. Setsillä korotettiin vähän videon äänenvoimakkuutta ja työstettiin siitä itse kutsu.

Julkkarien lähestyessä viestittelimme vetovastuista, julkistimme suurpiirteisen aikataulun ja vastailimme ihmisten kysymyksiin siitä, miten tapahtumaan oikein osallistutaan. Tulemalla paikalle, sanoimme. Tykkäämällä ja kommentoimalla sen verran kuin tuntuu.

Sain painetun Keskivaikean vuoden käsiini muutama päivä ennen julkistamista ja nauhoitin siitä pari lukunäytettä, joiden ajattelin sopivan keskustelunavauksiksi. S&S ja minä markkinoimme tapahtumaa eri tavoin – Instagramissa, Twitterissä, Facebookissa kirjailijasivuillani ja kustantamon sivuilla. Päivää ennen julkkareita Helsingin Sanomat antoi tapahtumalle vetoapua ja julkaisi kivan jutun, joka kävi tapahtuman puffista. 

Kuinka sitten kävikään?

Julkkaripäivän aamuna heräsin jännittyneenä. Helsingin Sanomien kolmisivuinen juttu minusta ja introvertista äitiydestäni oli ilmestynyt, ja sitä jaettiin häkellyttävällä vauhdilla. Samana päivänä ilmestyi myös Annan laaja henkilöjuttu masennuksestani. Dramaattiset verkko-otsikot nolottivat ja äkillinen huomio häkellytti, nettikommentit alkoivat äkkiä pelottaa.

Koko julkkari-ideani kadutti. Nyt jos koskaan olisin kaivannut etäisyyttä someen ja keskustelupalstoihin. Mihin soppaan olin lusikkani pistänyt? Mitä jos julkkareihin ilmestyisi ihmisiä paheksumaan valintojani ja tapaani olla äiti? Vaikka olin sopinut kustantamon kanssa, että tarvittaessa he moderoivat keskustelua ja ilmoittavat siitä tapahtuman sivuilla, eivät he tietysti ehtisi estää minua lukemasta kommentteja, joiden tarkoitus olisi haavoittaa.

Ovikelloamme soitettiin. Lähetti toi kukkia S&S:n väeltä. Kimpun värit loistivat, ja sen mukana tullut kannustava viesti rauhoitti minua hieman. Avasin myös kustantamon lahjoittaman cavapullon. Ei kai auttanut kuin kestää se leikki, johon olin ryhtynyt.

Viisi minuuttia ennen julkkarien alkua tapahtumasivulla oli hiirenhiljaista. Pyysin miestä ottamaan kuvan minusta, koneeni ääressä niin että kukat ja cava näkyisivät. Kun tapahtuman alkamisaika oli käsillä, postasin kuvan tapahtumaan ja toivotin ihmiset tervetulleiksi.

Tykkäys. Tykkäystykkäystykkäys. Kannustavien ja kauniiden kommenttien ryöppy – kuvaa kommentoivat lämpimästi myös ihmiset, joita en tuntenut entuudestaan lainkaan. Huojennus tuntui koko kehossani. Ehkä tästä ei sittenkään tulisi katastrofi tai moderni versio häpeärangaistuksesta.

Seuraavat kaksi ja puolituntia kuluivat ihanassa somemyrskyssä. Oli mm. kirja-arvontaa, keskustelua etukäteen nauhoittamistani lukunäytteistä ja introverttiudesta, ihmisten lähettämiä kuvia ja onnitteluja, kustantamon luomia kyselyitä ja chattailua kustannustoimittajani Johanna Laitisen kanssa. Tapahtumaan liittyi jatkuvasti uusia ihmisiä. Elin sormet näppäimistöön liimattuina, jossakin vaiheessa mieheni toi evästä etten kuukahtaisi kokonaan. Nopeasti kävi selväksi, etteivät virtuaalijulkkarit tainneet sittenkään olla julkkarien vähemmän intensiivinen ja sosiaalinen muoto.

Reagoin kaikkeen niin kuin vain ehdin ja osasin. Yritin vähintään tykätä jokaisesta kannustusviestistä, ja kun kommenteissa nousi esiin surullisia henkilökohtaisia asioita, pyrin hidastamaan tahtiani, jotten vastaisi liian ylimalkaisesti vaan ehtisin oikeasti ajatella. Epäilen, että monta juttua meni minulta silti ohi, koska eri keskusteluketjuissa tapahtui niin paljon yhtä aikaa eikä punaisina vilkkuvista FB-ilmoituksista ollut juuri avuksi. Välillä vaihdoimme yksityisviestejä Johannojen kanssa käytännön pikku pulmista – Johanna F. kertoi, että minun olisi parempi vastata Johanna L:n kysymyksiin suoraan keskusteluketjuun eikä kommentteina, itse en löytänytkään tarvitsemiani videoita S&S:n YouTube-kanavalta. Ratkaisimme pulmia lennossa, mikään ei mennyt liian pieleen, ellei sitten lasketa, etten todellakaan pystynyt niihin improvisoituihin luontokuvauksiin, joita rakas kustannustoimittajani minulta pyysi. Miltä Raahessa nyt näytti? Ei aavistustakaan. Huomioin maailmasta vain ruudunkokoisen alueen.

Minua ei joka tapauksessa pelottanut enää. Jos joku tulisi trollaamaan, minun ei tarvitsisi selvitä siitä yksin – ja sekin huolenaihe osoittautui turhaksi. Ihmiset kommunikoivat huomaavaisesti, veivät keskustelua eteenpäin, jakoivat ajatuksiaan ja kokemuksiaan liikuttavan avoimesti. Anonyymien keskustelupalstojen herättämien kauhukuvien jälkeen oli hienoa nähdä, että somessa on mahdollista luoda jotakin yhteisöllistä myös silloin, kun käsitellään herkkiä, vakavia ja henkilökohtaisia aiheita.

Tapahtuman päätyttyä olin niin väsynyt ja onnellinen, etten saanut nukuttua.

Kaiken kaikkiaan julkkarit onnistuivat paremmin kuin minä tai S&S olimme osanneet odottaa. Kustantamossa oltiin tyytyväisiä kirjan saamasta näkyvyydestä ja sen hyvästä liikkellelähdöstä. Moni on tullut jälkeen päin sanomaan, että hei, olin mukana, seurasin, mahtava tapahtuma, ostin kirjan. Sain kirjailijasivuilleni viitisenkymmentä uutta tykkääjää.

Vaikka julkkareista oli siis hyötyä, josta minäkin olen iloinen, tapahtuman tärkein anti minulle oli kuitenkin kokemus siitä, että minä ja kirjani olemme osa laajempaa yhteisöä. Se kannattelee, tukee ja tahtoo hyvää myös virtuaalisesti, villasukissaan ja kotikoneillaan.

Tapahtuma on tallentunut Facebookiin.

Pauliina Vanhatalo

Keskivaikea vuosi kustantamon sivuilla

Kirjailijan sivut Facebookissa

Kirjailijan verkkosivut

Tule kirjoittamaan kanssamme

Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 1.-29.4.2016.
Hakuohjeet

”Nippu” ja lupa tappaa

Sinusta ei tule koskaan kirjailijaa, sinun on edes turha haaveilla siitä. Olet valitettava keskinkertaisuus. Tällaista kritiikkiä Laila Hirvisaari sai eräältä Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun naisihmiseltä nuorena kirjailijanalkuna (ks. lisää teoksesta Kirjailijan työmaat, 2007). Se osui ja upposi 15-vuotiaaseen, ja aiheutti lähes kahden vuosikymmenen tauon Hirvisaaren kirjoittamiseen.

Löysä, huolimaton ja kertakaikkisen kulunut

Mitä yhteistä Lailalla ja minulla on? Sitä en tiedä, mutta hänen kokemuksensa kosketti. Lähetin omat käsikirjoitukseni viidelle arvostelupalvelulle alkuvuodesta 2009. Ensimmäisenä takaisin saamani palaute kosketti myös. Palautteenantaja jakoi näkemyksiään lähettämästäni nipusta, jonka kerronta on löysää ja ilmaisu huolimatonta. Nipun (kaikki arvostelupalveluun lähettämäni käsikirjoitukset) ongelmat ovat keskenään samankaltaisia, eikä niissä ole suuria tasoeroja. Entä tarinoiden juoni, ehkä se koukuttaisi? Juonikuvio on kliseinen. Ei sitten, eikä henkilöilläkään mene yhtään paremmin: päällimmäisenä on henkilöiden mielenkuohujen ja tunnetilojen jäljittäminen paisuttelevin ilmaisuin. Kai minulla nyt sentään jonkinlaisia ansioita on kirjoittajana? Menet nyt sieltä missä aita on matalin, tyydyt viihteellisiin, pinnallisiin henkilökuviin, latistat tarinat selittelyillä ja jätät teemojen kehittelyn nupulleen. Auts, ei taida olla. Palautteenantaja keksi myös syyn tekstien luokattomuudelle: Olet ehkä kirjoittanut nämä vasta kertaalleen. En muuten ollut. Aivan huvikseniko olisin maksanut keskeneräisten tekstien kommenteista? Miten sitten voisin kehittää tekstejäni? Lopeta elämäntapajaarittelu! Käskystä. Lopuksi palautteenantaja vielä reflektoi itseään. Lopulta lukija väkisinkin ärtyy kun kunnon pureskeltavaa ei löydy.

Voi anteeksi.

Kuva: M. Myllärniemi.

Konstit on monet

On vaikea hahmottaa, millaiset intentiot näin toimivilla kirjoittamisen ammattilaisilla on, tai mitkä vaikuttimet heitä ohjaavat. Hirvisaari sai tuhopalautteensa vuonna 1953 ja minä vuonna 2009. Ei siis voida sanoa, että ennen oli paremmin, tai että nykyään tällaista ei enää tapahdu. Yritysmaailmassa näin käyttäytyviä henkilöitä kutsuttaisiin destruktiivisiksi johtajiksi, tai henkilöiksi, joiden johtamistyyli on MBP (management by perkele). Koulumaailmassa heitä nimitetään kiusaajiksi. Vaikka tapaukset olisivatkin yksittäisiä, joku saa aina näpeilleen.

Koettelemuksiin vastataan eri tavoin. Hirvisaari jätti kirjoittamisen pitkäksi toviksi, minä kirjoitin siitä gradun. Tosin tein sen kuusi vuotta myöhemmin, jolloin vastaleivotun palautteen käryt oli jo tuuletettu, ja raikas korvausilma kuiski korvissani.

Porkkanat loppuunmyyty!

Tutkin gradussani arvostelupalveluilta saamieni palautteiden kielenkäyttöä. Tein neljä erilaista analyysia, jotka kaikki osoittivat, että ensimmäisen palautteenantajan klangi poikkesi muista arvostelupalveluista. Hänen puhetapansa oli vähättelevä ja kriittinen, ja tyylinsä autoritaarinen, kun muiden palautteenantajien puhetapa oli kannustava ja kunnioittava, ja tyyli vuorovaikutteinen. En tarkoita kyseisen palautteenantajan inkompetenssia havaita tekstissä olevia puutteita, tai ettei teksteissäni olisi ollut puutteita, tarkoitan hänen tapaansa muotoilla ja ilmaista palautteensa. Voiko mikään käsikirjoitus olla niin ansioton, ettei siitä löydy yhden yhtä aihetta kehuille? Kyllä, sekin tuli todennettua. Tappajapalaute ei kiitoksella elä.

Kiitokset

Aivan lopuksi haluan kiittää sinua, arvon Killeri antamastasi kannustukset kaukaa kiertävästä, kielteisyyden tippukivistä ja väheksyvien ilmauksien täyttämästä kahden ja puolen sivun mittaisesta kannanotostasi. Ilman sinua minulla ei olisi tätä gradua. Sinä teit analyyseistäni merkittäviä. Sinun avustuksellasi löysin nimet epämääräiselle emootiolle.

Vaikka palaute oli tappavaa, se ei onnistunut tappamaan innostustani, päinvastoin. Ehkä kuulemme tuonnempana lisää palautteen patologiasta.

Ulla Peltonen

Indie-kirjallisuuden kiehtova tulevaisuus

Kun e-kirja tuli, alkoivat hätäisimmät julistaa paperille painetun kuolemaa. Niin ei käynyt ja hyvä niin. Itse pidän molemmista, hieman eri syistä ja tilanteissa.

Oli e-kirjoista mitä mieltä tahansa, on se omakustanne-kirjallisuuden kannalta käänteentekevä tekninen ratkaisu. Se ratkaisee ne kaksi suurinta ongelmaa, jotka ovat pitäneet kirjojen julkaisun kustantamoiden yksinoikeutena, nimittäin painokustannukset ja jakelun. Painaminen on pirun kallista ja kivijalkakirjakaupan ikkunaan pääsemistä voi verrata ässä-arvan päävoittoon.

Internetissä e-kirjan julkaisua luonnehditaan usein näin: Just click the button. On alustoja, palveluita ja ohjelmia, jotka antavat ymmärtää, että matka Bestseller-kirjailijaksi on muutaman klikkauksen päässä.

Yhtälöstä unohtuu kuitenkin tärkein: Laatu. Kuilu tee-se-itse-omakustanteen ja Oy Kustantamo Ab:n julkaiseman teoksen välillä on ollut suuri, niin sisällöllisesti kuin visuaalisestikin. Siksi perustin palvelun nimeltä indiekirja.fi. Sen yksinkertainen tarkoitus on tarjota indie-kirjailijalle kustannustoimittaja, graafikko ja jakelija. Eli ne samat palvelut, mitkä kustantaja kirjailijalleen kustantaa. Kun kirja on todettu julkaisukelpoiseksi ja se on käynyt näiden ammatilaisten työpöydillä, toimii se myös laatulupauksena lukijoille, kirjoittajille kuin jakelukanaville.

Indie-kirja ja omakustanne ovat teknisesti sama asia, mutta haluaisin, että tulevaisuudessa mielikuvallinen ero olisi samaa luokkaa kuin indie-elokuvalla ja kotivideolla.

Vaikka otsikossa mainittiin tulevaisuus, en silti yritä ennustaa. Listaan tähän kuitenkin kolme trendiä, jotka tukevat indie-kirjallisuutta ja tapahtuvat parhaimmillaan:

1. E-kirjojen suosio kasvaa. Myös Suomessa, hitaasti mutta varmasti.

2. Kustannustoimittajat ja graafikot ovat kasvavassa määrin freelancereita (joita myös kustantamot käyttävät).

3. Menestyneiden indie-teosten myötä omakustanteiden arvostus kasvaa. (mm. E. L. Jamesin Fifty Shades of Grey ja Lisa Genovan Still Alice olivat alunperin omakustanteita)

Pakko sittenkin laittaa vielä yksi ennustus.

Kun e-kirjojen myyntiluvut kasvavat puoleen painettujen kirjojen luvuista, alkavat nimekkäimmät kirjailijat julkaisemaan niitä itse, tutun free-kustannustoimittajan ja graafikon kanssa. Kirjailijan provisio e-kirjasta kun on tuntuvasti suurempi (koska paino- ja jakelukulut).

Aiheesta enemmän kiinnostuneiden suosittelen tarkastamaan ainakin nämä: Kindle Direct Publishing, smashwords, Lulu, Bod, Elisan Kirjoita Itse -palvelu, Readerstage kirjailijoille ja tietenkin indiekirja.fi.

Kai Seppänen

Kirjoittamisen aineopintojen opiskelija ja graafinen suunnittelija

Ensibloggaajan horjuvat näppäilyt verkkoavaruudessa

Blogin perustaminen on helppoa!

Verkkokirjoittamisen kurssin opettajamme Kimmo Svinhufvudin etusormi lähestyy näppäimistöä, sormi ojentuu ja painaa Enter-näppäimen alas. Silmiemme eteen valkokankaalle lävähtää kurssimme oma blogi Verkkovilautus. Äsken vielä puhuimme siitä ja suunnittelimme sitä, ja nyt se on siinä edessämme. Yhtäkkiä se on olemassa hyperavaruudessa, ja me olemme osa blogikirjoittavaa maailmaa.

Näinkö helppoa se onkin? Tätäkö olen pähkäillyt vuosia? Eihän blogin perustaminen ollutkaan vaikeaa, ihan vain näppäimistöä painamalla blogista tuli totta. Tuleekohan minusta ihka oikea bloggari ihan vain näppäilemällä sanoja ruudulle?

Blogin kirjoittaminen on vaikeaa!

Blogin perustaminen blogimaailmankaikkeuteen ei siis ole vaikeaa vaan se on tehty erittäin helpoksi nykyisten blogialustojen avulla, kuten Wordpress. Mutta sitten vaikeudet alkavatkin. Alkutaipaleellaan olevalle bloggarille nousevat kymmenet kysymykset mieleen. Päässä suriseviin kysymyksiin pitäisi osata vastata, jos aikoo oikeasti putkauttaa ajatuksensa blogiavaruuden tähdiksi niin, etteivät ne jää vain tähdenlennoiksi.

Kurssilla meitä mietitytti esimerkiksi se, miten ja kenestä saa kirjoittaa ja mikä on meidän blogikirjoittajien vastuu. Keskustelimme myös kommentoinnista: haluammeko antaa itsemme alttiiksi kaiken maailman kommentoijille, joiden ajatus moikkaamisesta on silmille ryöpsähtävä kirosanojen tulva. Jos haluaa, että blogia lukee joku muukin kuin omat kaverit, on osattava yksinkertaistaa, olla odottamaton mutta uskottava, tunteellinen mutta konkreettinen ja se kaikki pitäisi leipoa tarinaksi (lue lisää SUCCESs-mallista). Eikä pitkästi saisi jaaritella per blogikirjoitus.

Sanna Juvonen opiskelee kirjoittamisen aineopintoja
 ja pohdiskelee vakavasti verkkokirjoittamisen aloittamista.
 Kuva: Liisa Nikkula.

Kietoutukaamme verkkoon!

Jotenkin kuitenkin verkkoon kirjoittaminen houkuttaa ja koukuttaa. Se on kirjoittamista ja sitähän me kirjoittajat rakastamme. Siellä on todellisia lukijoita enemmän kuin omassa pöytälaatikossa ja siellä voi olla osa yhteisöä, joka voi muodostua esimerkiksi oman blogin ympärille. Siellä on oma verkkomaailma, johon on mukava kietoutua. Ja on se niinkin, että se voi olla meille kirjoittajille ainoa kanava saada tekstimme julkisuuteen.

Verkkokirjoittamisen kurssi, joka oli osa tietokirjoittamisen kurssia, antoi minulle hyvät evät lähteä uiskentelemaan verkossa ja innostumaan verkkokirjoittamisesta. Oli hienoa päästä kokeilemaan ihan oikeassa virtuaalielämässä blogikirjoittamista. Verkkokirjoittaminen on tulevaisuutta ja se on nyt. Jospa se oma blogikin tästä…

Sanna Juvonen

Kirjoittamisen opiskelijasta sanataideohjaajaksi

Opiskeluaikana kuulin usein pelokkaan kysymyksen: pystyykö kirjoittamisen ja kirjallisuuden alalla oikeasti työllistymään? Opiskelin Helsingin yliopistossa pääaineenani kotimaista kirjallisuutta ja suoritin samalla Jyväskylän kirjoittamisen aineopintoja. Nyt, maisteriksi valmistumisen ja opettajan pedagogisten opintojen opiskelun jälkeen, voin vastata kysymykseen kyllä, kyllä voi työllistyä. Kunhan jaksaa yrittää ja tavoitella sinnikkäästi tahtomaansa. Ohjaan tällä hetkellä Vantaan sanataidekoulussa 7–9-vuotiaiden, 10–12-vuotiaiden ja erityislasten sanataideryhmiä. Lisäksi toimin tuntiopettajana Työväen Akatemiassa.

Sanataideohjaaminen vaatii opettajantaitoja siinä missä muukin opetustyö. Jokainen ryhmä on omanlaisensa, jokaisella oppilaalla on oma taustansa ja tapansa toimia. Olen puuttunut oppilaiden välisiin riitatilanteisiin ja keskustellut vanhempien kanssa lasten käytöksestä. Haavekuva, jossa kaikki oppilaat ovat yhtä motivoituneita ja tunnollisia, murenee nopeasti käytännön työssä. Sen sijaan sanataidetunneilla voi nähdä jotain paljon arvokkaampaa: oppilaiden ilon ja rohkaistumisen. Olen nähnyt, miten ylivilkas poika pysähtyy kuuntelemaan kirjaa ja pyytää jatkamaan ääneen lukemista, miten teini-ikäisen oloinen viidesluokkalainen innostuu leikkimisestä teatteri-improvisaation kautta, miten suomea toisena kielenä puhuva lapsi keksii nauraen tarinoita suomeksi.

Hassuttelun ja leikin siivittämänä oppilaat tutustuvat taiteen tekemiseen. ”Sanistunneilla” pääsee niin kirjoittamaan, piirtämään kuin esittämään näytelmiä. Ohjaajana saan käyttää luovuutta tehtävien keksimisessä. Esimerkiksi yhtenä iltana kotona havahduin kuuntelemaan astianpesukoneen hurisevaa ääntä ja päätin äänittää kuulemani. Sanataidetunnilla soitin oppilaille äänitykseni ja annoin tehtäväksi keksiä, mikä eriskummallinen olento äänen synnyttää. Silloin riehakkaimmatkin koululaiset keskittyivät pohtimaan äänen alkuperää ja piirsivät kuvia olennosta. Kun huomasin kotona tyhjän pahvilaatikon, päätin, että siitä pitää askarrella lasten kanssa nukketeatterilava. Kannoin laatikon töihin ja ryhdyimme heti leikkaamaan ja liimaamaan sitä uuteen uskoon. Lopulta lava valmistui ja videokuvasin ryhmän nukketeatteriesityksen.  



Kuvassa Inari Mykkänen lukemassa satuja taidetalo Annantalolla

 osana Satupäivän ohjelmaa 18.10.2015. Kuva: Iida Turpeinen (Suomen Teatterit ry).

Erityislasten sanataideryhmiä ohjatessani tärkein tavoitteeni on itsensä ilmaisuun kannustaminen ja onnistumisen kokemusten luominen. On palkitsevaa seurata, miten lapset rentoutuvat ja alkavat tuumia, mitä tapahtuu seikkailumaailmassa ja metsän juhlissa, miltä vesi tuntuu kämmenellä, miten kalat sanovat toisilleen ”minä pidän sinusta”. Kokemukseni ohjaajana ovat lujittaneet käsitystäni sanataideopetuksen merkittävyydestä. Joillekin sanataidetunnit opettavat kielellistä ilmaisua ilon ja luovuuden kautta, joillekin sanataidetunnit viitoittavat tietä tulevaisuuden taidealan opintoihin, joillekin sanataidetunnit merkitsevät mahdollisuutta rentoutua ja tavata kavereita koulun jälkeen. Kaikki mainitut syyt ovat tärkeitä – ja parhaassa mahdollisessa tilanteessa yksilö tunnistaa kaikki syyt omikseen.

Jos joku kirjoittamisen opiskelija miettii paraikaa, miten sanataideopen töihin oikein pääsee, annan vinkin: mene sanataideohjaajien seminaareihin ja muihin tapahtumiin, tutustu tapahtumissa (ja missä tahansa) ihmisiin, hae harjoittelijaksi ja sijaiseksi sanataidekouluihin. Ennen kaikkea: ole sitkeä ja lujatahtoinen. Niin minäkin olen. Tässä olen nyt ja odotan tehtäviä sanataiteen parissa paljon lisää.

Inari Mykkänen

Kirjoittamisen keskeiset marginaalit

”Valkoisen paperin kammo on inspiraation idioottikaksonen” 

(Gilbert Sorrentino)

Kun kolme vuotta sitten väittelin kirjallisuudesta Jyväskylässä, kirjallisuuden oppiaineessa, en voinut aavistaakaan että pääsisin kaiken sen tutkimuksen, teoretisoinnin ja kuivakkaiden niteiden lehteilemisen jälkeen opettamaan kirjoittamista. Ensi kesänä päättyvä kahden vuoden ekskursio on sisältänyt johdantokurssin lisäksi runouskurssin, luovuuskurssin ja kirjoittamisen historian lähi- ja verkko-opetusta.

Kun väitökseni käsitteli kokeellisen kirjallisuuden historiaa sekä kirjoittamisen menetelmiä ja proseduureja, on ollut yllättävää huomata, että kirjoittamisen opettaminen on sivunnut monella tavalla väitökseni aiheita. On ollut hauskaa ja jopa hämmentävää todeta, että usein juuri ne seikat, jotka akateemista kirjallisuudentutkimusta vasten katsottuna ovat tavalla tai toisella marginaalisia, tuntuvat kirjoittamisen opettamisessa oleellisilta tai luonnollisilta.

Luovuustutkimus ja luovuuden käsite ylipäätään oli pitkään kirjallisuudentutkijoiden hyljeksimää epätieteellistä spekulaatiota. Nykyäänkin luovuuden tutkimus tapahtuu enimmäkseen muualla alueilla kuin kirjallisuuden oppiaineissa. Kirjoittamisen ja kirjoituksen historiallisesti muuttuvat mediat, niiden luovat ja ”aktivoivat” suhteet kirjoittamiseen eivät myöskään ole perinteisesti kiinnostaneet sisältöihin keskittyviä kirjallisuustieteilijöitä. Menetelmät kuuluvat tietysti kirjoittamisen ytimeen. Ne voivat vaihdella yksinkertaisista luovuusharjoituksista laajoihin, teoskokonaisuuden syntyä määrääviin proseduureihin, konsepteihin ja aikataulutuksiin.

Motoksi valitussa yhdysvaltalaisen prosaistin Gilbert Sorrentinon (1929–2006) lohkaisussa yhdistyy kirjoittamisen menetelmällisyys, luovuus ja teknologisuus. Se pudottaa kirjoittamisen romantisoidusta luovuusmytologiasta – inspiraation odottelusta – konkreettiseen tekemiseen. Kirjoittamaan ryhtyminen edustaa aina jonkinlaista menetelmää, periaatetta tai henkilökohtaista ”luovuusprotokollaa”, oli se sitten kuin piilossa tahansa. Luovuus on aina käyttövalmiina. Kirjoittamisen kannalta kirjoittaja ei ole koskaan marginaalissa.

Luovuus vaatii myös lepovaiheen. Jokainen valitkoon sille sopivan vuodenajan, mutta kirjoittamisen opettajat vetäytyvät joulutauolle viikonvaihteen tienoilla ja palaavat loppiaiseen mennessä. 

Rauhallista lomaa!

Juri Joensuu