_____________________________________

Kirjoittamiseen olen aina suhtautunut juhlallisesti ja
kunnioittaen. Taakse jääneeseen työuraan on liittynyt rutiiniksi muuttunutta
tekstin suoltamista palstamäärin. Siitä huolimatta oikea kirjoittaja on minulle
aina ollut kaunokirjoittaja, mystinen luova nero. Joillakin sitä kykyä on ja
toisilta sitä taas puuttuu. Nyt olin Mattilanniemessä ottamassa selvää, olisiko
minulla tuota taitoa.
Syksyn kolme opintojaksoa avasivat silmäni järisyttävällä
tavalla. Kirjoittamista voi oikeasti oppia ja siinä voi kehittyä.
Kirjoittaminen ei ole pelkkää luovaa kykyä, vaan ennen kaikkea työtä, jota
oppii vain kirjoittamalla. Opintojen alussa rykäisin mielestäni punnitun
tekstin ja jäin odottamaan muiden kirjoittajien ihailevia kommentteja. Tuli
niitäkin, mutta palautteesta ymmärsin, että minun olisi kirjoitettava
uudelleen. Ja vielä uudelleen. Työstettävä, tiivistettävä ja typistettävä.
Kaiken tämän uuden keskellä tunsin iloa, jonka kaltaisen
luulin itseltäni jo karanneen ulottumattomiin. Kun kurssilla harjoiteltiin
runon kirjoittamista, tunne oli kuin aikoinaan uimaan oppiessa, kun järven
pohja loittoni tummaksi syvänteeksi ja käsipohja vaihtui ihoa hivelevään
liukuun. Kirjoitettaessa draamakohtausta tuntui kuin olisi pitänyt kirjoittaa
kädet selän taakse sidottuina. Se oli yhtä häikäisevää kuin aikoinaan
polkupyörän kesyttäminen, joka päättyi pystyssä pysymiseen, horjuvaan mutta
kuitenkin.
Mutta on ollut muutakin kuin kirjoittaminen. Jokaiseen
opintojaksoon on kuulunut alan kirjallisuuteen perehtymistä. Neljän kuukauden
jälkeen on korkeintaan saanut varpaat kastettua tutkimukseen, mutta jo
kurkistus on ollut huimaava. Minulla on tekniikan alan tohtorikoulutus, mutta lähestymistavoissa
ja kirjallisuudessa on paljon tuttua. Alkuasukkaat puhuvat outoa murretta,
mutta ovat ystävällisiä.
Hämmentävintä oli huomata, että opintojen alussa tavoitteeksi
määrittelemäni ”oman äänen löytäminen” oli tällä tieteenalalla tuttu käsite
eikä vain oma ilmaisuni. Tämän löydön tekeminen alan kirjallisuudesta tuntui
samalta kuin aikoinaan lapsena Afrikan tähteä pelatessa timantin löytäminen
omalla heittovuorolla.
Syksyn mittaan olen myös iloinnut löytämistäni
kirjoittajakollegoista. Vaikka yhteisössä näen monien viipottavan kirjoittajina
kaukana edelläni, se ei lannista minua. Pikemminkin he tuntuvat vetävän minua
mukaansa. Hyvä seura tekee kaltaisekseen.
Olen tullut kaapista ja puhunut julkisesti
kirjoittamisestani. Voi olla, että kirjoitan vielä romaanin. Voi olla, että oma
ääni jää ainaiseksi raakkumisen asteelle. Olen ymmärtänyt, että tärkeintä on kulkeminen.
Olen matkalla. Vain se on varmaa.
Anneli Pirttilä
Anneli, ihana kirjoitus. Tavoitit paljon siitä, mitä kirjoittamaan opettelu on minullekin ollut - ja on. Työvuosien asiakirjoitus on vaihtunut minulla fiktioon. Ensimmäinen kirjani julkaistaan syksyllä 2019. Kirjoittamaan oppiminen ei todellakaan katso ikää. Ja pienenkin yksityiskohdan hiffaaminen ja sen muokkaaminen on edelleen yhtä mahtavaa kuin alussa isojen juttujen oppiminen. Tsemppiä!
VastaaPoistaKiitoksia Liisa omasta esimerkistäsi ja rohkaisusta. Tämä syksy on ollut minulle melkoinen löytöretki ja se tuottaa niin suurta iloa, että sitä en osaa vielä ihan sanoittaakaan. On ainutlaatuinen onni saada kuulua tähän kirjoittajayhteisöön.
VastaaPoistaOlipa hienoa lukea kirjoitustasi, Anneli. Täsmälleen samoja kokemuksia oli minullakin, kun rohkaistuin aikoinani osallistumaan kirjoittajakoulutuksiin. Melkoista vuoristorataa oli aluksi, kun valmiiksi luultu teksti joutuikin luupin alle ja remonttiin, aina uudelleen ja uudelleen. Siitä muokkaamisesta tulikin sittemmin lempipuuhaa. Oikein nautinnollisia hetkiä sinulle opinnoissa ja uudessa elämänvaiheessa t. Sinikka
VastaaPoistaKiitoksia Sinikka kommentistasi. Kirjoittamisen opinnoissa on minullekin ollut hienoa huomata, että en ole yksin. Kokemuksien jakaminen lujittaa meitä kaikkia.
PoistaKiitos, Anneli. Osaan hyvin samaistua tuntemuksiisi. Uimaan oppiminen on hieno kielikuva niistä oivaltamisen tunteista, joita kirjoittaessa toisinaan saa kokea. Olen iloinen, että olen saanut sinut osaksi omaa kirjoittavien ihmisten lämmintä ja kannustavaa piiriäni.
VastaaPoistaKiitos, Anneli. Osaan hyvin samaistua tuntemuksiisi. Uimaan oppiminen on hieno kielikuva niistä oivaltamisen tunteista, joita kirjoittaessa toisinaan saa kokea. Olen iloinen, että olen saanut sinut osaksi omaa kirjoittavien ihmisten lämmintä ja kannustavaa piiriäni.
VastaaPoistaIhana kirjoitus!!!!
VastaaPoistaHei Mari ja muut kirjoittajat, Miten voimaannuttavaa on lukea näitä rohkaisevia kommenttejanne ja ajatuksianne! Jotkut ihmiset oppivat ja saavat puhtia vastoinkäymisistä, mutta minä kuulun sellaisiin, jotka pääsevät eteenpäin onnistumisen kokemusten kautta. Uimaan ei opita hukkumalla, vaan pinnalla pysymällä. Ja sellaista on tähän syksyyn mahtunut. Tuskin maltan odottaa kevään kurssien alkamista. Toivottavasti mukana on paljon niitä ihmisiä, joihin olen saanut tutustua syksyn aikana.
VastaaPoista