Joulutauko

Kuva: Panu Hämeenaho

Kirjoittamisen oppiaine toivottaa 

kaikille lukijoille rauhallista joulua!

Opettajat vetäytyvät vähitellen joulutauolle ja palaavat työn ääreen loppiaisen jälkeen.

Kuuluuko käsikirjoittajan ääni?

Harvinainen hetki – käsikirjoittaja kuvauksissa. 

Näyttelijä Kunto Ojansivu (Tonttu Toljanteri) tahtoo kuulla ajatuksesta repliikkinsä takana.
Kuva: Ylöjärven Uutiset ©, kuvaaja Jari-Pekka Korvola

Kirjoitin ensimmäisen tv-käsikirjoitukseni nuorena teatterikorkeakoululaisena, liki kaksikymmentä vuotta sitten. Ensiesityksen käsikirjoituksestani näin samaan aikaan kuin muutkin tv:n katsojat ja kokemus sai haukkomaan henkeä. Juonenkuljetus oli perin erilainen ja tyylilaji sekä rytmi yllätyksiä. Siitä seurasi henkilöiden luonteiden muuttuminen ja niiden asioiden katoaminen, mitä olin tahtonut sanoa. Ja siitä seurasi tietysti pettymystä ja mielipahaa, jota julkinen teilaus ei helpottanut. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa Jukka Kajava puhui ivalliseen sävyyn Annukka Kiurun hengenlennosta, vaikka eihän se enää minun hengenlentoani ollut.

Vain vähän myöhemmin samaisen lehden kulttuurisivulla hymyili henkilö, joka päällikön asemassa oli osallistunut työn jälkipuintiin. Hän oli perustamassa uutta käsikirjoittajakoulutusta. Perustelut menivät jotenkin niin, että suomalaiset käsikirjoittajat eivät ymmärrä tv-draaman valmistumisprosessia, jossa käsikirjoitus on vain materiaalia.

Keskustelu käsikirjoittajista ja käsikirjoittamisesta nousee aina silloin tällöin otsikoihin. Viime kesänä ohjaaja Matti Kassila esiintyi Helsingin Sanomissa otsikolla ”Suomi on kurjien käsikirjoitusten maa” (HS 21.7.2013). Yhdyn Kassilan esittämään näkemykseen käsikirjoituksen merkityksestä, mutta mistä hän mahtaa tietää, millainen kunkin draaman käsikirjoitus on ollut kirjoittajan koneelta lähtiessään? Omien kokemusteni pohjalta se tuntuu arvoitukselta.

Draama lienee ainoa kirjoittamisen muoto, jonka mielivaltainen sämplääminen tuntuu olevan sallittua. Vai voitteko kuvitella vaikkapa lastenkirjaa, jonka kuvittaja olisi tehnyt poistoja ja lisäyksiä, muuttanut kieltä ja vaihtanut tapahtumien järjestystä, koska teksti sopii siten paremmin kuviin, jotka hän on tahtonut piirtää?

Toki meidänkin alalla on tekijänoikeuslaki, mutta sitä ei noudateta. Sitä puolestaan perustellaan ohjaajan ja näyttelijöiden oikeudella olla luovia. Eikö luovuus siis onnistu tekstin rajoissa? Eikö kirjan kuvittaja ole luova luodessaan visuaalisen maailman lukemansa pohjalta, muuttamatta tekstiä?

Draaman ja proosan vertaaminen keskenään on tietysti hankalaa. Draamaesitys on aina tulkinta tekstistä. Sitä on helpompi verrata musiikkiin.

Kuluneen syksyn tv-hitti oli musiikkiohjelma Vain elämää, jossa muusikoiden teokset heräsivät eloon uusina sovituksina uusien tulkitsijoiden kera. Lopputuloksissa oli aina jotakin omaleimaista, mutta kaikki ne tuntuivat syntyvän halusta sisäistää kirjoittajan sanoma ja välittää se kuulijoille parhaan kykynsä mukaan.

Pauli Hanhiniemi vertasi Jukka Pojan tulkinnan jälkeistä tunnetta rakastumiseen, hetkeen jolloin tietää yhteisen aaltopituuden syntyneen.

Sen tunteen vastakohtia lienevät sivuuttaminen ja hylkääminen. Juuri se, että teksti on vain materiaalia. Se on muiden vapaasti muokattavissa ja jos sen ominaislaatu tehdessä katoaa, se on osa prosessia. Jotta sellaiseen sopeutuisi, pitäisi kirjoittaa yhdentekevää tekstiä.

Käsikirjoittaja työstää teostaan pitkään. Luo kokonaisen maailman, eläytyy jokaiseen rooliin, rakentaa tilanteet ja asetelmat, tunnelmat, tyylin, jännitteet ja sanoman. Hän kirjoittaa monta versiota ja kun lopullinen versio on valmis, käsikirjoituksen sivuille jääneet hetket ovat siellä syystä.

Maailmalla tuota fiktion asiantuntijuutta on hyödynnetty palkkaamalla käsikirjoittajia tuotantoihin myös tittelillä showrunner. Se tarkoittaa päävastuun kantamista taiteellisesta lopputuloksesta ja alkuperäisen vision näkymisestä siinä. Tuoreita esimerkkejä käytännöstä ovat mm. sellaiset menestyssarjat kuin Breaking bad (Yhdysvallat) sekä Vallan linnake (Tanska).

Suomessa seurataan usein isompien esimerkkiä, vaikkakin viiveellä. Jos niin käy tässäkin tapauksessa, millainen mahtaa olla sen vaikutus suomalaiseen draamaan?

Se riippuu paljon siitä, onko Kassila oikeassa. Onko Suomeen siis pesiytynyt kehnoja käsikirjoittajia – vai käsikirjoitusta ylenkatsova kulttuuri, mikä näkyy lopputuloksessakin?

Vastaus tuskin on yksiselitteinen, mutta yksi on varmaa. Käsikirjoittaminen ei eroa muusta kirjoittamisesta. Sekin on halua kommunikoida; kertoa ja tulla kuulluksi, herättää reaktioita. Se etsii yleisöään, eikä tahdo menettää ääntään matkalla sen luokse.

Annukka Kiuru

Kirjoittamisen opettajan väsymys

Panu Hämeenaho

Eka kerta

Matti Oittila ja Kulkijat.

Esikoisteoksen julkaisu. Se on täynnä odotuksia, jotka toteutuvat osittain ja eri tavalla kuin kuvittelin. Oman kirjan julkaisu kuuluu tilanteisiin, jotka laittavat miettimään motiiveja. Olen kuitenkin edennyt johonkin, joku on uskonut kykyihini pienen taloudellisen riskin verran.

Seuraava vaihe, seuraavat ongelmat. Googlaan nimeäni, aikaisemmin olen rinnastanut sen oman perseen tuijotteluun peilin kautta. Nyt minäkin teen sitä. Miksi?

Olen kai mielestäni hypännyt kirjallisuuden kenttään ja nyt haen kuumeisesti, näkyykö minusta jälkeäkään, ja jos niin missä. Pitää kuitenkin muistaa, että maailma ei ole minulle mitään velkaa. Jos katoan jäljettömiin, mikään ei muutu. Tulinko raakana tonttiin, kuten laskuvarjohyppääjät sanovat? Eikö varjo auennutkaan? Minähän en usko, ennen kuin kirja on kädessä. Eikä yksi kirja vielä -ilijaa tee, vai tekeekö?

En tiedä, mutta eihän novellikokoelmia Suomessa kukaan osta, näin olen kuullut. Ostaisinko itse tuntemattoman tekijän teoksen? En. Pitäisi olla suositus tai muu suhde tekijään.

Jos maamme suurin lehti kehuu tai voitan jonkin palkinnon, myyntikäppyrä suuntaa pohjoiskoilliseen, muuten ei. Sosiaalinen mediakin vaikuttaa kirjan markkinoinnissa aika munattomalta, helppouden kääntöpuoli. Se on toisaalta ainoa media tässä vaiheessa.

Mutta hetkinen. Onhan muutakin kuin raha. Pakko tässä on jotain hyvää olla, ja onhan siinä. Kun kerron ihmisille kirjasta, se on useimpien mielestä hieno asia. Joillekin naisille kerrottaessa heidän silmiinsä syttyy valo. Bileissä minut esitellään kirjailijana, vaikka muitten töistä ja harrastuksista ei puhuta mitään. Miksi? Ihastelu ja joidenkin naisten huomio tietenkin silittää keski-ikäisen äijän itsetuntoa, mutta käytännön kannalta tulee 25 vuotta liian myöhään. Joten miksi helvetissä me tätä teemme?

Koska jotain jää vielä. Ihminen ei kuitenkaan voi paljoa vaikuttaa muuhun kuin siihen, miten suhtautuu asioihin. Kirjoja julkaistaan nykyään valtavat määrät, mutta periaate säilyy. Lopulta hipelöin omaa kirjaani ja se on hieno. Kulkijat, novellikokoelma. Olen kaunokirjallisen teoksen tehnyt ihminen, on mahtavaa saada pitkä prosessi päätökseen. Pari kaveria kehuu kirjaa, jotain on siis välittynyt. Lopetan motivaatiopähkäilyni, tavoite on saavutettu.

Tossa on lisää, sano tikka kun mereen kusi. Hukkukoon vain massaan, mutta hyvä sisältö lopulta kantaa aina. Vaikka arvostelua tai juttua kirjasta ei löytyisikään, ei se mitään. Minäkin tein sanataidetta, jollekin, jossain...

Matti Oittila

Lue, kirjoita, elä!

Hyllyssäni on yli sata erilaista kotimaista ja ulkomaista kirjoittamisen opasta. Silti kirjoitin vielä yhden punakantisen siihen joukkoon.

Miksi? Siksi, koska mielestäni sellainen puuttui.  

Olen opiskellut kirjoittamista Oriveden Opistossa ja olen opettanut sitä viimeiset kaksikymmentä vuotta sanataidekouluissa, kirjoittajaleireillä, tekstipajoissa, vankiloissa, kouluissa, opistoissa ja yliopistoissa. Aikoinani tein Tampereen yliopiston pro gradun esikoiskirjailijoiden asemasta ja identiteetistä. Sitten olin itse esikoiskirjailija ja viimeiset seitsemän vuotta olen ollut vetämässä Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaaria.

Seminaareissa ja kirjoittajakursseilla minulta kysytään samoja asioita. Milloin käsikirjoituksen voi lähettää kustantajalle? Miten kustantajaa voi lähestyä? Kuinka hylkäyskirjeeseen tulee suhtautua? Millaisia kustannussopimuksia on? Entä kirjoituskilpailut, julkisuus, kritiikit ja apurahat?

Näitä päätin käsitellä kirjassani.

Autan opetuksessani kirjoittajia pääsemään esteistä eroon, mutta itse olen mestari karkailemaan tekstin äärestä. Teen kaikki temput.

Allekirjoitin tästä kirjasta kustannussopimuksen vuonna 2008. Se päivitettiin pari vuotta myöhemmin. Aloittaminen oli vaikeaa ja aina löytyi loistava tekosyy.

Koko kirjoittaminen oli tahmeaa, sillä tein tietokirjaa, jossa rima oli kamalan korkealla.

Meistä jokainen tarvitsee viiteryhmän, lukijan ja kannustajan. Minä sain loistavan kustannustoimittajan Paula Immosen, joka ensitöikseen viime talvena sanoi, että ryhdy kirjoittamaan omien kokemustesi kautta, ota siihen mukaan ystäväsi ja kollegasi.

Se vapautti! Siitä lähti uskomaton flow. Kirjoitin Hämeenlinnassa, Alaskassa, Puolassa, Japanissa, Marokossa, Espanjassa, Gibraltarilla, Taivalkoskella, Helsingissä, Kärsämäellä. Kirjoitin kaikkialla. Kirjoitin pc:llä, iPadilla, kynällä vihkoihin.

Taija Tuominen Helsingin Kirjamessuilla 2013.

  

Lähettelin sähköposteja ja pyysin kommentteja, haastattelin, kaivoin arkistoja ja omia muistoja.

Nautin jokaisesta hetkestä. Kirjoittamiseni oli vallannut rentous ja ilo.

Kustannustoimittajani vapauttava kommentti osoittaa viiteryhmän merkityksen. Kirjoittajien kysymysten lisäksi kirjoitin hyvistä viiteryhmistä ja kirjoittamisen esteiden selättämisestä. Olen aina rakastanut esseitä, joten esseemäinen muoto tuli luontevasti mukaan.

Koska kirjoittaminen, lukeminen, matkustaminen ja opettaminen ovat elämäni, kirjoitin koko elämäni mukaan, enkä sensuroinut tai etäännyttänyt mitään.

Maailmassa riittää masentajia, joista kannattaa pysytellä etäällä, siksi haluan rohkaista ja kannustaa. Eräs lempikirjailijoistani virolainen Viivi Luik onkin todennut teoksessaan Ma olen raamat, että harmaa arki on olemassa vain siinä määrin kuin annamme sen olla. Kun on pimeää, ryhdy lampuksi!

Taija Tuominen

Kääk! Kuka käänsi Akkarini?

Kirjoittaminen on hauskaa, erityisesti jos saa tehdä sitä työkseen ja ansaitsee sillä elantonsa. Minulle kirjoittaminen on sekä harrastus että työ. Työkseni teen tv-tekstityksiä ja suomennan Aku Ankkaa. Tv-tekstittäminen on kiireistä puuhaa; deadlinet puskevat päälle harva se päivä ja ruututekstiä pitää tuottaa nopeasti. Akun kaakatuksia saa makustella kauemmin, jättää ne välillä hetkeksi lepäämään ja viimeistellä huolellisemmin.

Koulutukseltani olen kirjoittamisen maisteri. Kääntämisen opinnoista sain erilaista tuntumaa kieleen ja uutta näkökulmaa kielen käyttötapoihin. Käännöstieteessä kieltä analysoidaan eri tavoin kuin kirjoittajakoulutuksessa, mutta tavoite on molemmissa sama: tehokas, kaunis ja tarkoituksenmukainen ilmaisu.

Deadline at 12:00 CET

Kaikki ammatikseen kirjoittavat joutuvat jossain vaiheessa uraansa kirjoittamaan kiireessä. Se on oman ammattitaidon koetinkivi. Kaunokirjallisuuteen keskittyvässä koulutuksessa sitä ei vielä huomioida, eikä se välttämättä ole tarpeellistakaan. Koulutuksen ihanuus on se, että saa rauhassa tunnustella sanoja ja tutustua perinpohjaisesti tekstin osatekijöihin aina lauseenvastikkeista teemoihin. Saa tietoa ja taitoa, josta on myöhemmin helppo ammentaa ilmaisuvoimaa.

Nopeuden lisäksi tekstittämisessä olennaista on tiivistäminen. Kaikkea puhuttua ei voi kirjoittaa näkyviin. Tiivistäminen ei tule luonnostaan, mutta se on olennainen osa kaikkea kirjoittamista. Se on taito, jota täytyy harjoitella. Draamakirjoittamisen opit tulevat hyötykäyttöön kääntämistyössä; jos jokin näkyy kuvassa, sitä ei tarvitse enää erikseen kertoa.

Kirjoittamisen prosessi muokkaus- ja hiomisvaiheineen kuuluu myös kääntämiseen. Ruututeksti ei tule koskaan kerralla valmiiksi, Aku Ankasta puhumattakaan. Kirjoitusprosessin tunteminen auttaa hallitsemaan omaa työskentelyä ja ennakoimaan siihen tarvittavan ajan.

Työ ei ole harrastus

Katsojat ovat tarkkana tekstitysten suhteen ja hyvä niin. Ja mitä suomalaiset lukevat eniten? Eivät suinkaan romaaneja tai runokokoelmia vaan tv-tekstitystä. Siksi laatuun pitää panostaa. Tällä hetkellä tekstittäjät joutuvat taistelemaan toimeentulostaan jättiyritysten kynsissä. Pidämme kiinni oikeuksistamme. Toivon, että toimeentulon näkökulma ei unohtuisi muiltakaan kirjoittamisen ammattilaisilta. Liian usein työtä tehdään polkuhinnoin tai jopa ilmaiseksi, silkasta kirjoittamisen ilosta. 

Harrastaminen ja työ pitää erottaa toisistaan. Jos joku tienaa rahaa myymällä sinun kirjoittamaasi tekstiä, sinun pitää saada työstäsi kohtuullinen korvaus. Nälkätaiteilija on kauan sitten kuollut ja kuopattu.

Maaret Dufva

Rahasta kirjoittajan tunnustuksia

Pirkko Varjo

Kahdeksanvuotiaana aloin ajatella, että kirjoittaminen on minun kohtaloni.

Olin oikeassa: siitä, kun olin kahdeksanvuotias, on nyt tosi paljon aikaa ja olen kirjoittanut valtavat määrät, maksua vastaan.  Kirjoittamalla on hommattu talvihaalareita, maksettu asuntoa ja kesämökkiä sekä ostettu lauantaimakkaraa ja banaaneja.

Ensin oli hienoa saada kirjoituksesta maksu. Ei ollut niin väliä, mitä kirjoitti, se, että siitä maksettiin riitti tekemään kirjoittamisesta vakavasti otettavaa työtä. Voisin kirjoittaa noita yhdentekeviä kirjoituksia siihen asti, että minusta tulee oikea kirjoittaja, se, mitä olin aina ajatellut.

Totuus. Juutuin vuosikymmeniksi ammattikirjoittamisen harmaalle alueelle, sinne, mistä ei koskaan valita Vuoden Freelanceria eikä anneta tiedonjulkistamispalkintoja.  Kirjoitin havupuu-uutteen vaikutuksesta eturauhasvaivojen hoidossa, siitä miten tehdään hallittu sukupolvenvaihdos, kuinka tunnistan burnoutin ja saan kaaoksen hallintaan tai millainen on kesän aurinkolasimuoti. Esimerkiksi näistä.

Aikani – noin kaksikymmentä vuotta – kirjoitettuani aloin ajatella, että Kohtalo hyvä, ei tämä ihan sitä ole, mitä kuvittelin.

Aloin epäillä itseäni. Ehkä en haluakaan oikeasti kirjoittaa, sillä jos haluaisin, olisin yrittänyt enemmän ja paremmin.  Jospa olen vain hellinyt kirjoittamisen ideaa, kuvitelmaa kirjoittajana olemisesta? Minulta on pakko puuttua jotain sellaista, jota on niillä, minua paljon nuoremmilla, jotka julkaisevat esikoiskirjojaan ja joita ei ollut edes olemassa silloin kun minä jo tiesin, että kirjoittamisesta tulee minun työni.

Ajatus jatkui ja muuttui yhä lohduttomammaksi. Entä, jos en olekaan aito kirjoittaja? Mitä minä sitten olen? Koko identiteettini oli rakentunut sille, että olen kirjoittava ihminen. Se oli ainoa, minkä varmasti tiesin tai olin kuvitellut tietäväni.

Ei ollut kyse mistään pikkuasiasta.

Ikävä kyllä asia ei ole ratkennut suuntaan eikä toiseen. Ainoa edistyksen merkki ja mahdollisuus on se, että aloitin tänä syksynä kirjoittamisen perusopinnot. Tiedän kyllä, mitä osaan, mutta se, mitä en osaa, sen toivon selviävän täällä. Haluan vilpittömästi ja tosissani oppia kirjoittamaan niin hyvin kuin se minulle ikinä on mahdollista.

Haluan myös löytää kirjoittamisen ilon.

Kun takana on jo pitkä ura ammattikirjoittajana, voin vähän neuvoakin niitä, joilla on unelma kirjoittamisesta ja jotka ovat vielä ihan alussa. Ainakin kertoa, mitä minun mielestäni olisi pitänyt tehdä.

Jos haluatte tulla kirjailijoiksi, älkää haaveilko toimittajan työstä. Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää töihin, moniin erilaisiin paikkoihin. Lukekaa ja kirjoittakaa, paljon, hellittämättä. Opetelkaa tulemaan vähällä toimeen ja hyväksymään se, ettei teillä juuri koskaan ole rahaa.

Jos minulle ei kukaan olisi maksanut mitään, olisinko silti kirjoittanut? Olisinko?

Kerron opiskelustani blogissa www.kirjoittamo.blogspot.fi  

Harmaan alueen ammattikirjoittajallakin on hetkensä. Se, kun haastateltava pyytää lähettämään kaksi lehteä, jotta voisi antaa sen toisen äidilleen. Ajatus äidistä, joka leikkaa lehdestä minun juttuni, katsoo sitä ylpeänä ja tallettaa huolellisesti, on itkettävän kaunis. 

Pirkko Varjo