Kasvot tai genret sekaisin

Kasvosokeus on ilmiö, joka kuulostaa fiktion tuotteelta vaikka on täyttä totta. Ihminen on kasvosokea, jos hänen mielessään kaikki kasvot näyttävät suurin piirtein samanlaisilta. Hän ei siis kykene tunnistamaan helposti edes tuttaviaan, jotkut eivät edes omia perheenjäseniään. Tunnistatko kasvot? -kirja ilmestyi viime viikolla pohtimaan kasvosokeuden kokemusta, joka tunnistamiseen kykenevästä tuntuu huikean vaikeasti käsitettävältä. Millaista on ns. sokeus, joka saa näkemään sosiaalisen ympäristön niin yllättävällä tavalla?

Kirjoittajille kaikkein tutuin sokeuden muoto lienee sokeutuminen omalle tekstille: mikä juuri kirjoitetussa on korvaamatonta ja mikä sietämätöntä? Joskus sokeutua voi vielä pahemmin, kokonaiselle kirjallisuuden päälajille, ja juuri tällainen sokeus liittyy Tunnistatko kasvot? -kirjan syntyprosessiin. Minun ei nimittäin pitänyt lähivuosina lainkaan kirjoittaa tietotekstejä, ja päätös oli jopa melko tietoinen ja luja. Kirja kuitenkin syntyi, kun törmäsin kasvosokeuden aiheeseen ja ilmiö oli niin mielenkiintoinen, ettei sen pohtimisesta ollut tulla loppua. Kävi niin kuin kirjoittajille parhaina hetkinä käy: näppäimistön takominen veti vaivihkaa mukaansa ja muuttui hurmaavan hauskaksi.

Onko tällainen päälaji- tai lievempänä ilmiönä genresokeus sitten kirjoittajilla yleistä? Tietääkö kirjoittaja, mitä haluaa kirjoittaa? Kyselin kirjoittavilta tutuilta, miten he ovat valinneet oman genrensä. Vastauksia löytyi monenlaisia:

• "Olen lapsesta asti halunnut kirjoittaa romaanin." (kirjoittaa näytelmiä ja romaanikäsikirjoituksia)
• "Kirjoitan lehtijuttuja työkseni, vaikka oikeasti haluaisin olla runoilija." (sekalaisia tekstejä)
• "Yritin kirjoittaa runoja, mutta huomasin etten ymmärrä lyriikkaa." (proosaa)
• "Haluan kerätä ja jakaa tietoa aiheista, jotka voivat syventää ymmärrystä maailmasta ja ihmisyydestä." (tietokirjoja)
• "Tykkään kehitellä pitkiä tarinoita ja monimutkaisia juonia." (romaanikäsikirjoituksia)
• "Halusin olla hyvä jossakin, ja aloin kirjoittaa tietotekstejä, koska se oli helppoa verrattuna hyvän romaanin kirjoittamiseen." (lehtijuttuja ja tietokirjoja)
• "En koe olevani taiteilijaluonne, joten en kirjoita runoja. Sitä paitsi viehätyn tarinamaisesta kerronnasta, ja runot loppuvat mielestäni kesken." (romaanikäsikirjoituksia)

Kirjoittamisen aikeet toteutuivat pienoiskyselyni perusteella eri kirjoittajilla varsin eri tavoin, eikä jokaisella ollut suinkaan varmuutta siitä, mikä genre sopisi itselle parhaiten. Kaikille ei siis vaikuttanut olevan selvää, mitä kirjoittaisi kaikkein mieluiten, jos vain olisi riittävästi aikaa/rahaa/tahtoa/energiaa.

Jotain yhteistä kasvo- ja genresokeudella siis lienee. Lisäksi kumpaankin löytyy ainakin joitakin helpotuskeinoja. Kasvosokea oppii yleensä käyttämään melko hyvin tunnistamisen aputekijöitä, siis saamaan juttukaverin henkilöllisyyden selville esimerkiksi hiusten, vaatetuksen tai puheenaiheiden perusteella. Kirjoittajalle yksi parhaista keinoista lieventää genresokeuttaan saattaa hyvinkin olla kirjoittamisen opintoihin osallistuminen. Kun saa kokeilla kaikessa rauhassa vähän kaikkea, voi hyvinkin löytyä tie, joka johtaa yllättävään kirjoittamisen iloon ja julkaisuihin, joiden ei alun perin ollut tarkoitus syntyä.

Haastattelin Tunnistatko kasvot? -kirjaa varten lukuisia kasvosokeita, joista moni mainitsi, kuinka upea on se hetki, kun riittävästi tietyn ihmisen ominaisuuksia tarkasteltuaan oppii luotettavasti tunnistamaan uuden ihmisen, oli se sitten läheinen ystävä tai Hollywood-näyttelijä. Esimerkiksi kirjailija Kaari Utrio totesi oppineensa tunnistamaan omat lapsenlapsensa katselemalla heidän valokuviaan. Vastaavasti kirjoittajalle kenties yksi hienoimmista hetkistä on se, kun jokin teksti tai tekstilaji tuntuu vihdoin aivan omalta ja oikealta. Näitä tunnistamisen hetkiä syksyyn!

Kati Tiirikainen

Tarinallistaminen – pioneerityötä, gradu ja kirja

Toukokuussa 2014 Talentum Oyj julkaisi kirjani Tarinallistaminen – palvelukokemuksen punainen lanka. Graduni kirjoittamisen maisteriopintoihin osin samasta aiheesta oli valmistunut vain puolta vuotta aikaisemmin. Ulkoapäin saattaa näyttää siltä, että Anne se vain teki gradun ja kirjan vuodessa. Mutta eihän asia ihan niin ole, vaikka vuosi aikamoinenkin olikin! 
Pitää palata vuoteen 2006. Olin 30-vuotias ja lähtenyt Oriveden Opistoon tekemään kirjoittamisen perusopintoja. Sitä ennen olin opiskellut ammatin ja ollut vuosia työelämässä, tv- ja elokuva-alan hommissa.  Kirjoittamiseen liittyi aikoinaan nuorempana itselläni isoja esteitä. Halusin kirjoittaa, ja tehdä töitä nimenomaan luovan kirjoittamisen parissa, mutta halusin sitä niin paljon, että en uskaltanut tavoitella unelmiani.

Joka tapauksessa olin jo opiskellut Orivedellä hyvän aikaa, kun istuin vierailevan luennoitsijan Tuomo Lahdelman seurassa Oriveden ruokalassa. Olin keskustellut Tuomon kanssa Jyväskylän Yliopiston Kirjoittamisen maisteriohjelmasta. Jyväskylä oli kuitenkin minulle täysin tuntematon kaupunki ja mietin ääneen Tuomolle, että onkohan tässä nyt mitään järkeä, että kolmekymppinen ihminen juoksee täällä ympäri maata unelmiensa perässä? Tuomo totesi rauhallisesti, minkä muunkaan perässä sitä ihminen juoksisi.

Totta.

Hain ja pääsin maisteriohjelmaan. Olin graduseminaarien suurkuluttaja, todella innostunut kuulemaan muiden graduista. Ja sitten minua alkoi kiinnostaa draamallisen tarinankerronnan soveltaminen eri aloille, asiat kuten draamapedagogiikka ja elämyskasvatus. Sitä kautta kiinnostuin elämystaloudesta ja ylipäätään elämyksellisten kokemusten tuottamisesta liiketoiminnassa.

Aloitin gradun tekemisen aiheesta ja voimakkaan tarinallistamisen kipinän innoittamana samaan aikaan vuonna 2008 ryhdyin yrittäjäksi, perustin Tarinakoneen.

Tähän liittyy eräs epätoivoinen tilanne, kun tuskailin oman roolini kanssa. Mikä oikein olen? En ole kirjoittaja, en copywriter, en ole käsikirjoittaja.. mikä tämä tällainen soveltaja-sekasikiö oikein on? Yöllä heräsin ideaan. Olin raapustanut sen ruttuiseen paperiin harakanvarpain ja jatkanut uniani. Aamulla paperissa luki ”tarinallistaja”.

Ja siitä alkoi monen vuoden työ, pioneeriyrittäjän rooli ei ole se helpoin. Ei ole helppoa myydä sellaista, mikä on uutta ja vaikeasti käsitettävää. Koko ajan kehitin palveluitani, tarinallistamisen menetelmää toimivampaan ja selkeämpään muotoon. Tätä työtä tein yhdessä asiakkaiden sekä muiden palvelumuotoilun ja elämyssuunnittelun parissa toimivien kanssa.

Tarinallistamisen idea on se, että draamallisen tarinankerronnan käytänteet ovat sovellettavissa liiketoimintaan. Koko yrityksen toimintaa voidaan johtaa tarinalähtöisesti ja näin tuottaa asiakkaille kokemuksia, jotka tuntuvat tarinalta. Keskeistä on ajatus siitä, että palvelukokemus on tänä päivänä parasta markkinointia. Tarinallistamalla tuotetaan entistä inhimillisempiä ja merkityksellisempiä palvelukokemuksia – jotka näin ollen myös tavoittavat asiakkaiden tarpeet paremmin, ja myyvät paremmin.

Jossain vaiheessa tuntui, että on mahdoton yhtälö elättää itseään yrittäjänä ja samaan aikaan tehdä gradu valmiiksi. Niemi-Pynttärin Risto onneksi oli kärsivällinen mentori gradulleni, ja ymmärsi myös sen yrittäjän arkeen ja ajankäyttöön liittyvän tuskailun. Lisäksi ongelmia aiheutti riman nouseminen liian korkealle. Kustannussopimuksen saaminen samaa aihetta koskevalle kirjalle auttoi asiaa. Ymmärsin, että gradun ei enää tarvitse olla se THE gradu, jossa avaan luomaani menetelmää, vaan nyt sen roolin saakin oikea kirja.

Kirjan kirjoitusprosessi on kuin olisi junassa, joka vääjäämättä kulkee kohti lopputulosta. Aina ei välttämättä ole niin vakuuttunut siitä, että itse on tämän junan ohjaksissa. Ehkä se jatkuva itsensä ja omien ajatusten kyseenalaistaminen onkin se rankin juttu, mutta vain näin voi päästä hyvään lopputulokseen. Opettavainen prosessi oli kaiken kaikkiaan, kehityin kirjoittajana aikamoisia loikkia eteenpäin. Työ yhdessä loistavan kustannustoimittajan ja mentoreiden kanssa oli palkitsevaa.

Ehkä yllättävintä oli se, millaiseen keskittymisen tilaan upposin vuodeksi. Hoidin yrittäjänä työt ja koulutuskeikat, mutta muuten läsnäoloni tässä maailmassa tuntui olevan aika puutteellista.

Kun kirja sitten oli käsissäni, sanoisin, että olo oli kuin maratoonarilla, joka ei tajua päässeensä maaliin. Harhailee raukka maaliviivan toisella puolella hölmistyneen näköisenä: mitä tapahtui? Jonkinlainen tukiryhmä näille maaliviivan toiselle puolelle selviytyneille on kyllä paikallaan, ja onneksi on toisia kirjoittavia ihmisiä. Kuullessaan muiden kokemuksista ymmärtää, että ei ole kokemuksineen ja tuntoineen kummajainen. Vaan niin tarinallistaja kuin olenkin, olen sisimmältäni myös kirjoittaja ja elän kirjoittajan elämää. 

Anne Kalliomäki

Sanojen iholle

Lukuvuoden lopussa tulee tehtyä tilinpäätöstä. Millaisen “todistuksen” kuluneesta vuodesta itselleen antaa? Miten opetusta haluaisi kehittää?

Oman opettamisen reflektointi kääntyy luontevasti kohti tulevaa ja seuraavan lukukauden suunnittelua. Toki täytyy myöntää, että nyt kun olisi aikaa suunnitella, aivot ovat aika lailla takussa. Silti uusia ideoita täytyy pinnistellä esiin: pistää ne ainakin alulle ja hautumaan yli loman. Tällä hetkellä pohdin etenkin kehollisuuden eli kinesteettisyyden ottamista mukaan runon kirjoittamisen opettamiseen.

Oman runoilijantyöni pohjalta rytmin ja soinnun kysymykset ovat runon kirjoittamisen taidon keskiössä. Aloitan opetukseni usein Vladimir Majakovskin sanoin:

“Minä kävelen käsiäni heilutellen ja hiljakseen mumisten, vielä miltei sanattomasti, ja väliin hidastan askeleitani jottei mumina häiriintyisi, väliin taas panen muminaan vauhtia askelteni tahdin mukaan. Näin jäsentyy ja täsmentyy rytmi ‒ kaiken runouden perustekijä, joka tuntuu siinä kauttaaltaan huminana. Vähitellen tuosta huminasta alkaa irrota sanoja. ”

‒ Vladimir Majakovski, “Miten säkeitä valmistetaan”, suom. Tuomas Anhava

Miten hienosti Majakovski kuvaakaan runon luomista fyysisenä ja mentaalisena prosessina. Siinä kehoa liikuttavan toiston, kuten kävelyn, avulla saadaan suu purkautumaan muminaksi, joka puolestaan muuttuu runon omaksi huminaksi, josta sanat lopulta kiteytyvät.

Melkoinen prosessi, jossa minua kiinnostaa eniten juuri fyysinen tuntu: kehollisen liikkeen ja muminan yhteys, fyysisen kokemuksen muuttuminen eri tavoin merkitykselliseksi. Tämä fyysinen tuntu on runon ydinkokemusta: siitä runo kasvaa.

Opettamisen näkökulmasta runon kirjoittamisen kehollisuus tuntuu kuitenkin myös haasteelliselta. Miten kirjoittamisen kehollisuus voisi olla oppimisen kohteena? Mitä siinä voitaisiin haluta oppia? Jos ajattelen, että oppimisen kohteena olisi “tuntu”, niin millaisten prosessien ja työskentelytapojen kautta se voisi mahdollistua? Miten runon kirjoittajat voisivat siis saada kosketuksen “tuntuun”, siihen miten runo liikkuu ja muotoutuu sekä kehossa että kognitiossa. Minua kiinnostaa myös se, miten tällaista kokemusta voitaisiin jakaa.

Liikutaanhan sellaisen kokemuksen äärellä, jota on vaikea sanallistamisen avulla tavoittaa. Kirjoittamisessa myös harvoin tuntuu olevan keho kokonaisvaltaisesti mukana. Jos kirjoittava keho johonkin asemoituu, niin sormityöskentelyyn ja niskakipuihin.

En ole kuitenkaan kertaakaan vielä vetänyt runotuntia siten, että olisimme heilutelleet käsiämme ja kävelleet tempoa vaihdellen. Tämä johtuu kenties siitä, että en ole itse vielä kirjoittanut runoa siten, että olisin heilutellut käsiäni ja kävellyt tempoa vaihdellen. En ole kokenut siihen tarvetta, koska kykenen tuntemaan runon liikkeet omassa kehossani jo pelkkien kognitiivisten mielikuvien avulla. Runo liikkuu, kiemurtelee, aksentoi, venyttää ja katkeilee; kun on tarpeeksi lähellä sanoja, niiden iholla, kirjoitetut sanat liikuttavat kehoa ja siitä syntyy runon juurevuus, sen tuntu.

Mutta miten sanojen iholle pääsee? Olisiko runon kirjoittamista opetteleville ihan hyvä idea vähän heilutella käsiä ja konkreettisesti nostaa polvea, laskea polvea? Voisiko kinesteettisen oppimisen ottaa luontevasti mukaan runon kirjoittamisen oppimiseen? Näille kysymyksille löytyy ‒ toivottavasti ‒ kesän korvien väleistä vähän enemmän tilaa.

Miia Toivio

Haku voi nyhtäistä kirjoittamaan

Kuva: CC Jordan Nielsen (Flickr)

Kirjoittamisen perusopintojen suosio Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa jatkuu, hakijoita tänä keväänä oli jälleen lähes sata.

Kymmeniin hakemuksiin mahtuu monenlaisia tarinoita. Moni kuvasi, kuinka kirjoittamisen ilo alkoi jo alakoulussa: mielikuvitus lensi, vihkot loppuivat kesken ja opettajat kannustivat. Hyviä kokemuksia syntyi vielä lukiossakin. 

Sen jälkeen tarinat jakautuvat. On niitä, joilla kirjoittaminen on säilyttänyt merkityksellisen paikkansa elämässä. He ovat kirjoittaneet paljon ja kaikenlaista.

Mutta sitten on niitä, joille koulun päättyminen merkitsi kirjoittamisen loppumista. Siirtyminen opiskeluun ja työelämään katkaisi intohimoisenkin suhteen. Viimeistään työn ja perheen aikataulujen yhteensovittamisessa kirjoittaminen kapeni kalenterimerkinnöiksi ja kauppalistoiksi.

Hakutehtävissä moni ihmettelikin, miksi näin kävi: mikä sammutti luovuuden? Vähän surullisena luin, miten tehtävälistat muodostuivat niin pitkiksi, ettei kirjoittaminen mahtunut enää edes ajatuksiin. Miten kirjoittaminen alkoi tuntua ei-minkään tekemiseltä.

Onneksi elämä ei ole pelkkiä ruuhkavuosia. Monet kirjoittamisensa kadottaneetkin ovat etsineet uutta suuntaa, sopivaa nyhtäisyä takaisin kirjoittamiseen. Olemme iloisia, että tuota suuntaa on haettu nimenomaan Jyväskylästä!

Henkilökohtainen palaute on yksi iso asia, jota opinnoiltamme odotetaan. Äidinkielen opettajien jälkeen saatamme olla ensimmäisiä, jotka sitä kirjoittamisesta antavat. Opettajilla näyttääkin olevan huomattavan iso merkitys kirjoittamisen kannustajina. Millaisia muistoja sinulla on omasta äidinkielen opettajastasi?