Tule kirjoittamisen löytöretkelle

Haku kirjoittamisen perusopintoihin 2.–20.10.2017
Hakuohjeet

.

”Tärkeintä on oma kirjoittaminen”

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista käynnistyy tänään ja jatkuu syyslukukauden ajan. Iso kiitos kaikille parhaat oppinsa kertoneille!

Vastausten jäsenteleminen on ollut kiehtovaa ja innostavaa. Julkaistavat blogitekstit koostuvat samoihin asioihin kiertyneistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

By Rhett Maxwell - pencils in a cup, CC BY 2.0,
(https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=48392481)

Tärkeintä on oma kirjoittaminen

Oman kirjoittamisen korostaminen saattaa kuulostaa kovin ilmeiseltä vastaukselta, mutta tarkemmin katsottuna se vie kirjoittamisen oppimisen ytimeen. Oikopolkuja on turha etsiä:

Opintojen aikana kirkastui, että jokainen teksti syntyy sana kerrallaan ja että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. 

Kirjoittamista voi harjoitella 

Kirjoittamisen ymmärtäminen taidoksi, jota voi harjoitella ja kehittää, on ollut merkityksellinen paitsi kulloisenkin tekstin, myös kirjoittajaidentiteetin kannalta. Kokemus oman kirjoittamisen vahvistumisesta aiheuttaa myönteisen kehän: mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän haluan kirjoittaa. 

Tekstit valmistuvat, kun syntynyt rutiini innostaa viimeistelemään ituja, alkuja, raakileita tai muuten keskeneräisiä kirjoituksia. Omien tekstien edistyminen ja kehittyminen palkitsee.

Säännöllinen kirjoittaminen antaa uskoa omaan tekemiseen

Inspiraatiota ei kannata jäädä odottamaan: 

Hyvä fiilis syntyy usein kirjoittamisen lomassa, kun vain tarttuu työhön. 

Silloin voi käydä niin, että kieli vie. Tiedot, kokemukset, tuntemukset ja käsitykset muodostavat merkityksiä ja järjestyvät toisille jaettaviksi teksteiksi. Kirjoittaminen myös ruokkii kirjoittamista: 

kaikesta kirjoittamisesta ja kirjoittamisen lajeihin tutustumisesta voi saada hyviä mausteita siihen omalta tuntuvaan lajiin.

  

Oma tyyli voi löytyä vain kirjoittamalla

Kirjoittamisen opinnot saattavat avata runohanat tai ne vievät penkomaan tekstien maailman rompetorille. Oman tyylin rakennusaineet löytyvät ja vahvistuvat kirjoittamalla:  

Oma tyylini on tavallaan ollut olemassa, mutta olen etsinyt sitä pitkään ja nyt siis löytänyt. Siihen olen tarvinnut ainakin kaunokirjallista esseetä, faktan ja fiktion sekoittamista, autofiktiota ja elämäkerrallista kirjoittamista ja proosan perusteita – sekä rohkeutta uskoa omaan ääneeni.

Rohkeudesta kuulemme lisää syksyn mittaan.

Meillä on juhlat

Voiko kirjoittamista opettaa? Ja vielä yliopistossa? Näihin kysymyksiin sai kirjoittamisen suunnittelija Miisa Jääskeläinen vastata 25 vuotta sitten, kun kirjoittamisen opinnot käynnistettiin Jyväskylässä.

Neljännesvuosisadan jälkeen vastauksia ei enää kaivata. Opetus on vakiintunut ja vahvistunut. Perusopintojen jälkeen avoimessa yliopistossa käynnistyivät aineopinnot, sitten tiedekunnan puolella syventävät ja jatko-opinnot.

Kirjoittamiselle on ollut kysyntää. Ensimmäisenä lukuvuonna 1992–93 opintoja teki 8 opiskelijaa, seuraavana jo 26. Nykyään opiskelijoita valitaan kahdesti vuodessa ja määrät ovat kasvaneet huomattavasti, esimerkiksi viime lukuvuonna Jyväskylässä perusopinnot aloitti 105 ja aineopinnot 44 kirjoittajaa.

Aihetta juhlaan siis on. Juhlan kunniaksi Panu Hämeenaho suunnitteli blogiimme uuden tunnuksen. Pegasuksen ja 25 linnun siipien havinassa tarjoamme tänä syksynä artikkelisarjan, johon kokoamme kirjoittamisen parhaita oppeja.

Kysyimme opiskelijoiltamme, mikä on ollut paras kirjoittamisen oppisi ja miksi juuri se. Vastaukset viimeistään kertovat, että kirjoittamisen opintoja tarvitaan. Tervetuloa lukemaan – ensi viikolla aloitetaan!

Kuinka kirjoittamisen opinnot poikivat romaanin

Keväällä 2014 päätin alkaa harrastaa. Minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni säännöllinen päivätyö toistaiseksi voimassa olevalla työsopimuksella. Freelance-arjen kuluttavan epätietoisuuden jälkeen se jätti kummasti energiaa. Halusin harrastuksen, jossa oli mahdollista kehittyä ja haastaa itseään ilolla. Hain Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston kirjoittamisen opintoihin, koska muistelin pitäneeni itseäni joskus kirjoittavana ihmisenä. Perusopintojen alussa päätin jatkaa opiskelua niin kauan kuin iloa riittäisi. Leikin kesken jättäminen ei olisi ollut epäonnistuminen. Kyseessä kun oli harrastus.

Heti ensimmäiseltä kurssilta koukutuin. Asiatekstin ja fiktion tuottaminen tuntui ihanalta, kuin olisi kotiin tullut. Niin omaa juttua jaksoi hyvin työpäivien jälkeenkin. Ja sitten tapahtui jotain ratkaisevaa: proosakurssin aluksi opettaja esitteli lyhytproosan kaatoluokkana, jonka alle voi sijoittaa ne kaikki lyhyet tekstit, jotka eivät löydä paikkaansa muiden genrejen alta. Kaatoluokka. Kuinka inspiroivaa! Annoin itselleni tehtävänannoksi kirjoittaa kokoelman mahdollisimman erilaisia lyhytproosapätkiä, jotka muodostaisivat mahdollisimman yhtenäisen kokonaisuuden. Kaatopaikalleni syntyi viisi liuskaa tynkätekstejä, ja minussa roihusi innostus jatkaa aiheen ja muodon parissa.

Seuraava mahdollisuus löytyi perusopintojen tekstikokoelmasta. Taas sai opettaja luettavakseen uuden katkelmakimpun. Ei riittänyt tämäkään. Iloa riitti, jatkoin aineopintoihin ja siellä odottikin kaksi genreen harjaantumisen kurssia, jotka piehtaroin lyhytproosakokoelmani parissa. 

Keväällä 2016 olin antanut kokoelmaan kaikkeni. Minulla ei ollut siihen enää mitään lisättävää, ei mitään pois otettavaa. Vapun alla sain opettajalta palautteen, jonka rohkaisemana lähetin hengentuotteeni sellaisenaan kustantamoihin.

Joidenkin kuukausien kuluttua tuli puhelu, jossa ehdotettiin tapaamista. Romaanin teksti oli kuulemma hyvää, mutta sitä pitäisi olla puolet lisää. Ajatus täydellisen valmiista lyhytproosakokoelmasta vaihtui silmänräpäyksessä romaanin pohjaksi. Nakuttelin työn ohessa ja kuin taivaanlahjana tippuneen kuukauden lomautuksen aikana lisää tekstiä, jotka lähetin jälleen kustantajalle. 11.11.2016 kirjoitin maailman onnellisimpana ihmisenä nimeni kustannussopimukseen.

Aika tarkkaan yhdeksän kuukautta sopimuksen kirjoittamisesta sain esikoisromaanini Me täytytään valosta konkreettisena esineenä käsiini. Pieniä epäilyn ja tuskan hetkiä lukuun ottamatta täyttä työtä ollut odotusaika oli varsin antoisa, ja edelleen, hyvin kotoisa. Oma juttu, oma koti, joka löytyi keski-iän kynnyksellä.

Entä opiskelu sitten? Kirjoitan tätä tekstiä junassa matkalla Jyväskylään, orientaatiopäivään, uutena kirjallisuuden maisteriopiskelijana. Eilen syötin työkavereilleni läksiäissuklaata ja jätin säännöllisen, hyvän työn. Opiskeluinto ja kirjoittamisen kutsuhuuto eivät näemmä ole laimenneet. Päinvastoin. Muuta tuskin kuulen.

29.8.2017 

Annastiina Storm

Kirjoittamisen rajapinnoilla

Katja Kontturi ja sajakuvan terapeuttisuus. 

Kirjoittamisentutkimuksen päivillä innostuin jälleen kerran siitä, miten moneen kirjoittaminen taipuu. Poimin blogiimme omakohtaisen kattauksen: 

Fanifiktio voi johdattaa yllättäville poluille. Kirjoista tai elokuvista tutuille hahmoille rakennettu tulevaisuus muovautui Sanna Lehtosen työstämänä identiteetin työkaluksi. Spekulatiivisen omaelämäkerrallisuuden avulla voi tarkastella vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tai mahdollisia minuuksia. Millaisia polkuja se avaakaan vaikkapa itsereflektioon? Opettajana nappasin tämän ajatuksen kirjoittamisen opintojen oppimispäiväkirjaan.

Itsensä kohtaamisesta oli kyse myös Elisa Auvisen ja Katja Kontturin työpajassa, jossa kokeiltiin sarjakuvan ja lähettämättömän kirjeen terapeuttisia mahdollisuuksia. Teksti laajeni kuvan ja sanan yhteistoiminnaksi. En ole koskaan mieltänyt piirtämistä mielekkääksi reflektion välineeksi – se nyt ei vaan ole minun tapani ilmaista itseäni. Työpajassa huomasin kuitenkin ilahtuvani piirtämisen avaamasta ymmärryksestä minätilan muutokseen. Sen rinnalla prosessin vaihe, jossa kirjoitettiin postikortti lapsuudesta nykyhetkeen, tuntuikin liian tutulta.

Piirtäminen oli innostanut Emilia Karjulan kirjoittamisen opiskelijoita taiteidenvälisessä työpajassa. Kliinisten seminaarihuoneiden jälkeen Turun Taideakatemia tilana näytti rikastuttavan tekemistä. Ehkäpä kehollisuuden ja tilan kokemukset konkretisoituvat vahvemmin paikassa, jossa prosessi jää näkyviin. Mielen pohjalle jäi kutkuttamaan, miten voisin siirtää tilan työstämisen oman kirjoittamisen opetukseni osaksi.

Anne Martinin tutkimuksessa innostuin erityisesti narratiivisen analyysin työkalusta. Kirjoittajaryhmänsä tekstejä analysoidessaan Martin alkoi rakentaa eräänlaista tyyppitarinaa, etsiä yhteisiä piirteitä ja yleistettäviä kohtia. Lopputuote on tekstikatkelmista muotoutuva ’word image’ (Clandinin 2006), jossa tutkimushenkilöt pääsevät tekstiensä kautta ääneen, mutta muodostavat yhden yhteisen jäljen – tässä tapauksessa runomaisen tekstiteoksen.

Lopputulos ja prosessi – kirjoittaminen on molempia. Tutkimuspäivien arvokkain anti taisi olla muistutus siitä, ettei kirjoittamisen merkitys rajoitu vain valmiin tekstin aikaansaamiseen. Kirjoittaminen voi olla myös työkalu, jonka avulla prosessi kasvaa kokijalleen lopputulosta arvokkaammaksi.

Anne Mari Rautiainen

Paljon ihania pieniä

Kirjoittamisen opinnoissa oppimispäiväkirjan voi toteuttaa monin tavoin. Iida Airasmaa toteutti proosakurssille sarjakuvan Vaaleanpunainen opinpeilini:

Astu kirjoittamisen maailmaan

Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 3.-21.4.2017.

Hakuohjeet