Kirjoittajan matkassa -blogin uudet sivut

Syksyn saapuessa vaihdoimme blogin sijaintia. Kirjoittajan matkassa löytyy jatkossa täältä:  

https://kirjoittajanmatkassajyu.com/

Pyhimykset kirjoittajaa auttakoon

 

Marianne Kiskola. Kuva: Kirjapaja.

Uskoakseni jokainen kirjoittaja haaveilee ikiaikaisesta flow´sta ja innostuksen pöhinästä, joka saa kirjat syntymään itsestään. Todellisuus on luonnollisesti toisenlainen niskasärkyineen ja kirjoitusjumeineen. Meidän nykyajan kirjoittajien pulmat ovat kuitenkin melko suhteellisia kirjapyhimyksien haasteisiin verrattuna.

Kirjapyhimykset kuten mm. ekumenian ja tasa-arvon edelläkävijä Pyhä Birgitta (1303–1373) ja vastarannan kiiskien kaitsija Ávilan Teresa (1515–1582) joutuivat taistelemaan melkoisesti sekä sananvapauden että kirjoitusrauhan kanssa. Aina oli myös joku puuttumassa tekstien sisältöön, kuten Teresan ikikriitikko inkvisitio, joka olisi mieluusti moisen hurmoksen aiheuttajan vaientanut lopullisesti. Leskeksi jääneellä yksinhuoltaja-Birgitalla riitti tekemistä komennellessaan kuningas Maunu Eerikinpoikaa ja väistellessään ruttoa matkustaessaan läpi Euroopan kohti Roomaa, jossa hänen väkeviä kuvauksiaan helvetistä kirjattiin kiireellä ylös. Birgitalla olikin luovuutensa kanssa niin kiirettä, ettei hän ehtinyt itse editoida tuotoksiaan. Hänen yli 700 muistiin kirjoitetusta ilmestyksestä koottiin kahdeksasta kirjasta koostuva kirjakokoelma Pyhän Birgitan ilmestykset.

Vaikka keskiaika oli symboliikan ja pyhimysten kulta-aikaa, oli kirjoittamisen aihepiiri rajattua. Kaiken piti olla kirkon linjaa tukevaa ja sielunvihollisesta varoittelevaa. Lukijoitakin oli vähänlaisesti, sillä keskiajan kurimus oli surkastuttanut lukutaidon ja väestönkasvun. Lisäksi piti taistella jatkuvasti vikuroivien paavien ja kiukkuisten kirkonisien kanssa, jotka nuhtelivat mm. Teresaa ”levottomaksi ja tottelemattomaksi lapseksi, joka kuvitteli olevansa opettava professori”. Siinä sivussa piti perustaa kymmeniä luostareita ja hillitä innostuneita faneja sekä liikkua vain öiseen aikaan, jottei olisi aiheuttanut mellakoita. Voineekin tehdä johtopäätöksen, että näiden kirjapyhimysten suurimpia murheenaiheita eivät olleet kirjoittajan blokit?

Kun vilkaisee kirjapyhimysten tuotantoon – tai siihen, mitä noista ajoista on (kiitos luostareiden) säilynyt – on helppo huomata, miksi heidät yhä muistetaan. He olivat tavattoman ahkeria! Heillä oli myös valtavan laaja yleissivistys. Esimerkiksi Wikipedian kummisetä Isidorus Sevillalainen (560–636), joka kirjoitti 20-osaisen kokoomateoksen nimeltä Etymologiae, käsitteli tuossa aikansa bestsellerissä grammatiikkaa, lakia, lääketiedettä, eläimiä, uskontoa, maantiedettä, Jumalaa, enkeleitä, pyhimyksiä ja erilaisia ajanviettotapoja. Hänen tuotantonsa olikin yleisin hakuteos keskiajalla.

Kirjapyhimykset olivat siis harjoitelleet kirjoittamista tuhansia ja tuhansia liuskoja sekä uskoneet vakaasti siihen, mitä he kirjoittivat. He kokivat, että heillä on sanottavaa, eikä kirjoituspelolle ollut tilaa (vrt.inkvisitio). He myös elivät isolla liekillä, aiheuttivat hässäkkää siellä ja täällä – ja kulkivat omaa polkuaan järkähtämättömästi.

Sen lisäksi, että pyhimysten elämäntarinat voivat näin toimia kirjoittajille innoittajina, he ovat jääneet vielä konkreettiseksi avuksemme. Blokin tai iskiaksen iskiessä kirjailijaparkaan, kokonainen kirjapyhimysten armeija on valmiina auttamaan. Nämä ykkösluokan soturit ovat kuulolla, kun kirjoittajakammiosta kohoaa hätähuutoja ja esirukouspyyntöjä. He ovat valmiita viemään avunpyynnöt suuremmille voimille.

Ja käyköön niin: flow saapukoon kirjoittajakammioon, rauha kirjoittajan mieleen ja ahkeruus täyttäköön kirjahyllyt!

 

 Marianne Kiskola

24 pyhimystä pahan päivän varalle (Kirjapaja 2021) on tietokirjailija Marianne Kiskolan kymmenes tietokirja. Kiskola on valmistunut Jyväskylän yliopistosta kirjoittamisen maisteriksi. Teoksen on kuvittanut joensuulainen kuvataiteilija Katja Kouvalainen.

Haamuna tekstin takana

 

Oppaan kirjoittaja. Epätavallinen työpaikkailmoitus kiinnitti huomioni muutama vuosi sitten ja päädyin mukaan yrityskirjaprojektiin. Tehtäväni oli kirjoittaa, mutta en tiennyt aiheesta eli johtamisesta oikeastaan mitään. Mahdotonta, ajattelin aluksi. 

Toimeksiantaja oli suunnitellut kirjalle alustavan sisällysluettelon, ja yhdessä aloimme rakentaa muotoja luurangon ympärille. Aluksi tapasimme päivittäin. Päätimme päivän aiheen ja toimeksiantaja puhui ja puhui, minä kirjoitin ja kirjoitin. Hän kuvaili ja selosti, minä kyselin.

Toimeksiantajalla oli johtamisesta vuosikymmenien kokemus, mutta hänen johtamismallinsa käsitteistö ei ollut aivan vakiintunutta. Käytimme paljon aikaa käsitteiden määrittelyyn, ja oikeastaan vasta kirjoitusprosessin aikana ajatusmalli tarkentui lopulliseen muotoonsa.

Tietämättömyyteni oli lopulta etu: kaikki käsitteet tuli perattua huolella, mikä varmasti selkeytti lopputulosta. Jos minä en ymmärtänyt, tuskin kirjan lukijakaan ymmärtäisi.

Jäsentelin muistiinpanoistani raakatekstiä, josta hahmottui kirjan lukuja. Kun luvuista oli luonnokset valmiina, siirryimme kirjoittamaan toimeksiantajan kanssa yhdessä. Pallottelimme lukuja kirjoittajalta toiselle, kirjoitimme uusiksi toistemme lauseita. Molemmilla oli tyypillisesti yksi luku muokattavana ja toinen kommentoitavana. Tässä vaiheessa kaksi palaveria viikossa osoittautui toimivaksi tapaamistahdiksi.

Vaikka kirjoitimme tiiviisti yhdessä, koko ajan oli selvää, että työstimme toimeksiantajan kirjaa, roolini oli olla kirjoitusapu. Tehtäväni oli välittää hänen viestinsä eli johtamisen ajatusmalli lukijoille. Kirjan toimittajana saisin nimeni kirjan liepeeseen, toimeksiantaja merkittäisiin kirjailijaksi.

Noin puolen vuoden jälkeen osuuteni päättyi ja alkoi kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyö. Irtaannuin projektista, josta sain myöhemmin muistoksi pinon sähkönsinisiä opuksia. Aina kun näen kirjan omassa tai kirjaston hyllyssä, muistan ainutlaatuiseen kirjoituskokemuksen. Kirja elää nyt omaa elämäänsä, lähtee ehkä jopa maailmalle käännöksen myötä.

Kirjan valmistumisen jälkeen jatkoin kesken jääneitä kirjoittamisen opintoja. Eri kursseilla on tullut tilaisuuksia tarkastella kirjaprojektikokemusta esimerkiksi yhteistyökirjoittamisen ja prosessikirjoittamisen kannalta.

Mielenkiintoista on ollut pohtia myös tekijyyttä. Roolini oli olla näkymätön kirjoitusapu taustalla, mutta silti esimerkiksi sanavalintani ja tarkentavat kysymykseni veivät kirjaa aina johonkin suuntaan. Jos toimeksiantajan työparina olisi ollut joku toinen, kirjasta olisi tullut toisenlainen. 

Erityisen osuvalta tuntuu Kuuskorven käsite kolmas ääni. Kirjoitusprosessin aikana kirjoittajanäänemme sulautuivat yhteen ja kirjassa kuuluva ääni on kolmas ääni, jonka loimme toimeksiantajan kanssa yhdessä. 

 

Lähde:
Kuuskorpi, T. 2014. Yhdessä luovuksissa. Teoksessa Karjula, E. (toim.). Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena.

 

Johanna Valo

Lyhyesti lyhytproosasta

 

Kun sanojen voima, ilmaisun voima, alkoi kiinnostaa, ryhdyin kirjoittamaan. Tärkeintä ei ollut tarina, jonka kerroin, vaan tapa, jolla sen kerroin. Siksi päädyin kirjoittamaan lyhytproosaa.

Hyvän runon sanoissa on tuoreutta ja voimaa, jonka saattaa aistia melkein fyysisesti. Runo ei kuitenkaan aina antaudu kirjoittajalle, onhan sillä ne tunnetut lakinsa: oikku ja vapaus. Pitkässä proosassa taas ilmaisu tuppaa jäämään sisällön jalkoihin. Lyhytproosan kirjoittajana voin keskittyä täysipainoisesti sekä sisältöön että muotoon.

Kirjoitan surrealistisia kertomuksia, sillä mahdollisen ja mahdottoman välinen rajamaasto viehättää. Pyrin pulahtamaan vahvaan tunnelmaan ja vangitsemaan sen tekstiini. Toivon, että tunnelma välittyy lukijalle. Loppuun päästyään hän toivottavasti pysähtyy, viipyilee hetken tarinan maailmassa, mutta on sitten vapaa kääntämään sivua tai sulkemaan kirjan. Parhaassa tapauksessa hän saa samantapaisen kepeän taide-elämyksen kuin minä kirjoittaessani koin.

Monet kertomukseni taitavat liikkua proosarunon ja lyhytproosan välimailla, mutta kirjoitan sellaisiakin tarinoita, jotka ovat selkeästi proosaa: minämuotoisia puheenvuoroja. Korviini 'tarttuu' puhetta, jota sitten kirjoitan. En halua laittaa sanoja kenenkään suuhun, vaan yritän kuulostella, miten joku ihminen jonkin asian sanoisi. Pyrin kirjoittamaan niin, että puhuja tulisi mahdollisimman lähelle lukijaa. Jos onnistun, lukija pystyy hahmottamaan ihmisen, jota kuuntelee.

Sana lyhytproosa taisi tulla sanavarastooni vasta opiskellessani kirjoittamista. Olin kyllä lukenut 'lyhyttä': Haanpään juttuja, Ahon lastuja ja Aapelin pakinoita ainakin. Ja proosarunoja! Ne lienevät eniten vaikuttaneet siihen, että kiinnostuin lyhyestä ilmaisusta. Mieleen tulee etenkin Bo Carpelanin kokoelma 'Kleen taulun nimi', jonka runot voisivat mielestäni aivan hyvin olla lyhytproosaa.

Puhujana olen epäjohdonmukainen ja vuolassanainen; minun on mahdotonta käydä suoraan asiaan. Minusta on mukava myös kirjoittaa löpinää, mutta kun ryhdyn kirjoittamaan lyhytproosaa, istahtaa koneen ääreen toinen minäni. Se etsii tiivistä ilmaisua, hallittua mutta silti ilmavaa. Pöytäni ympärille kokoontuvat Spoon Riverin hautausmaan vainajat muistuttamaan kirjoittajastaan Edgar Lee Mastersista, joka jo vuosikymmeniä sitten osoitti minulle, että vähän voi olla tosi paljon kaunokirjallisuudessa. Esimerkkinä tiivistämisen taidosta nousee mieleeni myös se 14-vuotiaan poika, joka oli katsonut Mikko Niskasen elokuvan Kahdeksan surmanluotia ja kertoi kavereilleen: ”Siinä oli semmonen mies, joka keitti metässä viinaa, ja kun poliisit tuli sitä pidättään, se ampu ne kaikki.”

Lyhytproosa on osuva nimitys, mutta mikä nimi yksittäiselle kertomukselle, siinä pulma! Pienoisnovelli on mielestäni harhaanjohtava, lyhytproosatarina kuulostaa raskassoutuiselta ja kankealta. Toivottavasti joku keksii sopivan nimen, mutta sitä odotellessani puhun 'niistä mun jutuista'.

Pirjo Kela

Ullakkolöydön viisaudet

Laura Roininen. Kuva: Heli Kurimo

Äidillä oli loistava ajoitus. Hän oli löytänyt vintiltä alun teoksesta Neiti Etsivä sekä herra etsivä ja Sipulin salaisuus. Käsin kirjoitettu kirja oli vuodelta 1988 ja siinä oli kaksi lukua.

Sain ullakkolöydön luettavakseni, kun painin tekeillä olevan tietokirjani parissa sisäinen kriitikko seuranani. Muisto lapsuudesta, kesken jääneen kirjan alku, muistutti monesta asiasta. Se sai jopa kireän ja varsin kovaäänisen sisäisen kriitikkoni hetkeksi hiljenemään.

Ensimmäiseksi. Yksin en olisi päässyt tilanteeseen, jossa kirjani on kustantamon kevään uutuusluettelossa.

Kirjan syntymiseen tarvittiin monia, jotka johdattivat oikeaan suuntaan ja tuuppivat eteenpäin. Osa heistä on vaikuttanut kirjoittamiskipinääni vuosikymmeniä aiemmin, osa viime vuosina.

Ilman eteenpäin työntäviä voimia kirja olisi todennäköisesti jäänyt häilyväksi ideaksi.

Toiseksi. Tätä kohti olin tehnyt matkaa pikkuhiljaa. Jos olisin vain odottanut valmista teosta ja sen tuomaa euforiaa, olisin pettynyt.

Kirjaa kirjoittaessani yksi tärkeimmistä opeista oli taito nauttia matkasta. Matkasta, jota olin tehnyt jo sieltä 80-luvulta. Tehnyt kokeiluja, aloittanut ja jättänyt kesken, epäonnistunut ja onnistunut. Tutustunut moniin kirjoittajakavereihin, saanut oppia ja vertaistukea.

Kolmanneksi. Kirjoittaminen saa olla hauskaa. Muistelin, millaista kirjoittaminen oli ollut silloin, kun kirjoitin Neiti Etsivää ja Herra Etsivää. Kriitikko ei ollut saanut asuinsijaa päästäni ja tekstiä oli keveää ja helppoa suoltaa.

Miksi olin ylipäätään alkanut kirjoittaa? Siksi, että se on valtavan kivaa ja antoi onnistumisen elämyksiä. Ei aikuisuus tai selkeä tavoite kirjoittamisessa tarkoita sitä, että kirjoittamisesta pitäisi tulla ryppyotsaista.

Neljänneksi. Kirjoittaessa työ- ja vapaa-aika punoutuvat helposti tiukasti yhteen. Elämässä oli hyvä olla myös paljon muuta kuin kirjoittamista. Ullakkolöytöjä, aikatauluttomia viikonloppuja, rantapäiviä ja kunnon yöunia.

Työhyvinvoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeitä olivat ystävät ja sukulaiset, jotka pyysivät valmiiseen ruokapöytään ja kysyivät lenkille. Ja perhe, joka irrotti minut tehokkaasti tietokoneesta ja sai ajatukset pois kirjan keskeneräisiltä sivuilta.

Viidenneksi. Kannustuksen ja sopivasti ulkopuolelta tulevien työntävien voimien lisäksi valmiiksi saamiseen tarvitaan usein myös periksiantamattomuutta ja sitkeyttä.

Vaikka kirjoittaminen saa olla aikuisenakin hauskaa, on myös siedettävä sitä, että aina se ei sitä ole. Sisäinen kriitikkokaan ei välttämättä vaikene, mutta sen ääntä voi oppia sietämään ja sen viestejä suodattamaan.

Lopulta, lukuisien keskeneräisiksi jääneiden tekstien jälkeen ensimmäinen valmiiksi saamani kirja Perhe parrasvaloissa (Avain) ilmestyi helmikuussa.

Laura Roininen

 

Onko kirjojen kirjoittaminen vaikeaa?

Kuva: Kimmo Svinhufvud

Muistan hetken varsin hyvin. Istuin pari vuotta sitten lempikahvilassani ja kirjoitin kirjaa. Kirja oli nyt ennen joulua ilmestynyt, yhdessä Urpu Strellmanin kanssa kirjoittamani Kupliva kirjoittaminen, joka tuolloin oli siis vielä ihan kesken.

Yhtäkkiä sain itseni kiinni ajatuksesta “Kirjojen kirjoittaminen on vaikeaa.” Ei tuo ajatus varsinaisesti kirjoittamista estänyt. Tekstiä syntyi, ainakin jonkin verran. Huomasin kuitenkin lähestyväni kirjoittamista tuo ajatus mielessäni, ja tuo ajatus stressasi.

Tiedän kyllä, miksi olin alkanut tarkastella ajatuksiani tuolla lailla kriittisesti. Olin vastikään lukenut Byron Katien loistavan kirjan Loving What Is, joka on myös suomennettu tuolla samalla nimellä. Kirja rohkaisee tarkastelemaan kriittisesti niitä vakiintuneita ja usein itsestään selvinä pitämiämme ajatuksia, jotka ohjaavat toimintaamme. Tarkoitus ei ole mitenkään automaattisesti kyseenalaistaa noita ajatuksia vaan pikemminkin miettiä, ovatko ne sittenkään niin totta kuin ajattelemme ja ovatko näiden ajatusten seuraukset sellaista, mitä haluamme.

Ovatko ajatuksemme totta tai edes hyödyllisiä?

En suoraan sanottuna osaa sanoa, mistä ajatukseni “Kirjojen kirjoittaminen on vaikeaa” johtuu. Ehkä minulle on opetettu niin. Ehkä ylläpitämällä tuota ajatusta onnistun pitämään itseäni vähän erityislaatuisena ihmisenä, minähän kuitenkin olen kirjoittanut kaikenlaista. Jos heittäydyn oikein itsekriittiseksi, voin ajatella, että ajatus kirjoittamisen vaikeudesta palvelee myös asemaani kirjoittamisen opettajana: eihän helppojen asioiden opettamiseen palkata ihmisiä.

En kuitenkaan ole varma, onko lopulta hirveän hyödyllistä tai edes täysin mahdollista selvittää, mistä tuo ajatus tulee. Ajatuksethan tulevat ja menevät. Jos jokin ajatus kuitenkin pysyy, kannattaa ihan oikeasti miettiä, onko tuo ajatus totta ja mitä tuon ajatuksen uskomisesta seuraa.

Onko kirjojen kirjoittaminen sitten todella vaikeaa? Asia taitaa olla monimutkaisempi. Näyttäisi ensinnäkin, että on olemassa ihmisiä, jotka suhtautuvat kirjojen kirjoittamiseen ainakin jonkin verran mutkattomammin kuin minä.

Esimerkiksi ystäväni Katleena Kortesuo on kirjoittanut jo yli 40 tietokirjaa, ja hän on minua nuorempi! Steve Chandler taas on kirjoittanut yli 30 kirjaa, vaikka hän julkaisi ensimmäisen kirjansa vasta 53-vuotiaana. En ole kummaltakaan lukenut läheskään koko tuotantoa ja luulen, etten kaikista heidän kirjoistaan ehkä pitäisikään. Molemmat ovat kirjoittaneet kuitenkin myös todella erinomaisia kirjoja, joita olen hyödyntänyt myös opettajana. Se, että kirjoittaa paljon kirjoja, ei siis todellakaan tarkoita, että nuo kirjat eivät voisi olla hyviä.

Kirjoittaminen on kivaa

Kun mietin asiaa jonkin aikaa, päätin alkaa ajatella toisin. Päätin alkaa ajatella, että kirjojen kirjoittaminen on kivaa. Päätin myös kirjoittaa paljon kirjoja. Erilaisia kirjoja, eri ihmisten kanssa. Kenties useita kirjoja samanaikaisesti. Tämä päätös tuntuu itse asiassa toimivan ihan hyvin, sillä seuraava kirjani, yhdessä Johanna Pentikäisen kanssa kirjoittamani Riittävän hyvää kirjoittamista on jo melkein valmis ja ilmestyy toivon mukaan vielä vuoden 2021 aikana. Ja seuraavaa suunnittelen jo. Saa nähdä, mitä siitä tulee!

Ei omia ajatuksiaan pysty pelkällä päätöksellä muutamaan. Jos omien ajatusten totuutta ja niiden hyödyllisyyttä hieman pohtii, voi olla, että toimimattomista ajatuksista pystyy kuitenkin päästämään irti. Ajatus “Kirjojen kirjoittaminen on vaikeaa” ei palvele minua. Elämä ja kirjoittaminen ovat mukavampaa ilman sitä.

Onko kirjojen kirjoittaminen sitten helppoa? Luulen, että sekään ajatus ei ole ihan yksiselitteisesti tosi. Kirjojen kirjoittaminen vaatii aika paljon työtä. Jotta kirjasta tulee hyvä, siinä pitää olla myös hyvä kantava idea ja sitä pitää hioa aika lailla. Eli ei, ei se nyt helppoakaan ole. Hieman helpommaksi se muuttuu, kun hyväksyy sen, että kaikkea ei tarvitse eikä kannata tehdä itse. Ja silloinhan se sitten voikin olla ihan tosi kivaa.

 

Kimmo Svinhufvud

Affektia jahtaamassa

Emilia Karjula

Tekstin valmistumiseen liittyy hirveästi odotuksia. Joka kerta odotan, että palkinto tällä kertaa tulisi: että kokisin jotain suurta ja hämmentävää. Niin väkevän affektivyöryn, että sen voimin en enää koskaan epäröisi. Sen kun kirjoittaisin, koska osaisin vihdoin luottaa prosessiin ja tietäisin, että se kantaa ja kaikki muuttuu hyväksi, tai ainakin riittävän valmiiksi.

Ja todellisuudessa: Ei koskaan sellaista räjäyttävää humahdusta, jonka toivossa olen aina aloittanut uuden tekstin. Ei koskaan!

Eikä kyse ole siitä, etten olisi välittänyt, kiihkeästikin, jokaisesta tekstistä, jonka olen maailmaan saattanut, on se julkaistu tai ei. Tunteet vain ovat laimenneet lähestulkoon heti, kun teksti on tullut valmiiksi.

Väitöskirjaani (Sommitellut muusat, ntamo 2020) kirjoittaessani lepertelin ja uskottelin itselleni lukemattomat kerrat, että kyllä se sieltä vielä tulee. Huojennus ja valmiiksi saamisen riemu. Tällä kertaa se varmasti tuntuu jossain. Tällä kertaa ei käy niin, että tekstin valmistuminen herättää vain epämääräistä, laimeaa hyväntuulisuutta.

Väitöskirjan tekeminen oli vaikein ja kamalin kirjoitusprosessi, jonka olen käynyt läpi (jos jätetään huomiotta ne harvinaiset hetket, jolloin se oli poikkeuksellisen hauskaa). Tunsin jatkuvaa huonoutta ja epäilin älyllistä kapasiteettiani. Ajattelin, että työn loppuunsaattaminen vaatii kykyjä, joita minulla ei koskaan tule olemaan. En kirjoittanut flow´ssa vaan syvässä tuskassa, katkonaisesti ja hampaita kiristellen.

Ja sitten! Affektipaisumus! Ytimiä ravistava siirtymäriitti!

Väitöstilaisuus oli tähänastisen elämäni parhaita hetkiä. Tietenkin olin ylikierroksilla, hikoilin ja puhuin mitä sylki suuhun toi. Akateemisen rituaalin muodollisuus tuntui silti tekevän tilanteesta melkein kodikkaan. Rituaalin roolijako oli selvä, eikä sen tarkoitusta tarvinnut arvailla. Rajatussa tilassa ja hetkessä kaikki oli olemassa vain minun tekstiäni varten. Hyvänolontunne humisi kehossani vielä pitkän aikaa tilaisuuden jälkeen.

Kaikkien tekstien kunniaksi ei ehkä tarvitse rakentaa näyttävää rituaalista performanssia – tai entä jos rakentaisikin? Vaikka ihan pienen rituaalin? Pysähdyksen, jolla osoittaisi itselleen, että nyt luovun tästä tekstistä, sanon sille kiitos ja näkemiin – ja samalla onnittelen ja ylistän itseäni niin paljon kuin huvittaa.

En lainkaan epäile, etteivätkö epäröinti, tuskailu ja vinksahtanut palkinnon odottaminen palaisi kirjoitusrepertuaariini heti sopivan hetken tullen. En lainkaan epäile, etteivätkö ne tuntuisi taas yhtä musertavilta. Silti luotan nyt hitusen enemmän näidenkin affektien tilapäisyyteen. 

 

 Emilia Karjula