Kääk! Kuka käänsi Akkarini?

Kirjoittaminen on hauskaa, erityisesti jos saa tehdä sitä työkseen ja ansaitsee sillä elantonsa. Minulle kirjoittaminen on sekä harrastus että työ. Työkseni teen tv-tekstityksiä ja suomennan Aku Ankkaa. Tv-tekstittäminen on kiireistä puuhaa; deadlinet puskevat päälle harva se päivä ja ruututekstiä pitää tuottaa nopeasti. Akun kaakatuksia saa makustella kauemmin, jättää ne välillä hetkeksi lepäämään ja viimeistellä huolellisemmin.

Koulutukseltani olen kirjoittamisen maisteri. Kääntämisen opinnoista sain erilaista tuntumaa kieleen ja uutta näkökulmaa kielen käyttötapoihin. Käännöstieteessä kieltä analysoidaan eri tavoin kuin kirjoittajakoulutuksessa, mutta tavoite on molemmissa sama: tehokas, kaunis ja tarkoituksenmukainen ilmaisu.

Deadline at 12:00 CET

Kaikki ammatikseen kirjoittavat joutuvat jossain vaiheessa uraansa kirjoittamaan kiireessä. Se on oman ammattitaidon koetinkivi. Kaunokirjallisuuteen keskittyvässä koulutuksessa sitä ei vielä huomioida, eikä se välttämättä ole tarpeellistakaan. Koulutuksen ihanuus on se, että saa rauhassa tunnustella sanoja ja tutustua perinpohjaisesti tekstin osatekijöihin aina lauseenvastikkeista teemoihin. Saa tietoa ja taitoa, josta on myöhemmin helppo ammentaa ilmaisuvoimaa.

Nopeuden lisäksi tekstittämisessä olennaista on tiivistäminen. Kaikkea puhuttua ei voi kirjoittaa näkyviin. Tiivistäminen ei tule luonnostaan, mutta se on olennainen osa kaikkea kirjoittamista. Se on taito, jota täytyy harjoitella. Draamakirjoittamisen opit tulevat hyötykäyttöön kääntämistyössä; jos jokin näkyy kuvassa, sitä ei tarvitse enää erikseen kertoa.

Kirjoittamisen prosessi muokkaus- ja hiomisvaiheineen kuuluu myös kääntämiseen. Ruututeksti ei tule koskaan kerralla valmiiksi, Aku Ankasta puhumattakaan. Kirjoitusprosessin tunteminen auttaa hallitsemaan omaa työskentelyä ja ennakoimaan siihen tarvittavan ajan.

Työ ei ole harrastus

Katsojat ovat tarkkana tekstitysten suhteen ja hyvä niin. Ja mitä suomalaiset lukevat eniten? Eivät suinkaan romaaneja tai runokokoelmia vaan tv-tekstitystä. Siksi laatuun pitää panostaa. Tällä hetkellä tekstittäjät joutuvat taistelemaan toimeentulostaan jättiyritysten kynsissä. Pidämme kiinni oikeuksistamme. Toivon, että toimeentulon näkökulma ei unohtuisi muiltakaan kirjoittamisen ammattilaisilta. Liian usein työtä tehdään polkuhinnoin tai jopa ilmaiseksi, silkasta kirjoittamisen ilosta. 

Harrastaminen ja työ pitää erottaa toisistaan. Jos joku tienaa rahaa myymällä sinun kirjoittamaasi tekstiä, sinun pitää saada työstäsi kohtuullinen korvaus. Nälkätaiteilija on kauan sitten kuollut ja kuopattu.

Maaret Dufva

Rahasta kirjoittajan tunnustuksia

Pirkko Varjo

Kahdeksanvuotiaana aloin ajatella, että kirjoittaminen on minun kohtaloni.

Olin oikeassa: siitä, kun olin kahdeksanvuotias, on nyt tosi paljon aikaa ja olen kirjoittanut valtavat määrät, maksua vastaan.  Kirjoittamalla on hommattu talvihaalareita, maksettu asuntoa ja kesämökkiä sekä ostettu lauantaimakkaraa ja banaaneja.

Ensin oli hienoa saada kirjoituksesta maksu. Ei ollut niin väliä, mitä kirjoitti, se, että siitä maksettiin riitti tekemään kirjoittamisesta vakavasti otettavaa työtä. Voisin kirjoittaa noita yhdentekeviä kirjoituksia siihen asti, että minusta tulee oikea kirjoittaja, se, mitä olin aina ajatellut.

Totuus. Juutuin vuosikymmeniksi ammattikirjoittamisen harmaalle alueelle, sinne, mistä ei koskaan valita Vuoden Freelanceria eikä anneta tiedonjulkistamispalkintoja.  Kirjoitin havupuu-uutteen vaikutuksesta eturauhasvaivojen hoidossa, siitä miten tehdään hallittu sukupolvenvaihdos, kuinka tunnistan burnoutin ja saan kaaoksen hallintaan tai millainen on kesän aurinkolasimuoti. Esimerkiksi näistä.

Aikani – noin kaksikymmentä vuotta – kirjoitettuani aloin ajatella, että Kohtalo hyvä, ei tämä ihan sitä ole, mitä kuvittelin.

Aloin epäillä itseäni. Ehkä en haluakaan oikeasti kirjoittaa, sillä jos haluaisin, olisin yrittänyt enemmän ja paremmin.  Jospa olen vain hellinyt kirjoittamisen ideaa, kuvitelmaa kirjoittajana olemisesta? Minulta on pakko puuttua jotain sellaista, jota on niillä, minua paljon nuoremmilla, jotka julkaisevat esikoiskirjojaan ja joita ei ollut edes olemassa silloin kun minä jo tiesin, että kirjoittamisesta tulee minun työni.

Ajatus jatkui ja muuttui yhä lohduttomammaksi. Entä, jos en olekaan aito kirjoittaja? Mitä minä sitten olen? Koko identiteettini oli rakentunut sille, että olen kirjoittava ihminen. Se oli ainoa, minkä varmasti tiesin tai olin kuvitellut tietäväni.

Ei ollut kyse mistään pikkuasiasta.

Ikävä kyllä asia ei ole ratkennut suuntaan eikä toiseen. Ainoa edistyksen merkki ja mahdollisuus on se, että aloitin tänä syksynä kirjoittamisen perusopinnot. Tiedän kyllä, mitä osaan, mutta se, mitä en osaa, sen toivon selviävän täällä. Haluan vilpittömästi ja tosissani oppia kirjoittamaan niin hyvin kuin se minulle ikinä on mahdollista.

Haluan myös löytää kirjoittamisen ilon.

Kun takana on jo pitkä ura ammattikirjoittajana, voin vähän neuvoakin niitä, joilla on unelma kirjoittamisesta ja jotka ovat vielä ihan alussa. Ainakin kertoa, mitä minun mielestäni olisi pitänyt tehdä.

Jos haluatte tulla kirjailijoiksi, älkää haaveilko toimittajan työstä. Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää töihin, moniin erilaisiin paikkoihin. Lukekaa ja kirjoittakaa, paljon, hellittämättä. Opetelkaa tulemaan vähällä toimeen ja hyväksymään se, ettei teillä juuri koskaan ole rahaa.

Jos minulle ei kukaan olisi maksanut mitään, olisinko silti kirjoittanut? Olisinko?

Kerron opiskelustani blogissa www.kirjoittamo.blogspot.fi  

Harmaan alueen ammattikirjoittajallakin on hetkensä. Se, kun haastateltava pyytää lähettämään kaksi lehteä, jotta voisi antaa sen toisen äidilleen. Ajatus äidistä, joka leikkaa lehdestä minun juttuni, katsoo sitä ylpeänä ja tallettaa huolellisesti, on itkettävän kaunis. 

Pirkko Varjo    

 

Tervetuloa kirjoittamisen matkalle!

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 1.–31.10.2013.

Hakuohjeet

Kuvia ja sanoja sinkoilee, ottakaa kiinni!

Eri taidemuodot ovat minulle inspiraation lähde ja leikkikenttä. Kuvataiteilijana koen, että kuvia ovat perinteisin tekniikoin toteutettujen lisäksi liikkuva kuva, rakennelmat ja installaatiotkin. Kuvien tekemisen lisäksi kirjoitan – ja musisoinkin tarvittaessa. Joskus luovuuden läkähdyttävässä liemessä uidessani olen hetken hieman kade niille, jotka pystyvät valitsemaan vain yhden tekniikan, mutta seuraavassa hetkessä iloitsenkin jo siitä, että minun tekemisen tapani on juuri kaikkea yhdistelevän poikkitaiteellinen.

Kun saan mieleeni jonkin teoksen aiheen, annan aiheen puhutella minua ja valita materiaalinsa itse – filosofi Marshall McLuhanin sanoin: "Medium is the message." Minulla on teoksia, jotka ovat löytäneet muotonsa vanhoista yöpaidoista kirjailemalla; teoksia, jotka olen maalannut pleksilevylle; teoksia, jotka olen muokannut vanhoista kirjoista. Muun muassa.

Kirjoista pääsemmekin kirjoittamiseen. Kirjoitin runoja jo kuudesluokkalaisena, heräilevän teini-iän pateettisuudella. Tekstissä yritin kai kuulostaa vanhemmalta kuin olinkaan, mutta kömpelyys paljasti todellisen iän! Nykyisin omimpia kirjoittamisen lajejani ovat runot ja lyhytproosa. Myös kuvan ja tekstin rinnastaminen kiinnostaa eri muodoissaan.

Tämä 2,7 m leveä maalaukseni kuvaa luovaa mieltä. Pään sisällä kuhisee ideoita ja sydämessä on palo toteuttaa niitä tavalla tai toisella.

Kirjoittaminen on minulle hyvin vapauttavaa. Koen sen harrastuksena, kun taas taiteen tekeminen on minulle selkeästi ammatti. Taidetta tehdessäkin voin kokea vapauden tunteen, mutta yleensä teokset syntyvät jotakin näyttelyä tai asiakasta varten, ja mietin silloin esimerkiksi yhteensopivaa kokonaisuutta, enkä voi tehdä aivan mitä tahansa. Ammattitaitoa on toimia tiettyjen reunaehtojen sisällä vapauttaan menettämättä. Tähän mennessä kirjoittamiseni on vielä ollut satunnaista ja fiilispohjaista. Ulkoiset motivaattorit ovat kuitenkin tärkeitä sysäyksen antajia ja päässä vellovan tekstimassan jäsentäjiä – tekstiä syntyy helpoiten kun joku sitä odottaa. 

Sanat maalaavat todellisuutta, sivellin satua

Selkeä ero aiheiden käsittelyssä kuvataiteen ja kirjoittamisen välillä on se, että taideteoksissani pyrin todellisuuden ulkopuolelle, mystiseen ja myyttiseen maailmaan sekä kollektiivisen kokemuksen välittämiseen symbolisesti ja vihjaillen. Kirjoittaessani todellisuus näyttäytyy paljon selkeämpänä, jopa karuna; haluan kuvata yksittäisen henkilön kokemusta tarkasti, aistia henkilön aistein. Minun ei ole vaikeaa kirjoittaa rumistakaan aiheista. Sen sijaan kuvataiteessa haluan käsitellä aiheitani sillä tavoin, että aiheen mahdollinen karuus ei ensi näkemältä paljastu. Saatan  kirjoittaa teokseen muutaman sanan, jotka paljastavat ristiriidan teoksen aiheen ja ulkoisen olemuksen välillä. Taidekoulussa opiskellessani saimme tehtäväksi lukea Patrick Süskindin kirjan Parfyymi – erään murhaajan tarina. Sen pohjalta piti tehdä kolme teosta. Silloin syntyi myös eräs omista suosikkimaalauksistani, johon kirjoitin tekstin Pour une bonne cause? – jamais (Hyvästä syystäkö – ei koskaan). Poika, joka keräsi naisten tuoksuja valmistaakseen parfyymeja, joutui murhaamaan heitä vangitakseen tuoksun. Hyvän ja pahan häilyvää rajaa käsittelevässä näyttelyssäni kirjoitin esteettisesti miellyttävään maalaukseen ranskaksi sanat Les belles fleurs du mal – Pahan kauniita kukkia (suosikkirunokirjaani Charles Baudelairen Pahan kukkia mukaillen).

 Pahan kauniita kukkia, 2009

Kirjaimet maalauksen pinnassa näyttävät kauniilta, mutta tekstinä antavat teokselle syvemmän merkityksen. Ranskan kielen estetiikka sopii teokseen joskus muita paremmin. Olen myös rinnastanut runoja teosteni viereen joissakin näyttelyissä, esim. lintuaiheisessa näyttelyssä oli mukana runoja, joissa linnuilla oli isompi tai pienempi rooli.

Sanottiin aamen aamen aamen, joka kerran kun ohitettiin sen linnun hauta.

Monta kertaa, että jo varastoon, sitten kun ei muista enää sanoa.

Lapsena muisti aina – monta vuotta. Että lintu pääsisi taivaaseen. Ja iltarukouksen.

Lintu oli elävä ja kuollut, sisiliskot pudottivat häntänsä ja sammakot pelastettiin.

Onkimatoon ei satu ja minä väitin toista.

Ompelin hameenhelmaan ristin, isompana.

Rukoilin että se poika huomaisi minut, mutta ehkä en muistanut sitä aamenta.

Teknisesti ottaen kirjoittaminen on taiteen tekemistä helpompaa. Kirjoittaessani tarvitsen vain kynän ja paperia, tai tietokoneen. Taiteen tekemiseen ja esittämiseen tarvitaan hyvin paljon enemmän välineistöä ja kalliita tiloja. Kirjoitan usein junassa matkustaessani tai yön unettomina hetkinä; taidetta teen vain työhuoneellani.

Luovuuden tuotoksilla on kuitenkin paljon yhteistä. Taideteokset, kuten tekstitkin, pyrkivät aina jollakin tavalla vaikuttamaan katsojaan. Vaikutus voi olla teoksen tai tekstin kaino pyyntö: ”Huomaa minut. Anna minulle hetki aikaa sanoa sanottavani.”  Tai sitten teos tai teksti voi huutaa, ärsyttää, jäädä kytemään mieleen tai vaatia lisäselvitystä.

Tietenkin toivon, että joskus voisin julkaista kirjan. Kukapa kirjoittamista vähänkään tosissaan harjoittava ei sellaista toivoisi. Siinä olen hyvin samanlaisen tunnon äärellä kuin taidenäyttelyä järjestäessäni. Kyse on halusta luoda kokonaisuus, jonka muut ihmiset pääsevät kokemaan. Kirjassa, kuten näyttelyssä, musiikkikappaleessa, teatteriesityksessä tai missä vain taiteenlajissa, esitettävä kokonaisuus on viimeistelty ja jäsennetty tekijän toivomalla tavalla. Jokainen tekijä toivoo, että kokijalle välittyisi tunne ja syntyisi kosketuspinta teokseen. Kun saa tekstin tai teoksen valmiiksi, on kuin palapelin viimeinen pala loksahtaisi kohdalleen. Ja ajatuksethan ovat jo seuraavassa!

Minja Revonkorpi

Hyvä paha deadline

Pauliina Vanhatalo

Kirjoittajat voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: deadlineriippuvaisiin ja niihin toisiin, jotka eivät kaipaa työlleen aikarajaa.

Deadlineriippuvaiset tarvitsevat viimeisen mahdollisen palautuspäivämäärän, jotta he saisivat ryhdytyksi kirjoitustyöhön. Ilman täsmällistä ”kuolemanlinjaa” tärkeäkin tehtävä siirtyy helposti kiireellisempien tai mieluisampien töiden tieltä. Tämä harmittaa usein kirjoittajaa itseäänkin. Deadlinetekstit etuilevat jonossa, ja omaehtoiset projektit joutuvat sen hännille. ”Kyllähän minä sen suuren romaanin kirjoittaisin, jos joku antaisi minulle deadlinen!”

Olen joskus ajatellut, että kirjoittamisen opintojen suurin merkitys on se, että opinnot antavat deadlineja niitä tarvitseville. Kun on virallinen päivämäärä, johon mennessä novelli tulee palauttaa, tulee kirjoitettua novelli. Kun on opiskelijaryhmä ja/tai ohjaaja, joka odottaa tekstiä tiettyyn päivämäärään mennessä, heille ei halua tuottaa pettymystä. Kun on aika, jolloin opinto-oikeus vanhenee, saa tehdyksi ne vaativammatkin jaksot ajoissa.

Harva ihminen päätyy kuitenkaan kirjailijaksi ilman, että hän oppii sitä ennen asettamaan deadlineja itse itselleen. On tietysti kirjoittajia, joille luova työ on niin suuri nautinto, että sitä on saatava tehdä säännöllisesti. He lienevät kuitenkin enemmän poikkeus kuin sääntö, eikä heillekään tuota välttämättä iloa kaikki kirjoittamiseen kuuluva muokkaustyö ja oikoluku. Useimpien on keksittävä keinoja pakottaa itse itsensä sorvin ääreen, ainakin jos kirjoittaa muutakin kuin tilaustöitä.

Monella kirjailijalla, myös minulla, on tapana määrätä liuska- tai merkkimäärä, josta on suoriuduttava päivässä tai viikossa. Lähiajan tavoitteet toimivat kokemukseni mukaan paremmin kuin epämääräiset uudenvuodenlupaukset, joissa haaveillaan romaanikäsikirjoituksen valmistumisesta 12 kuukauden sisään.

Sain kesän päätteeksi tähänastisen kirjailijanurani vaativimman tilaustyön. Minun tuli kirjoittaa 216 000 merkin teksti 6–7 viikossa. Vaikka olen tottunut pitämään itseäni melko kurinalaisena ja tuotteliaana kirjoittajana, tämä työ koetteli rajojani. Urakan teki hankalaksi myös se, että deadlineprojekti sattui keskelle elämän suuria muutoksia: muuttoa, remonttia, lasteni koulun ja päiväkodin aloittamista.

Mutta koska tehtävä oli kiinnostava (ja koska olen varmaan addiktoitunut kirjoittamiseen liittyviin haasteisiin), otin sen vastaan. Nielin lievän kauhuntunteen parhaani mukaan. Puoliso lupasi pitää perheen selvillä vesillä.

Miten syödään norsu? Pala kerrallaan. Jaoin siis ensin urakan pienempiin osiin. 216 000 merkkiä tarkoitti 36 000 merkkiä viikossa, kun yhden viikon varasin tekstin työstämiseen. 36 000 merkkiä viikossa tarkoitti hiukan päälle 7000 merkkiä arkipäivässä. Piirsin kalenterin reunaan taulukon, josta saatoin ruksia ruudun aina 1000 merkkiä edettyäni.

Ja sitten ryhdyin työhön. Maanantaista perjantaihin minun oli kirjoitettava 7000 merkkiä ja risat, satoi tai paistoi, huvitti tai ei. Alussa tekstiä syntyi innostuksen vallassa hieman yli tarpeen, mutta sitten tuotantolaitos kyllä nopeasti sopeutui odotuksiin. Kun 7200 merkkiä oli kirjoitettu, tuntui, etten olisi voinut kirjoittaa merkkiäkään lisää. Välillä oli ylipäätään tuskallisen vaikeaa saada merkkimäärää täyteen, ja kolme lauantaita menikin kuroessa kiinni viikon tavoitteita. Välillä oli pakko pitää lepopäivä silläkin uhalla, ettei kiintiö täyttyisi. Ideoiden täytyi antaa laskeutua vähän, ennen kuin niistä voi kirjoittaa.

Positiivinen yllätys oli, että pystyin kirjoittamaan enemmän kuin olin odottanut. En edes usko, että syntynyt teksti oli merkittävästi huonompaa kuin löyhemmällä aikataululla kirjoittamani. Joku voi tietysti ajatella, että kohtuuttoman deadlinen edessä on lupa kirjoittaa mitä sattuu, mutta oman kokemukseni mukaan huonosti kirjoittaminen ei ole edes kauhean paljon helpompaa kuin hyvin kirjoittaminen. (Lukija saa kaikin mokomin suhteuttaa ”huonon” ja ”hyvän” blogimerkinnän kirjoittajan normaalitasoon.) Päinvastoin, laiskasti kirjoittaminen johtaa vain ongelmiin tekstin myöhemmissä vaiheissa.

Toinen selkeästi havaitsemani ilmiö vaativan deadlinen kirjoittamisessa olikin, ettei kirjoittaessa ole silloin varaa virheisiin. On mahdollista viilata ja hioa pikkujuttuja, mutta aikataulu ei anna myöten merkittäviin rakenteellisiin muutoksiin. Tietoisuus tästä pakottaa ajattelemaan kirkkaasti ja selkeästi, kun tekee tarinan suuria valintoja. Myös houkutus kulkea tuttuja ja turvallisia reittejä on suuri.

Kolmas oppimani asia oli, että elämä liian kovalle deadlinelle alistettuna on kurjaa. ”Ei koskaan enää”, ajattelin monta kertaa urakan aikana. Perhe-elämä kärsii, tunne-elämä kärsii, hyvinvointi kärsii, terveys kärsii. Liian monta päivää kirjoitin suklaan ja kevytkokiksen motivoivan ja piristävän vaikutuksen alaisena.

Nyt kun teksti on palautettu (4 päivää ennen lopullista deadlinea!) ja se on saanut tilaajan hyväksynnän, olen vähitellen korjannut urakan aiheuttamia vahinkoja. Olen taas katsellut ympärilleni, levännyt vähän, yrittänyt reagoida johonkin muuhunkin kuin kalenterin reunan taulukkoon, joka on kertonut edistymisestäni tai sen puutteesta.

Saan myös suurta iloa siitä, että seuraavalle kirjoitustyölleni kukaan ei ole määrännyt deadlinea. On vain muutama ajatus, jotka kutsuvat tarinan pariin. Teksti saa syntyä ja kasvaa omassa rytmissään. Lempeäksi kannustimeksi olen tosin esittänyt kustantajalle alustavan arvion luonnoksen valmistumisesta.

Viihteellinen, juonivetoinen kerronta ei välttämättä kärsi tiukasta deadlinesta. Joskus se antaa kirjoittamiselle jopa tarvittavaa kipinää. Tätä kyseistä tilaustyötä kirjoitin Veera Vaahterana.

Silti on olemassa toinen kirjoittamisen taso, joka tarvitsee kaiken ajan, jonka se haluaa. Tekstiä voi tuottaa, mutta jotkut ajatukset syntyvät vain, jos niitä jää odottamaan ja kuulostelemaan. Viivytteleminen ja viipyileminen on syytä erottaa toisistaan. Ensimmäinen voi olla tuhoisaa tekstin syntymiselle, mutta jälkimmäinen on usein elintärkeää tekstin hengelle.

Viipyilemisen nautinto olkoon siis tulevien deadlinettomien kuukausieni ihana etuoikeus.

Pauliina Vanhatalo

Kirjailijan fb-sivut

Kirjasto kasvattaa kirjoittajia

 

Kuva: CC derrypubliclibrary (flickr)

Luen kahdesti vuodessa kirjoittamisen perusopintojen hakemuksia, joissa hakijat kertovat kirjoittajan polustaan ja kirjallisesta elämästään. Yksi asia tuntuu yhdistävän lähes kaikkia tekstejä: kirjaston ahkera käyttö. Kuka on lapsena viettänyt kaiken vapaa-aikansa kirjastossa, kuka tehnyt joka viikko mummon kanssa retken kirjastoon. Monet ovat lukeneet suurin piirtein kaiken, mitä lähikirjastosta löytyy. Kiitos suomalaisen kirjastojärjestelmän, meillä riittää paljon lukeneita hakijoita!

Lähikirjastot laajenevat maailmanlaajuisiksi verkostoiksi viimeistään yliopiston kirjaston palvelujen äärellä. Näin lukukauden alussa on hyvä muistuttaa, että monipuoliset tiedonhaun taidot ovat myös kirjoittajalle välttämättömät. Jyväskylän yliopiston kirjasto palvelee hienosti avoimen yliopiston opiskelijoita tarjoamalla mahdollisuuden esimerkiksi tiedonhankinnan verkkokursseihin tai e-aineistojen etäkäyttöön.

Informaatiotulvassa luoviminen on kirjoittajan avaintaito. Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa tästä artikkelissaan ”Kirjoittaminen ja julkisuus tulevaisuudessa”, artikkeli löytyy teoksesta Kirjoittajan matkassa. Niemi-Pynttäri käyttää osuvaa sanaparia ”oppinut tietämättömyys” kuvaamaan kirjoittajan kykyä yhdistää omaan kirjoittamiseen liittyvät intentiot tiedonhaun taitoihin. Avoin mieli on hyvä opas, se saattaa johdattaa yllättävien löytöjen äärelle. 

Mitä sinä löysit viimeksi kirjastosta?