Sivut

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Eka kerta

Matti Oittila ja Kulkijat.
Esikoisteoksen julkaisu. Se on täynnä odotuksia, jotka toteutuvat osittain ja eri tavalla kuin kuvittelin. Oman kirjan julkaisu kuuluu tilanteisiin, jotka laittavat miettimään motiiveja. Olen kuitenkin edennyt johonkin, joku on uskonut kykyihini pienen taloudellisen riskin verran.

Seuraava vaihe, seuraavat ongelmat. Googlaan nimeäni, aikaisemmin olen rinnastanut sen oman perseen tuijotteluun peilin kautta. Nyt minäkin teen sitä. Miksi?

Olen kai mielestäni hypännyt kirjallisuuden kenttään ja nyt haen kuumeisesti, näkyykö minusta jälkeäkään, ja jos niin missä. Pitää kuitenkin muistaa, että maailma ei ole minulle mitään velkaa. Jos katoan jäljettömiin, mikään ei muutu. Tulinko raakana tonttiin, kuten laskuvarjohyppääjät sanovat? Eikö varjo auennutkaan? Minähän en usko, ennen kuin kirja on kädessä. Eikä yksi kirja vielä -ilijaa tee, vai tekeekö?

En tiedä, mutta eihän novellikokoelmia Suomessa kukaan osta, näin olen kuullut. Ostaisinko itse tuntemattoman tekijän teoksen? En. Pitäisi olla suositus tai muu suhde tekijään.

Jos maamme suurin lehti kehuu tai voitan jonkin palkinnon, myyntikäppyrä suuntaa pohjoiskoilliseen, muuten ei. Sosiaalinen mediakin vaikuttaa kirjan markkinoinnissa aika munattomalta, helppouden kääntöpuoli. Se on toisaalta ainoa media tässä vaiheessa.

Mutta hetkinen. Onhan muutakin kuin raha. Pakko tässä on jotain hyvää olla, ja onhan siinä. Kun kerron ihmisille kirjasta, se on useimpien mielestä hieno asia. Joillekin naisille kerrottaessa heidän silmiinsä syttyy valo. Bileissä minut esitellään kirjailijana, vaikka muitten töistä ja harrastuksista ei puhuta mitään. Miksi? Ihastelu ja joidenkin naisten huomio tietenkin silittää keski-ikäisen äijän itsetuntoa, mutta käytännön kannalta tulee 25 vuotta liian myöhään. Joten miksi helvetissä me tätä teemme?

Koska jotain jää vielä. Ihminen ei kuitenkaan voi paljoa vaikuttaa muuhun kuin siihen, miten suhtautuu asioihin. Kirjoja julkaistaan nykyään valtavat määrät, mutta periaate säilyy. Lopulta hipelöin omaa kirjaani ja se on hieno. Kulkijat, novellikokoelma. Olen kaunokirjallisen teoksen tehnyt ihminen, on mahtavaa saada pitkä prosessi päätökseen. Pari kaveria kehuu kirjaa, jotain on siis välittynyt. Lopetan motivaatiopähkäilyni, tavoite on saavutettu.

Tossa on lisää, sano tikka kun mereen kusi. Hukkukoon vain massaan, mutta hyvä sisältö lopulta kantaa aina. Vaikka arvostelua tai juttua kirjasta ei löytyisikään, ei se mitään. Minäkin tein sanataidetta, jollekin, jossain...

Matti Oittila

maanantai 18. marraskuuta 2013

Lue, kirjoita, elä!




Hyllyssäni on yli sata erilaista kotimaista ja ulkomaista kirjoittamisen opasta. Silti kirjoitin vielä yhden punakantisen siihen joukkoon.

Miksi? Siksi, koska mielestäni sellainen puuttui.  

Olen opiskellut kirjoittamista Oriveden Opistossa ja olen opettanut sitä viimeiset kaksikymmentä vuotta sanataidekouluissa, kirjoittajaleireillä, tekstipajoissa, vankiloissa, kouluissa, opistoissa ja yliopistoissa. Aikoinani tein Tampereen yliopiston pro gradun esikoiskirjailijoiden asemasta ja identiteetistä. Sitten olin itse esikoiskirjailija ja viimeiset seitsemän vuotta olen ollut vetämässä Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaaria.
Seminaareissa ja kirjoittajakursseilla minulta kysytään samoja asioita. Milloin käsikirjoituksen voi lähettää kustantajalle? Miten kustantajaa voi lähestyä? Kuinka hylkäyskirjeeseen tulee suhtautua? Millaisia kustannussopimuksia on? Entä kirjoituskilpailut, julkisuus, kritiikit ja apurahat?

Näitä päätin käsitellä kirjassani.

Autan opetuksessani kirjoittajia pääsemään esteistä eroon, mutta itse olen mestari karkailemaan tekstin äärestä. Teen kaikki temput.

Allekirjoitin tästä kirjasta kustannussopimuksen vuonna 2008. Se päivitettiin pari vuotta myöhemmin. Aloittaminen oli vaikeaa ja aina löytyi loistava tekosyy.
Koko kirjoittaminen oli tahmeaa, sillä tein tietokirjaa, jossa rima oli kamalan korkealla.

Meistä jokainen tarvitsee viiteryhmän, lukijan ja kannustajan. Minä sain loistavan kustannustoimittajan Paula Immosen, joka ensitöikseen viime talvena sanoi, että ryhdy kirjoittamaan omien kokemustesi kautta, ota siihen mukaan ystäväsi ja kollegasi.

Se vapautti! Siitä lähti uskomaton flow. Kirjoitin Hämeenlinnassa, Alaskassa, Puolassa, Japanissa, Marokossa, Espanjassa, Gibraltarilla, Taivalkoskella, Helsingissä, Kärsämäellä. Kirjoitin kaikkialla. Kirjoitin pc:llä, iPadilla, kynällä vihkoihin.
Taija Tuominen Helsingin Kirjamessuilla 2013.
  
Lähettelin sähköposteja ja pyysin kommentteja, haastattelin, kaivoin arkistoja ja omia muistoja.
Nautin jokaisesta hetkestä. Kirjoittamiseni oli vallannut rentous ja ilo.

Kustannustoimittajani vapauttava kommentti osoittaa viiteryhmän merkityksen. Kirjoittajien kysymysten lisäksi kirjoitin hyvistä viiteryhmistä ja kirjoittamisen esteiden selättämisestä. Olen aina rakastanut esseitä, joten esseemäinen muoto tuli luontevasti mukaan.

Koska kirjoittaminen, lukeminen, matkustaminen ja opettaminen ovat elämäni, kirjoitin koko elämäni mukaan, enkä sensuroinut tai etäännyttänyt mitään.

Maailmassa riittää masentajia, joista kannattaa pysytellä etäällä, siksi haluan rohkaista ja kannustaa. Eräs lempikirjailijoistani virolainen Viivi Luik onkin todennut teoksessaan Ma olen raamat, että harmaa arki on olemassa vain siinä määrin kuin annamme sen olla. Kun on pimeää, ryhdy lampuksi!

Taija Tuominen


torstai 24. lokakuuta 2013

Kääk! Kuka käänsi Akkarini?





Kirjoittaminen on hauskaa, erityisesti jos saa tehdä sitä työkseen ja ansaitsee sillä elantonsa. Minulle kirjoittaminen on sekä harrastus että työ. Työkseni teen tv-tekstityksiä ja suomennan Aku Ankkaa. Tv-tekstittäminen on kiireistä puuhaa; deadlinet puskevat päälle harva se päivä ja ruututekstiä pitää tuottaa nopeasti. Akun kaakatuksia saa makustella kauemmin, jättää ne välillä hetkeksi lepäämään ja viimeistellä huolellisemmin.

Koulutukseltani olen kirjoittamisen maisteri. Kääntämisen opinnoista sain erilaista tuntumaa kieleen ja uutta näkökulmaa kielen käyttötapoihin. Käännöstieteessä kieltä analysoidaan eri tavoin kuin kirjoittajakoulutuksessa, mutta tavoite on molemmissa sama: tehokas, kaunis ja tarkoituksenmukainen ilmaisu.


Deadline at 12:00 CET
Kaikki ammatikseen kirjoittavat joutuvat jossain vaiheessa uraansa kirjoittamaan kiireessä. Se on oman ammattitaidon koetinkivi. Kaunokirjallisuuteen keskittyvässä koulutuksessa sitä ei vielä huomioida, eikä se välttämättä ole tarpeellistakaan. Koulutuksen ihanuus on se, että saa rauhassa tunnustella sanoja ja tutustua perinpohjaisesti tekstin osatekijöihin aina lauseenvastikkeista teemoihin. Saa tietoa ja taitoa, josta on myöhemmin helppo ammentaa ilmaisuvoimaa.

Nopeuden lisäksi tekstittämisessä olennaista on tiivistäminen. Kaikkea puhuttua ei voi kirjoittaa näkyviin. Tiivistäminen ei tule luonnostaan, mutta se on olennainen osa kaikkea kirjoittamista. Se on taito, jota täytyy harjoitella. Draamakirjoittamisen opit tulevat hyötykäyttöön kääntämistyössä; jos jokin näkyy kuvassa, sitä ei tarvitse enää erikseen kertoa.

Kirjoittamisen prosessi muokkaus- ja hiomisvaiheineen kuuluu myös kääntämiseen. Ruututeksti ei tule koskaan kerralla valmiiksi, Aku Ankasta puhumattakaan. Kirjoitusprosessin tunteminen auttaa hallitsemaan omaa työskentelyä ja ennakoimaan siihen tarvittavan ajan.


Työ ei ole harrastus
Katsojat ovat tarkkana tekstitysten suhteen ja hyvä niin. Ja mitä suomalaiset lukevat eniten? Eivät suinkaan romaaneja tai runokokoelmia vaan tv-tekstitystä. Siksi laatuun pitää panostaa. Tällä hetkellä tekstittäjät joutuvat taistelemaan toimeentulostaan jättiyritysten kynsissä. Pidämme kiinni oikeuksistamme. Toivon, että toimeentulon näkökulma ei unohtuisi muiltakaan kirjoittamisen ammattilaisilta. Liian usein työtä tehdään polkuhinnoin tai jopa ilmaiseksi, silkasta kirjoittamisen ilosta. 

Harrastaminen ja työ pitää erottaa toisistaan. Jos joku tienaa rahaa myymällä sinun kirjoittamaasi tekstiä, sinun pitää saada työstäsi kohtuullinen korvaus. Nälkätaiteilija on kauan sitten kuollut ja kuopattu.

Maaret Dufva

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Rahasta kirjoittajan tunnustuksia



Pirkko Varjo



Kahdeksanvuotiaana aloin ajatella, että kirjoittaminen on minun kohtaloni.

Olin oikeassa: siitä, kun olin kahdeksanvuotias, on nyt tosi paljon aikaa ja olen kirjoittanut valtavat määrät, maksua vastaan.  Kirjoittamalla on hommattu talvihaalareita, maksettu asuntoa ja kesämökkiä sekä ostettu lauantaimakkaraa ja banaaneja.

Ensin oli hienoa saada kirjoituksesta maksu. Ei ollut niin väliä, mitä kirjoitti, se, että siitä maksettiin riitti tekemään kirjoittamisesta vakavasti otettavaa työtä. Voisin kirjoittaa noita yhdentekeviä kirjoituksia siihen asti, että minusta tulee oikea kirjoittaja, se, mitä olin aina ajatellut.

Totuus. Juutuin vuosikymmeniksi ammattikirjoittamisen harmaalle alueelle, sinne, mistä ei koskaan valita Vuoden Freelanceria eikä anneta tiedonjulkistamispalkintoja.  Kirjoitin havupuu-uutteen vaikutuksesta eturauhasvaivojen hoidossa, siitä miten tehdään hallittu sukupolvenvaihdos, kuinka tunnistan burnoutin ja saan kaaoksen hallintaan tai millainen on kesän aurinkolasimuoti. Esimerkiksi näistä.

Aikani – noin kaksikymmentä vuotta – kirjoitettuani aloin ajatella, että Kohtalo hyvä, ei tämä ihan sitä ole, mitä kuvittelin.

Aloin epäillä itseäni. Ehkä en haluakaan oikeasti kirjoittaa, sillä jos haluaisin, olisin yrittänyt enemmän ja paremmin.  Jospa olen vain hellinyt kirjoittamisen ideaa, kuvitelmaa kirjoittajana olemisesta? Minulta on pakko puuttua jotain sellaista, jota on niillä, minua paljon nuoremmilla, jotka julkaisevat esikoiskirjojaan ja joita ei ollut edes olemassa silloin kun minä jo tiesin, että kirjoittamisesta tulee minun työni.

Ajatus jatkui ja muuttui yhä lohduttomammaksi. Entä, jos en olekaan aito kirjoittaja? Mitä minä sitten olen? Koko identiteettini oli rakentunut sille, että olen kirjoittava ihminen. Se oli ainoa, minkä varmasti tiesin tai olin kuvitellut tietäväni.

Ei ollut kyse mistään pikkuasiasta.

Ikävä kyllä asia ei ole ratkennut suuntaan eikä toiseen. Ainoa edistyksen merkki ja mahdollisuus on se, että aloitin tänä syksynä kirjoittamisen perusopinnot. Tiedän kyllä, mitä osaan, mutta se, mitä en osaa, sen toivon selviävän täällä. Haluan vilpittömästi ja tosissani oppia kirjoittamaan niin hyvin kuin se minulle ikinä on mahdollista.

Haluan myös löytää kirjoittamisen ilon.

Kun takana on jo pitkä ura ammattikirjoittajana, voin vähän neuvoakin niitä, joilla on unelma kirjoittamisesta ja jotka ovat vielä ihan alussa. Ainakin kertoa, mitä minun mielestäni olisi pitänyt tehdä.

Jos haluatte tulla kirjailijoiksi, älkää haaveilko toimittajan työstä. Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää töihin, moniin erilaisiin paikkoihin. Lukekaa ja kirjoittakaa, paljon, hellittämättä. Opetelkaa tulemaan vähällä toimeen ja hyväksymään se, ettei teillä juuri koskaan ole rahaa.

Jos minulle ei kukaan olisi maksanut mitään, olisinko silti kirjoittanut? Olisinko?

Kerron opiskelustani blogissa www.kirjoittamo.blogspot.fi  

Harmaan alueen ammattikirjoittajallakin on hetkensä. Se, kun haastateltava pyytää lähettämään kaksi lehteä, jotta voisi antaa sen toisen äidilleen. Ajatus äidistä, joka leikkaa lehdestä minun juttuni, katsoo sitä ylpeänä ja tallettaa huolellisesti, on itkettävän kaunis. 

Pirkko Varjo    
 

perjantai 4. lokakuuta 2013

torstai 26. syyskuuta 2013

Kuvia ja sanoja sinkoilee, ottakaa kiinni!



Eri taidemuodot ovat minulle inspiraation lähde ja leikkikenttä. Kuvataiteilijana koen, että kuvia ovat perinteisin tekniikoin toteutettujen lisäksi liikkuva kuva, rakennelmat ja installaatiotkin. Kuvien tekemisen lisäksi kirjoitan – ja musisoinkin tarvittaessa. Joskus luovuuden läkähdyttävässä liemessä uidessani olen hetken hieman kade niille, jotka pystyvät valitsemaan vain yhden tekniikan, mutta seuraavassa hetkessä iloitsenkin jo siitä, että minun tekemisen tapani on juuri kaikkea yhdistelevän poikkitaiteellinen.

Kun saan mieleeni jonkin teoksen aiheen, annan aiheen puhutella minua ja valita materiaalinsa itse – filosofi Marshall McLuhanin sanoin: "Medium is the message." Minulla on teoksia, jotka ovat löytäneet muotonsa vanhoista yöpaidoista kirjailemalla; teoksia, jotka olen maalannut pleksilevylle; teoksia, jotka olen muokannut vanhoista kirjoista. Muun muassa.

Kirjoista pääsemmekin kirjoittamiseen. Kirjoitin runoja jo kuudesluokkalaisena, heräilevän teini-iän pateettisuudella. Tekstissä yritin kai kuulostaa vanhemmalta kuin olinkaan, mutta kömpelyys paljasti todellisen iän! Nykyisin omimpia kirjoittamisen lajejani ovat runot ja lyhytproosa. Myös kuvan ja tekstin rinnastaminen kiinnostaa eri muodoissaan.

Tämä 2,7 m leveä maalaukseni kuvaa luovaa mieltä. Pään sisällä kuhisee ideoita ja sydämessä on palo toteuttaa niitä tavalla tai toisella.

Kirjoittaminen on minulle hyvin vapauttavaa. Koen sen harrastuksena, kun taas taiteen tekeminen on minulle selkeästi ammatti. Taidetta tehdessäkin voin kokea vapauden tunteen, mutta yleensä teokset syntyvät jotakin näyttelyä tai asiakasta varten, ja mietin silloin esimerkiksi yhteensopivaa kokonaisuutta, enkä voi tehdä aivan mitä tahansa. Ammattitaitoa on toimia tiettyjen reunaehtojen sisällä vapauttaan menettämättä. Tähän mennessä kirjoittamiseni on vielä ollut satunnaista ja fiilispohjaista. Ulkoiset motivaattorit ovat kuitenkin tärkeitä sysäyksen antajia ja päässä vellovan tekstimassan jäsentäjiä – tekstiä syntyy helpoiten kun joku sitä odottaa. 

Sanat maalaavat todellisuutta, sivellin satua

Selkeä ero aiheiden käsittelyssä kuvataiteen ja kirjoittamisen välillä on se, että taideteoksissani pyrin todellisuuden ulkopuolelle, mystiseen ja myyttiseen maailmaan sekä kollektiivisen kokemuksen välittämiseen symbolisesti ja vihjaillen. Kirjoittaessani todellisuus näyttäytyy paljon selkeämpänä, jopa karuna; haluan kuvata yksittäisen henkilön kokemusta tarkasti, aistia henkilön aistein. Minun ei ole vaikeaa kirjoittaa rumistakaan aiheista. Sen sijaan kuvataiteessa haluan käsitellä aiheitani sillä tavoin, että aiheen mahdollinen karuus ei ensi näkemältä paljastu. Saatan  kirjoittaa teokseen muutaman sanan, jotka paljastavat ristiriidan teoksen aiheen ja ulkoisen olemuksen välillä. Taidekoulussa opiskellessani saimme tehtäväksi lukea Patrick Süskindin kirjan Parfyymi – erään murhaajan tarina. Sen pohjalta piti tehdä kolme teosta. Silloin syntyi myös eräs omista suosikkimaalauksistani, johon kirjoitin tekstin Pour une bonne cause? – jamais (Hyvästä syystäkö – ei koskaan). Poika, joka keräsi naisten tuoksuja valmistaakseen parfyymeja, joutui murhaamaan heitä vangitakseen tuoksun. Hyvän ja pahan häilyvää rajaa käsittelevässä näyttelyssäni kirjoitin esteettisesti miellyttävään maalaukseen ranskaksi sanat Les belles fleurs du mal – Pahan kauniita kukkia (suosikkirunokirjaani Charles Baudelairen Pahan kukkia mukaillen).

 Pahan kauniita kukkia, 2009

Kirjaimet maalauksen pinnassa näyttävät kauniilta, mutta tekstinä antavat teokselle syvemmän merkityksen. Ranskan kielen estetiikka sopii teokseen joskus muita paremmin. Olen myös rinnastanut runoja teosteni viereen joissakin näyttelyissä, esim. lintuaiheisessa näyttelyssä oli mukana runoja, joissa linnuilla oli isompi tai pienempi rooli.

Sanottiin aamen aamen aamen, joka kerran kun ohitettiin sen linnun hauta.
Monta kertaa, että jo varastoon, sitten kun ei muista enää sanoa.
Lapsena muisti aina – monta vuotta. Että lintu pääsisi taivaaseen. Ja iltarukouksen.
Lintu oli elävä ja kuollut, sisiliskot pudottivat häntänsä ja sammakot pelastettiin.
Onkimatoon ei satu ja minä väitin toista.
Ompelin hameenhelmaan ristin, isompana.
Rukoilin että se poika huomaisi minut, mutta ehkä en muistanut sitä aamenta.

Teknisesti ottaen kirjoittaminen on taiteen tekemistä helpompaa. Kirjoittaessani tarvitsen vain kynän ja paperia, tai tietokoneen. Taiteen tekemiseen ja esittämiseen tarvitaan hyvin paljon enemmän välineistöä ja kalliita tiloja. Kirjoitan usein junassa matkustaessani tai yön unettomina hetkinä; taidetta teen vain työhuoneellani.

Luovuuden tuotoksilla on kuitenkin paljon yhteistä. Taideteokset, kuten tekstitkin, pyrkivät aina jollakin tavalla vaikuttamaan katsojaan. Vaikutus voi olla teoksen tai tekstin kaino pyyntö: ”Huomaa minut. Anna minulle hetki aikaa sanoa sanottavani.”  Tai sitten teos tai teksti voi huutaa, ärsyttää, jäädä kytemään mieleen tai vaatia lisäselvitystä.

Tietenkin toivon, että joskus voisin julkaista kirjan. Kukapa kirjoittamista vähänkään tosissaan harjoittava ei sellaista toivoisi. Siinä olen hyvin samanlaisen tunnon äärellä kuin taidenäyttelyä järjestäessäni. Kyse on halusta luoda kokonaisuus, jonka muut ihmiset pääsevät kokemaan. Kirjassa, kuten näyttelyssä, musiikkikappaleessa, teatteriesityksessä tai missä vain taiteenlajissa, esitettävä kokonaisuus on viimeistelty ja jäsennetty tekijän toivomalla tavalla. Jokainen tekijä toivoo, että kokijalle välittyisi tunne ja syntyisi kosketuspinta teokseen. Kun saa tekstin tai teoksen valmiiksi, on kuin palapelin viimeinen pala loksahtaisi kohdalleen. Ja ajatuksethan ovat jo seuraavassa!

Minja Revonkorpi