Ne tykkää meistä!

Blogiimme liittyvä Facebook-sivu saavutti 200 seuraajan rajapyykin. Tuntui hyvältä. Työmme on huomattu. Sattumalta samoihin aikoihin vielä Ylekin kyseli blogistamme ja bloggaamisesta.

Blogin yhteydessä tykkääminen merkitsee toivoakseni myös lukemista, ainakin aihepiirin silmäilyä. Mieleen tuli Kimmo Svinhufvudin ajatus tykkäämisistä sosiaalisina sivelyinä. Jokainen silmäilijä sivelee kirjoittajan itsetuntoa. 

Svinhufvudin menestyneiden blogien rinnalla Kirjoittajan matkassa taapertaa vielä ensiaskeleitaan: ensimmäisen kirjoituksen julkaisemista on aikaa vajaa vuosi. Jokaisen askeleen ottamista on kuitenkin siivittänyt tunne lukijoista. Viimeisintä julkaisua kävi katsomassa jo yli 100 ihmistä. Vaikka yhtään kommenttia ei heruisi, tieto kävijöistäkin kantaa.

Joskus olemme jopa pyytäneet tuttaviamme kommentoimaan. Keskustelua ei ole tarpeen synnyttää väen vängällä, mutta jos tietää jollakulla olevan asiaan tuntijan tietoa ja näkemystä, haluaa sen talteen blogiin. Kirjoittajan matkassa -sivusto toimii siis paitsi kommunikoinnin välineenä myös jonkinlaisena ajatusarkistona. Ja kun kyse on tiedeyhteisöön liittyvästä blogista, ei idea opetus- ja tutkimusmateriaalin keruupaikastakaan tunnu vieraalta.

Miksi sinä kirjoitat blogia? Kuinka usein palaat vanhoihin merkintöihisi? Kuinka tärkeitä lukijat ovat: odotatko kommentteja kuin kirjailija ensikritiikkiä (eteisessä, postilaatikon alla nukkuen)?

Oman vastauksensa ainakin osaan kysymyksistä on luvannut antaa Minni Niemelä, yksi tulevan kevättalven kirjoittajistamme. Minni sopii pian vuoden täyttävän blogimme profiilin hyvin, onhan tarkoituksemme myös tuoda esiin, millaisiin työtehtäviin kirjoittamisen opiskelijat sijoittuvat. Niemelän tapauksessa kävi niin, että hän huomasi maisteriopintojen vielä ollessa kesken harrastuksen muuttuneen työksi. Nykyään hän opettaa ”bloggaamista ja muuta nörtteilyä”, kuten hän itse asian muotoilee. Ehkäpä saamme häneltä pian leikki-ikään kasvavalle blogillemme jonkin neuvonkin?

Nora Ekström

Tutkijan taidot taipuvat kirjoittajan työvälineeksi

Kevään proseminaari peruuntui. Se laittoi opettajan miettimään, miksi kirjoilla olevista noin 50 aineopiskelijasta vain kolme haluaa tehdä tutkielman.

Tutkiva ote on vahvasti läsnä kirjoittamisen opinnoissa. Jo perusopinnoissa omia työskentelytapoja arvioidaan ja peilataan paitsi kanssaopiskelijoiden tapoihin myös tutkimustiedon tarjoamiin malleihin. Oman ja muiden tekstien lukijana tähdätään analyyttiseen otteeseen, joka mahdollistaa itsearvioinnin ja tehokkaamman toisten kirjoituksista oppimisen.

Viimeistään aineopintojen johdantojaksolla on aika tietoisesti miettiä omaa suhdettaan tutkimukseen: haluaako olla tutkiva kirjoittaja vai tutkia maailmaa kirjoittamalla?

Opetussuunnitelma ei tarjoa vastausta siihen, mikä lähestymistapa olisi oikea, vaan ainoastaan asettaa kysymyksen jokaisen kohdallaan mietittäväksi. Samalta johdantokurssilta päädytään valmistelemaan elokuvakäsikirjoitusta ja kirjoittamaan kandidaatintutkielmaa. Moni tutkijan taito, kuten tiedonkeruu haastattelemalla, taipuu helposti (kaunokirjallisenkin) kirjoittajan työvälineeksi. Kuten kirjailija myös tutkija pyrkii näkemään haastatteluaineistossa jotakin pintaa syvemmällä olevaa, toistuvaa - teemoja, jotka koskettavat monia.

Kirjoittamisen alueen tyypilliset tutkimusaiheet sivuavat omaa kirjoittamista. Jotakin aihetta selvitetään, koska se auttaa meneillään olevassa kirjoitushankkeessa. Hyvä esimerkki on Maiju Lahtisen gradu ajankuvan rakentamisesta. Lahtisen graduaihetta edelsi pitkään työn alla ollut romaani, jonka kanssa hänellä oli ongelmia: ”Vuosien ahertamisen jälkeen -- lukijat eivät löytäneet sitä 50-luvun Englantia, joka tekstistä olisi pitänyt löytyä. -- Kun gradunteon aika lähestyi, pääni oli täynnä kirjoittamista koskevia kysymyksiä: Mitä historiallinen ajankuva oikeasti on?” (Lahtinen 2009, 91.)

Itse aikoinani suuntauduin kirjoittamisen aineopinnoissa opetuksen puolelle. Jälkeenpäin ajateltuna ei ole lainkaan sattumaa, että proseminaarini ja graduni käsittelivät kirjoittamista taitona. Vakuutin näillä töillä ainakin itselleni, että kirjoittamista voi opettaa. Gradunteko liittyi siis kiinteästi myös ammatillisen minän muodostamiseen.

Väitöskirjavaiheessa uskoin jo oppiaineeni olemassaolon oikeutukseen ja keskityin pohtimaan, miten kirjoittamista opetetaan. Tällä kertaa haasteeksi nousi kieli. Onhan kirjoittamisen alan tutkimuksen oltava vähintäänkin hyvin kirjoitettu. Mieluummin vielä luovasti, elävästi tai jopa kokeilevasti – eikö vain? Pohdin, kuinka asiallisena tunnettu tieteellisen kirjoittamisen genre taivutetaan sopimaan juuri (luovan) kirjoittamisen oppiaineeseen. Voivatko tieteellinen objektiivisuus ja taiteellinen subjektiivisuus sopia samaan työhön?

Merkittävä osa ratkaisua omalla kohdallani oli ymmärrys siitä, että subjektiivisten kokemusten jakaminen ei väistämättä johda objektiivisuuden katoamiseen. Omaan kokemukseen piti vain oppia suhtautumaan yhtenä aineistona, jota tarkastellaan tieteelliseen tapaan eri näkökulmista. Tarkastelun rajat ja rajoitukset tunnustaen. Tieteelliseenkin luovuuteen kuuluu kielileikki, myös tutkijan työssä sattuu luovia ”kieleenjuolahduksia”, joista Kristian Blomberg (2009) kirjoittaa lähinnä runouden yhteydessä. Omia luovia leikkejään pitää vain välillä tarkastella kauempaa ja selventää tarvittaessa prosessia lukijalle.

Monille esikuvaksi sopii Marita Kärkkäisen (2007) romaanimuotoinen gradu Kirjoittamisen ilosta. Siinä kiteytyy myös syy siihen, miksi tutkielmasta unelmoivan, ”tutkielmoitsijan”, kannattaa nähdä vaivaa pukeakseen tutkimuksensa tieteellisen genren rajoja koettelevaan muotoon: ei vain tutkiminen vaan myös tutkimuksen kirjoittaminen on luovana prosessina omiaan herättämään kirjoittajassaan iloa, myönteisiä tunteita.

Olen huomannut, että käytännössä paras tapa harjoitella kirjoittamisen tutkimuksen tyyliä on uudentyyppisen oppimispäiväkirjan kirjoittaminen. Päiväkirja voi olla sarjakuvamuotoinen, dialogi tai lähentyä vaikkapa proosan alalajia, pätkistä. Parhaimmillaan kirjoittajat saavat luovasta lajivalinnasta huolimatta välitettyä oppimispäiväkirjassa olennaiset asiat: fiktionkin avulla voi tarkastella kirjoittajaidentiteettinsä kehittymistä, opittua tietoa ja omaa opiskelutapaa. Sujuvimmat genresurffaajat ujuttavat mukaan lähdeviittaukset jakson kirjallisuuteen.

---

Proseminaari ei käynnistynyt tänä keväänä, mutta sitkeästi laitamme sen taas uudelleen tarjolle. Ennakkotehtävässä kysellään, millainen polku kunkin on johtanut seminaariin, millaisia asioita ja kokemuksia osallistujat tuovat mukanaan. Tulevan tutkielman muodon kannalta olennaista on myös se, millaisia lajeja kirjoittajan mukana kulkeutuu seminaariin sävyttämään kirjoittamisen tutkimuksen genreä. 

Nora Ekström

Lähteet:

• Blomberg, K. 2009. ”Kieleenjuolahdus – Kirjoitus kirjoittajan työkaluna”. Teoksessa J. Joensuu ym. (toim.) Luova laji. Jyväskylä: Atena, 167–187.
• Lahtinen, M. 2009. ”Historiallisen romaanin ajankuvan rakentaminen”. Teoksessa J. Joensuu ym. (toim.) Luova laji. Jyväskylä: Atena, 90–105.

Joulutauko

Kuva: Panu Hämeenaho

Kirjoittamisen oppiaine toivottaa 

kaikille lukijoille rauhallista joulua!

Opettajat vetäytyvät vähitellen joulutauolle ja palaavat työn ääreen loppiaisen jälkeen.

Kuuluuko käsikirjoittajan ääni?

Harvinainen hetki – käsikirjoittaja kuvauksissa. 

Näyttelijä Kunto Ojansivu (Tonttu Toljanteri) tahtoo kuulla ajatuksesta repliikkinsä takana.
Kuva: Ylöjärven Uutiset ©, kuvaaja Jari-Pekka Korvola

Kirjoitin ensimmäisen tv-käsikirjoitukseni nuorena teatterikorkeakoululaisena, liki kaksikymmentä vuotta sitten. Ensiesityksen käsikirjoituksestani näin samaan aikaan kuin muutkin tv:n katsojat ja kokemus sai haukkomaan henkeä. Juonenkuljetus oli perin erilainen ja tyylilaji sekä rytmi yllätyksiä. Siitä seurasi henkilöiden luonteiden muuttuminen ja niiden asioiden katoaminen, mitä olin tahtonut sanoa. Ja siitä seurasi tietysti pettymystä ja mielipahaa, jota julkinen teilaus ei helpottanut. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa Jukka Kajava puhui ivalliseen sävyyn Annukka Kiurun hengenlennosta, vaikka eihän se enää minun hengenlentoani ollut.

Vain vähän myöhemmin samaisen lehden kulttuurisivulla hymyili henkilö, joka päällikön asemassa oli osallistunut työn jälkipuintiin. Hän oli perustamassa uutta käsikirjoittajakoulutusta. Perustelut menivät jotenkin niin, että suomalaiset käsikirjoittajat eivät ymmärrä tv-draaman valmistumisprosessia, jossa käsikirjoitus on vain materiaalia.

Keskustelu käsikirjoittajista ja käsikirjoittamisesta nousee aina silloin tällöin otsikoihin. Viime kesänä ohjaaja Matti Kassila esiintyi Helsingin Sanomissa otsikolla ”Suomi on kurjien käsikirjoitusten maa” (HS 21.7.2013). Yhdyn Kassilan esittämään näkemykseen käsikirjoituksen merkityksestä, mutta mistä hän mahtaa tietää, millainen kunkin draaman käsikirjoitus on ollut kirjoittajan koneelta lähtiessään? Omien kokemusteni pohjalta se tuntuu arvoitukselta.

Draama lienee ainoa kirjoittamisen muoto, jonka mielivaltainen sämplääminen tuntuu olevan sallittua. Vai voitteko kuvitella vaikkapa lastenkirjaa, jonka kuvittaja olisi tehnyt poistoja ja lisäyksiä, muuttanut kieltä ja vaihtanut tapahtumien järjestystä, koska teksti sopii siten paremmin kuviin, jotka hän on tahtonut piirtää?

Toki meidänkin alalla on tekijänoikeuslaki, mutta sitä ei noudateta. Sitä puolestaan perustellaan ohjaajan ja näyttelijöiden oikeudella olla luovia. Eikö luovuus siis onnistu tekstin rajoissa? Eikö kirjan kuvittaja ole luova luodessaan visuaalisen maailman lukemansa pohjalta, muuttamatta tekstiä?

Draaman ja proosan vertaaminen keskenään on tietysti hankalaa. Draamaesitys on aina tulkinta tekstistä. Sitä on helpompi verrata musiikkiin.

Kuluneen syksyn tv-hitti oli musiikkiohjelma Vain elämää, jossa muusikoiden teokset heräsivät eloon uusina sovituksina uusien tulkitsijoiden kera. Lopputuloksissa oli aina jotakin omaleimaista, mutta kaikki ne tuntuivat syntyvän halusta sisäistää kirjoittajan sanoma ja välittää se kuulijoille parhaan kykynsä mukaan.

Pauli Hanhiniemi vertasi Jukka Pojan tulkinnan jälkeistä tunnetta rakastumiseen, hetkeen jolloin tietää yhteisen aaltopituuden syntyneen.

Sen tunteen vastakohtia lienevät sivuuttaminen ja hylkääminen. Juuri se, että teksti on vain materiaalia. Se on muiden vapaasti muokattavissa ja jos sen ominaislaatu tehdessä katoaa, se on osa prosessia. Jotta sellaiseen sopeutuisi, pitäisi kirjoittaa yhdentekevää tekstiä.

Käsikirjoittaja työstää teostaan pitkään. Luo kokonaisen maailman, eläytyy jokaiseen rooliin, rakentaa tilanteet ja asetelmat, tunnelmat, tyylin, jännitteet ja sanoman. Hän kirjoittaa monta versiota ja kun lopullinen versio on valmis, käsikirjoituksen sivuille jääneet hetket ovat siellä syystä.

Maailmalla tuota fiktion asiantuntijuutta on hyödynnetty palkkaamalla käsikirjoittajia tuotantoihin myös tittelillä showrunner. Se tarkoittaa päävastuun kantamista taiteellisesta lopputuloksesta ja alkuperäisen vision näkymisestä siinä. Tuoreita esimerkkejä käytännöstä ovat mm. sellaiset menestyssarjat kuin Breaking bad (Yhdysvallat) sekä Vallan linnake (Tanska).

Suomessa seurataan usein isompien esimerkkiä, vaikkakin viiveellä. Jos niin käy tässäkin tapauksessa, millainen mahtaa olla sen vaikutus suomalaiseen draamaan?

Se riippuu paljon siitä, onko Kassila oikeassa. Onko Suomeen siis pesiytynyt kehnoja käsikirjoittajia – vai käsikirjoitusta ylenkatsova kulttuuri, mikä näkyy lopputuloksessakin?

Vastaus tuskin on yksiselitteinen, mutta yksi on varmaa. Käsikirjoittaminen ei eroa muusta kirjoittamisesta. Sekin on halua kommunikoida; kertoa ja tulla kuulluksi, herättää reaktioita. Se etsii yleisöään, eikä tahdo menettää ääntään matkalla sen luokse.

Annukka Kiuru

Kirjoittamisen opettajan väsymys

Panu Hämeenaho

Eka kerta

Matti Oittila ja Kulkijat.

Esikoisteoksen julkaisu. Se on täynnä odotuksia, jotka toteutuvat osittain ja eri tavalla kuin kuvittelin. Oman kirjan julkaisu kuuluu tilanteisiin, jotka laittavat miettimään motiiveja. Olen kuitenkin edennyt johonkin, joku on uskonut kykyihini pienen taloudellisen riskin verran.

Seuraava vaihe, seuraavat ongelmat. Googlaan nimeäni, aikaisemmin olen rinnastanut sen oman perseen tuijotteluun peilin kautta. Nyt minäkin teen sitä. Miksi?

Olen kai mielestäni hypännyt kirjallisuuden kenttään ja nyt haen kuumeisesti, näkyykö minusta jälkeäkään, ja jos niin missä. Pitää kuitenkin muistaa, että maailma ei ole minulle mitään velkaa. Jos katoan jäljettömiin, mikään ei muutu. Tulinko raakana tonttiin, kuten laskuvarjohyppääjät sanovat? Eikö varjo auennutkaan? Minähän en usko, ennen kuin kirja on kädessä. Eikä yksi kirja vielä -ilijaa tee, vai tekeekö?

En tiedä, mutta eihän novellikokoelmia Suomessa kukaan osta, näin olen kuullut. Ostaisinko itse tuntemattoman tekijän teoksen? En. Pitäisi olla suositus tai muu suhde tekijään.

Jos maamme suurin lehti kehuu tai voitan jonkin palkinnon, myyntikäppyrä suuntaa pohjoiskoilliseen, muuten ei. Sosiaalinen mediakin vaikuttaa kirjan markkinoinnissa aika munattomalta, helppouden kääntöpuoli. Se on toisaalta ainoa media tässä vaiheessa.

Mutta hetkinen. Onhan muutakin kuin raha. Pakko tässä on jotain hyvää olla, ja onhan siinä. Kun kerron ihmisille kirjasta, se on useimpien mielestä hieno asia. Joillekin naisille kerrottaessa heidän silmiinsä syttyy valo. Bileissä minut esitellään kirjailijana, vaikka muitten töistä ja harrastuksista ei puhuta mitään. Miksi? Ihastelu ja joidenkin naisten huomio tietenkin silittää keski-ikäisen äijän itsetuntoa, mutta käytännön kannalta tulee 25 vuotta liian myöhään. Joten miksi helvetissä me tätä teemme?

Koska jotain jää vielä. Ihminen ei kuitenkaan voi paljoa vaikuttaa muuhun kuin siihen, miten suhtautuu asioihin. Kirjoja julkaistaan nykyään valtavat määrät, mutta periaate säilyy. Lopulta hipelöin omaa kirjaani ja se on hieno. Kulkijat, novellikokoelma. Olen kaunokirjallisen teoksen tehnyt ihminen, on mahtavaa saada pitkä prosessi päätökseen. Pari kaveria kehuu kirjaa, jotain on siis välittynyt. Lopetan motivaatiopähkäilyni, tavoite on saavutettu.

Tossa on lisää, sano tikka kun mereen kusi. Hukkukoon vain massaan, mutta hyvä sisältö lopulta kantaa aina. Vaikka arvostelua tai juttua kirjasta ei löytyisikään, ei se mitään. Minäkin tein sanataidetta, jollekin, jossain...

Matti Oittila

Lue, kirjoita, elä!

Hyllyssäni on yli sata erilaista kotimaista ja ulkomaista kirjoittamisen opasta. Silti kirjoitin vielä yhden punakantisen siihen joukkoon.

Miksi? Siksi, koska mielestäni sellainen puuttui.  

Olen opiskellut kirjoittamista Oriveden Opistossa ja olen opettanut sitä viimeiset kaksikymmentä vuotta sanataidekouluissa, kirjoittajaleireillä, tekstipajoissa, vankiloissa, kouluissa, opistoissa ja yliopistoissa. Aikoinani tein Tampereen yliopiston pro gradun esikoiskirjailijoiden asemasta ja identiteetistä. Sitten olin itse esikoiskirjailija ja viimeiset seitsemän vuotta olen ollut vetämässä Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaaria.

Seminaareissa ja kirjoittajakursseilla minulta kysytään samoja asioita. Milloin käsikirjoituksen voi lähettää kustantajalle? Miten kustantajaa voi lähestyä? Kuinka hylkäyskirjeeseen tulee suhtautua? Millaisia kustannussopimuksia on? Entä kirjoituskilpailut, julkisuus, kritiikit ja apurahat?

Näitä päätin käsitellä kirjassani.

Autan opetuksessani kirjoittajia pääsemään esteistä eroon, mutta itse olen mestari karkailemaan tekstin äärestä. Teen kaikki temput.

Allekirjoitin tästä kirjasta kustannussopimuksen vuonna 2008. Se päivitettiin pari vuotta myöhemmin. Aloittaminen oli vaikeaa ja aina löytyi loistava tekosyy.

Koko kirjoittaminen oli tahmeaa, sillä tein tietokirjaa, jossa rima oli kamalan korkealla.

Meistä jokainen tarvitsee viiteryhmän, lukijan ja kannustajan. Minä sain loistavan kustannustoimittajan Paula Immosen, joka ensitöikseen viime talvena sanoi, että ryhdy kirjoittamaan omien kokemustesi kautta, ota siihen mukaan ystäväsi ja kollegasi.

Se vapautti! Siitä lähti uskomaton flow. Kirjoitin Hämeenlinnassa, Alaskassa, Puolassa, Japanissa, Marokossa, Espanjassa, Gibraltarilla, Taivalkoskella, Helsingissä, Kärsämäellä. Kirjoitin kaikkialla. Kirjoitin pc:llä, iPadilla, kynällä vihkoihin.

Taija Tuominen Helsingin Kirjamessuilla 2013.

  

Lähettelin sähköposteja ja pyysin kommentteja, haastattelin, kaivoin arkistoja ja omia muistoja.

Nautin jokaisesta hetkestä. Kirjoittamiseni oli vallannut rentous ja ilo.

Kustannustoimittajani vapauttava kommentti osoittaa viiteryhmän merkityksen. Kirjoittajien kysymysten lisäksi kirjoitin hyvistä viiteryhmistä ja kirjoittamisen esteiden selättämisestä. Olen aina rakastanut esseitä, joten esseemäinen muoto tuli luontevasti mukaan.

Koska kirjoittaminen, lukeminen, matkustaminen ja opettaminen ovat elämäni, kirjoitin koko elämäni mukaan, enkä sensuroinut tai etäännyttänyt mitään.

Maailmassa riittää masentajia, joista kannattaa pysytellä etäällä, siksi haluan rohkaista ja kannustaa. Eräs lempikirjailijoistani virolainen Viivi Luik onkin todennut teoksessaan Ma olen raamat, että harmaa arki on olemassa vain siinä määrin kuin annamme sen olla. Kun on pimeää, ryhdy lampuksi!

Taija Tuominen