Hyvä paha deadline

Pauliina Vanhatalo

Kirjoittajat voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: deadlineriippuvaisiin ja niihin toisiin, jotka eivät kaipaa työlleen aikarajaa.

Deadlineriippuvaiset tarvitsevat viimeisen mahdollisen palautuspäivämäärän, jotta he saisivat ryhdytyksi kirjoitustyöhön. Ilman täsmällistä ”kuolemanlinjaa” tärkeäkin tehtävä siirtyy helposti kiireellisempien tai mieluisampien töiden tieltä. Tämä harmittaa usein kirjoittajaa itseäänkin. Deadlinetekstit etuilevat jonossa, ja omaehtoiset projektit joutuvat sen hännille. ”Kyllähän minä sen suuren romaanin kirjoittaisin, jos joku antaisi minulle deadlinen!”

Olen joskus ajatellut, että kirjoittamisen opintojen suurin merkitys on se, että opinnot antavat deadlineja niitä tarvitseville. Kun on virallinen päivämäärä, johon mennessä novelli tulee palauttaa, tulee kirjoitettua novelli. Kun on opiskelijaryhmä ja/tai ohjaaja, joka odottaa tekstiä tiettyyn päivämäärään mennessä, heille ei halua tuottaa pettymystä. Kun on aika, jolloin opinto-oikeus vanhenee, saa tehdyksi ne vaativammatkin jaksot ajoissa.

Harva ihminen päätyy kuitenkaan kirjailijaksi ilman, että hän oppii sitä ennen asettamaan deadlineja itse itselleen. On tietysti kirjoittajia, joille luova työ on niin suuri nautinto, että sitä on saatava tehdä säännöllisesti. He lienevät kuitenkin enemmän poikkeus kuin sääntö, eikä heillekään tuota välttämättä iloa kaikki kirjoittamiseen kuuluva muokkaustyö ja oikoluku. Useimpien on keksittävä keinoja pakottaa itse itsensä sorvin ääreen, ainakin jos kirjoittaa muutakin kuin tilaustöitä.

Monella kirjailijalla, myös minulla, on tapana määrätä liuska- tai merkkimäärä, josta on suoriuduttava päivässä tai viikossa. Lähiajan tavoitteet toimivat kokemukseni mukaan paremmin kuin epämääräiset uudenvuodenlupaukset, joissa haaveillaan romaanikäsikirjoituksen valmistumisesta 12 kuukauden sisään.

Sain kesän päätteeksi tähänastisen kirjailijanurani vaativimman tilaustyön. Minun tuli kirjoittaa 216 000 merkin teksti 6–7 viikossa. Vaikka olen tottunut pitämään itseäni melko kurinalaisena ja tuotteliaana kirjoittajana, tämä työ koetteli rajojani. Urakan teki hankalaksi myös se, että deadlineprojekti sattui keskelle elämän suuria muutoksia: muuttoa, remonttia, lasteni koulun ja päiväkodin aloittamista.

Mutta koska tehtävä oli kiinnostava (ja koska olen varmaan addiktoitunut kirjoittamiseen liittyviin haasteisiin), otin sen vastaan. Nielin lievän kauhuntunteen parhaani mukaan. Puoliso lupasi pitää perheen selvillä vesillä.

Miten syödään norsu? Pala kerrallaan. Jaoin siis ensin urakan pienempiin osiin. 216 000 merkkiä tarkoitti 36 000 merkkiä viikossa, kun yhden viikon varasin tekstin työstämiseen. 36 000 merkkiä viikossa tarkoitti hiukan päälle 7000 merkkiä arkipäivässä. Piirsin kalenterin reunaan taulukon, josta saatoin ruksia ruudun aina 1000 merkkiä edettyäni.

Ja sitten ryhdyin työhön. Maanantaista perjantaihin minun oli kirjoitettava 7000 merkkiä ja risat, satoi tai paistoi, huvitti tai ei. Alussa tekstiä syntyi innostuksen vallassa hieman yli tarpeen, mutta sitten tuotantolaitos kyllä nopeasti sopeutui odotuksiin. Kun 7200 merkkiä oli kirjoitettu, tuntui, etten olisi voinut kirjoittaa merkkiäkään lisää. Välillä oli ylipäätään tuskallisen vaikeaa saada merkkimäärää täyteen, ja kolme lauantaita menikin kuroessa kiinni viikon tavoitteita. Välillä oli pakko pitää lepopäivä silläkin uhalla, ettei kiintiö täyttyisi. Ideoiden täytyi antaa laskeutua vähän, ennen kuin niistä voi kirjoittaa.

Positiivinen yllätys oli, että pystyin kirjoittamaan enemmän kuin olin odottanut. En edes usko, että syntynyt teksti oli merkittävästi huonompaa kuin löyhemmällä aikataululla kirjoittamani. Joku voi tietysti ajatella, että kohtuuttoman deadlinen edessä on lupa kirjoittaa mitä sattuu, mutta oman kokemukseni mukaan huonosti kirjoittaminen ei ole edes kauhean paljon helpompaa kuin hyvin kirjoittaminen. (Lukija saa kaikin mokomin suhteuttaa ”huonon” ja ”hyvän” blogimerkinnän kirjoittajan normaalitasoon.) Päinvastoin, laiskasti kirjoittaminen johtaa vain ongelmiin tekstin myöhemmissä vaiheissa.

Toinen selkeästi havaitsemani ilmiö vaativan deadlinen kirjoittamisessa olikin, ettei kirjoittaessa ole silloin varaa virheisiin. On mahdollista viilata ja hioa pikkujuttuja, mutta aikataulu ei anna myöten merkittäviin rakenteellisiin muutoksiin. Tietoisuus tästä pakottaa ajattelemaan kirkkaasti ja selkeästi, kun tekee tarinan suuria valintoja. Myös houkutus kulkea tuttuja ja turvallisia reittejä on suuri.

Kolmas oppimani asia oli, että elämä liian kovalle deadlinelle alistettuna on kurjaa. ”Ei koskaan enää”, ajattelin monta kertaa urakan aikana. Perhe-elämä kärsii, tunne-elämä kärsii, hyvinvointi kärsii, terveys kärsii. Liian monta päivää kirjoitin suklaan ja kevytkokiksen motivoivan ja piristävän vaikutuksen alaisena.

Nyt kun teksti on palautettu (4 päivää ennen lopullista deadlinea!) ja se on saanut tilaajan hyväksynnän, olen vähitellen korjannut urakan aiheuttamia vahinkoja. Olen taas katsellut ympärilleni, levännyt vähän, yrittänyt reagoida johonkin muuhunkin kuin kalenterin reunan taulukkoon, joka on kertonut edistymisestäni tai sen puutteesta.

Saan myös suurta iloa siitä, että seuraavalle kirjoitustyölleni kukaan ei ole määrännyt deadlinea. On vain muutama ajatus, jotka kutsuvat tarinan pariin. Teksti saa syntyä ja kasvaa omassa rytmissään. Lempeäksi kannustimeksi olen tosin esittänyt kustantajalle alustavan arvion luonnoksen valmistumisesta.

Viihteellinen, juonivetoinen kerronta ei välttämättä kärsi tiukasta deadlinesta. Joskus se antaa kirjoittamiselle jopa tarvittavaa kipinää. Tätä kyseistä tilaustyötä kirjoitin Veera Vaahterana.

Silti on olemassa toinen kirjoittamisen taso, joka tarvitsee kaiken ajan, jonka se haluaa. Tekstiä voi tuottaa, mutta jotkut ajatukset syntyvät vain, jos niitä jää odottamaan ja kuulostelemaan. Viivytteleminen ja viipyileminen on syytä erottaa toisistaan. Ensimmäinen voi olla tuhoisaa tekstin syntymiselle, mutta jälkimmäinen on usein elintärkeää tekstin hengelle.

Viipyilemisen nautinto olkoon siis tulevien deadlinettomien kuukausieni ihana etuoikeus.

Pauliina Vanhatalo

Kirjailijan fb-sivut

Kirjasto kasvattaa kirjoittajia

 

Kuva: CC derrypubliclibrary (flickr)

Luen kahdesti vuodessa kirjoittamisen perusopintojen hakemuksia, joissa hakijat kertovat kirjoittajan polustaan ja kirjallisesta elämästään. Yksi asia tuntuu yhdistävän lähes kaikkia tekstejä: kirjaston ahkera käyttö. Kuka on lapsena viettänyt kaiken vapaa-aikansa kirjastossa, kuka tehnyt joka viikko mummon kanssa retken kirjastoon. Monet ovat lukeneet suurin piirtein kaiken, mitä lähikirjastosta löytyy. Kiitos suomalaisen kirjastojärjestelmän, meillä riittää paljon lukeneita hakijoita!

Lähikirjastot laajenevat maailmanlaajuisiksi verkostoiksi viimeistään yliopiston kirjaston palvelujen äärellä. Näin lukukauden alussa on hyvä muistuttaa, että monipuoliset tiedonhaun taidot ovat myös kirjoittajalle välttämättömät. Jyväskylän yliopiston kirjasto palvelee hienosti avoimen yliopiston opiskelijoita tarjoamalla mahdollisuuden esimerkiksi tiedonhankinnan verkkokursseihin tai e-aineistojen etäkäyttöön.

Informaatiotulvassa luoviminen on kirjoittajan avaintaito. Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa tästä artikkelissaan ”Kirjoittaminen ja julkisuus tulevaisuudessa”, artikkeli löytyy teoksesta Kirjoittajan matkassa. Niemi-Pynttäri käyttää osuvaa sanaparia ”oppinut tietämättömyys” kuvaamaan kirjoittajan kykyä yhdistää omaan kirjoittamiseen liittyvät intentiot tiedonhaun taitoihin. Avoin mieli on hyvä opas, se saattaa johdattaa yllättävien löytöjen äärelle. 

Mitä sinä löysit viimeksi kirjastosta?

Kesätauko

Kesällä voi lomailla, liikkua tai vaikka kirjoittaa. Kirjoittamisen opettajat vetäytyvät nyt kesämaille, palaamme asiaan elokuun alkupuolella. 

Wienin yliopistolla, puistoissa ja kahviloissa

Viimeinkin olen oppinut kirjoittamaan puistoissa ja kahviloissa, niistä on tullut toimistojani. Mutta sitä varten tarvittiin puolen vuoden praktiset harjoittelut Wienissä. Oikeastaan olen oppinut enemmänkin kuin vain keskittymään omaan tekemiseeni; nuo paikat tuovat oman panoksensa teksteihin. Ahkera kirjoituspaikan vaihtaminen merkitsee minulla tuotteliaisuutta silloin kun on tehtävä töitä: luettava, kirjoitettava, valmisteltava opetusta tai värkättävä tutkimustekstiä. Sitten on viinilasi ja pitkän viipymisen paikat vapaaseen kirjoittamiseen, blogeihin ja muistikirjoihin.

Belvederenbarokkipuurtaha on hieman liian kaunis tuottavaan kirjoittamiseen, mutta lukeminen muuttuu siellä vaivattomaksi, joskus pitkätkin saksankieliset artikkelit soljuvat kuin suihkulähteen äärellä istuisi. 

Schönbrunnin valtavat maisemapuutarhat sopivat yllättävän hyvin kirjoittamiseen: pieni maastotoimistoksi kutsumani paikka on siellä jalavan alla. Kuvaavaa on, että kävin ensin puiston pienemmässä osassa. Mieleni ei ehkä silloin vielä ollut avoin niille avarille, silmää kuljetteleville näkymille, mitä Schönbrunnin linnan mailla avautuu. Aivossa tapahtui jotain, kun huomasin, että olin käyttänyt vain toista puolta tästä puistokapasiteetista.

Useimmiten käyn kuitenkin Vanhan tammen toimistossa Prater Alleen ulkoilupuistossa, se on vain kymmenen minuutin kävelyn päässä kämpältäni. Lukemiseen se on liian hyvä, mutta siellä voi kirjoittaa pitkään, keskittyä, olla täysin poissa kirjoituksen maailmassa. Vain kastanjankukkien tuoksu on läsnä, näin se tulee jopa lähemmäs kuin tietoisesti tapahtuisi.

Olen opettanut Wienin yliopistossa fenno-ugristiikan laitoksessa suomalaista kirjallisuutta, ja puolen vuoden vierailu alkaa olla ohi. Olen saanut luennoida mm. uusimmasta v. 2000 jälkeisestä kirjallisuudesta. Uusia saksannoksia on ilmestynyt paljon. Ja koska Suomi on teema-maana Frankfurtin kirjamessuilla v. 2014, me päätimme kirjoittaa aineistoa verkkoon. Tilasin opiskelijoille arvostelukappaleita, ja nyt me valmistamme esittelyjä ja esseitä suomalaisesta kirjallisuudesta verkko-foorumeille, pikku-juttuja saksalaiseen Amazoniin, artikkeleita Wikipediaan ym.

Vetelen näitä luentoja englanniksi, koska tiedän että saksani kuulostaisi koomiselta, se veisi huomion oikeista asioista. Kaikki tekstit ovat kuitenkin saksaa, ja niistä uskallan keskustella asianomaisella kielellä.

Opiskelijat laativat siis julkaistavia tekstejä, joita kommentoidaan istunnoissa, ja joita minä myös editoin. Sellainen ei oikein ole tapana täällä. Alussa eräskin opiskelija luuli, etten pitänyt esseestä, koska sitä piti kirjoittaa vielä uudestaan. Editointivaihe tuntuu ehkä hinkkaamiselta, mutta kunhan esseet julkaistaan, niin opiskelijat ovat varmaan tyytyväisiä.

Luentoja on varsin paljon, neljä luentosarjaa on menossa viikoittain, ja kaikki on tehtävä alusta asti. Puistotoimistoissa ja kahviloiden loosheissa on siis työskenneltävä rivakasti. Mutta kun kerrankin saa mahdollisuuden luennoida v. 2000 jälkeisestä suomalaisesta kirjallisuudesta Wienissä, niin sen eteen on tehtävä töitäkin.

Valmistelen luentoja puistojen lisäksi siis aitowieniläiseen tapaan kahviloissa. Iso vihko kynän alla ja edessä iPad, johon tallennetusta kirjoista ja artikkeleista muokkaan luentoa. On työskenneltävä sujuvasti ja kehiteltävä asioita rivakkaan malliin, jos mielii saada kolinaa aikaan luennon päätteeksi. Saksalainen tapa antaa aplodit - pöydän kannen koputtaminen rystysillä kertoo tyytyväisistä kuulijoista.

Kahviloissa parasta ovat yhden hengen looshit, kirjoittamisen kannalta miellyttävät, turvallisuuden tunnetta luovat leikkikehät. Parhaimmillaan kahvilan väki on kuin lapsijoukko, jossa mukana on myös joitain, jotka ovat täysin omiin leikkeihinsä keskittyneitä.

Vanha ja klassinen, mutta halpa, Eiles on hyvä paikka kirjoittaa. Toisaalta Cafe Conserto, ja sen pienet pesät viherkasvien luona ja ikkunan alla ovat hyviä. Kirjoittamisen happy hour siellä sijoittuu iltaseitsemän ja kymmenen välille, musiikki on siellä kovalla mutta hyvää, sieltä on kuitenkin häivyttävä ennen kuin nuoriso valtaa paikan.

Kirjoittaminen on tapa ajatella ja elää – opetus ja tutkimuskirjoittamisen jälkeen rentoudun rankasti vielä intensiivisempien kirjoitusten parissa. Kirjoitan Wien-Pynttäri blogia aika innostuneena, koska työstän siinä omaa Wieniäni. Syvennän täällä oloani kirjoittamalla. Kirjoitan myös aika paljon yksityisistä kokemuksistani eri aiheisiin muistikirjoihin. Ja tietysti wieniläisen sielunelämän ilmauksia on hyvä ottaa haltuunsa kirjoittamalla – toisin sanoen voin lukea wieniläisiä ihmisiä ja kirjoittaa. 

Risto Niemi-Pynttäri

Erään näytelmän synty

Siitä polkupyöräretkestä mieheni kanssa muistan kesäillan viileyden ja hiekanrapinan renkaiden alla, mutta myös idean syntymisen riemuisan hetken. Poljimme kyläteitä pitkin ja juttelimme niitä näitä, kunnes mieheni mainitsi, että eräs hänen tuttavansa on pumppuasemanhoitaja.

         – Minun seuraava näytelmä kertoo pumppuasemanhoitajasta, minä hihkaisin välittömästi.

         En ollut aktiivisesti miettinyt uuden näytelmän kirjoittamista, mutta jostain syystä tuo yksi sana inspiroi minua valtavasti. Mieheni polki edellä, ja minä huutelin hänen peräänsä, että näytelmäni pumppuasemanhoitajalla on varmasti tärkeä homma; hänen vastuullaan on koko kaupungin olemassaolo. Näin olin muutamassa minuutissa ilman sen kummempaa pohtimista hahmottanut uuden käsikirjoitukseni lähtöasetelman. Kuvat, ajatukset ja ideat sinkoilivat päässäni.

         Seuraavien viikkojen aikana keskityin puutarhatöihin, mutta pumppuasemanhoitaja oli jo tullut pysyvästi mukaani. Koska en halunnut kirjoittaa monologia, aloin kehitellä miehelle sosiaalista verkostoa. En pyöritellyt asioita enää vain päässäni, vaan istuin usein kynän ja paperin kanssa nuotion äärellä. Piirtelin kaavioita ja suhdeverkostoja, kirjoitin dialogeja, punoin juonta. Välillä viskasin arkin tulen saaliiksi ja aloitin puhtaalta paperilta.

         Näiden alkuvalmistelujen jälkeen aloitin varsinaisen kirjoittamisen, jonka aikana henkilöt tulivat eläviksi, alkoivat puhua, tuottivat tarinaa ja loivat juonta. Melko varhaisessa vaiheessa oivalsin näytelmän viimeisen repliikin. Se toi kirjoittamiseen varmuutta, sillä nyt minulla oli selkeä päämäärä, jota kohdin kuljin.

         Yhdeksän kuukautta polkupyöräretken jälkeen Pumppuaseman käsikirjoitus oli valmis. Noihin kuukausiin mahtui sekä intensiivistä kirjoittamista että tauoilta näyttäviä pitkiäkin jaksoja, jolloin prosessi jatkui alitajunnassani. Vastoin aiempia tapojani näytin jo keskeneräistä käsikirjoitusta muutamille läheisilleni ja kollegoilleni, joilta saatu palaute oli arvokasta tekstin viimeistelyssä.

         Sari Puttosen ohjaama Pumppuaseman kantaesitys oli viime helmikuussa Lievestuoreella, ja parhaillaan ohjaan itse sitä Teatteri Ilonassa Kangasniemellä. Olin aiemmin päättänyt jättää ohjaamiset ja keskittyä kirjoittamiseen, mutta Ilonan kutsua en voinut ohittaa, sillä on todella hienoa päästä loihtimaan pumppuasemanhoitaja ja muut henkilöt käsikirjoituksesta näyttämölle. Uskon myös, että ohjaamalla saatan yhden prosessin loppuun ja olen avoin seuraavalle idealle. 

Marita Kärkkäinen

Kirjallisuuskahvilassa kirjoitetaan

Keväällä 2013 Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittaja-opinnot Helsingissä aloittaneet opiskelijat halusivat jatkaa ajatusten vaihtoa johdantokurssin jälkeen ja perustivat Facebook-ryhmän yhteydenpidon välineeksi. ”Kirjallisuuskahvilassa” on tällä hetkellä noin 20 jäsentä ja jäseneksi pääsee kuka tahansa Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa Kirjoittamisen opintoja suorittava. 

Kuvaavaa on, ettei kukaan osannut aluksi tarkkaan sanoa, mitä varten ryhmä perustettiin. Kaikilla oli kuitenkin selkeä ymmärrys siitä, että ryhmästä olisi hyötyä. 

Mikä on nopeasti toimivan sosiaalisen median merkitys opiskelulle, jos sillä tarkoitetaan klassisessa mielessä tiedon hidasta prosessoimista ja ymmärryksen kasvattamista? 2010-luvulla on osattava ilmaista itseään napakasti ja on tunnettava nettikirjoittelun mutkikas etiketti ja ennen kaikkea on ymmärrettävä, ettei viestiä voi enää hallita. Jotkut käyvät oikeudessa asti opiskelemassa sosiaalisen median syvempää olemusta.

Mutta Kirjallisuukahvila ei ole pelkästään blogikirjoittelusta keskustelevien kerho. Ryhmän jäseniä yhdistää aito ja konkreettinen ote kirjoittamiseen. Ryhmä tarjoaa välineellistä hyötyä, mutta auttaa myös solmimaan arvokkaita ihmissuhteita toisten sanataiteesta kiinnostuneiden kanssa. Yhteisön voima on sen tuottamissa ideoissa, mutta ennen kaikkea sen tarjoamassa ilmapiirissä.

Kirjallisuuskahvila vastaa, kun siltä kysytään. Kaikkien selkein tavoite on tarjota rakentava ja kannustava ympäristö, ja tähän mennessä siinä on onnistuttu hyvin: 

”Minulle tämä on ajatusten herättäjä ja ajatustenvaihtoa.”
”Mulle tää on mun eka kirjoittajayhteisö ikinä. [--] Olen kirjoittanut niin kauan kuin olen osannut kirjoittaa, ei vaan tullut mieleen, että siitä voisi puhua jonkun kanssa.”
”Siistiä.”
”Ahkerat päivitykset ovat antaneet tukea, vinkkejä ja rohkaisua kirjoittajan tien alussa, samalla myös toiminut muistutuksena keskeneräisistä opintotehtävistä. Samassa tilanteessa olevien kanssa voi vaihdella väliaikatietoja tehtävien edistymisestä.”

Kyse on siitä, miten aikansa käyttää. Sosiaalisen median aikakaudella moni tietokoneella työtä tekevä joutuu kamppailemaan ”netissä roikkumisen” ja ”tuloksen tekemisen” välillä. Kirjallisuuskahvila on ainakin yksi ryhmä, missä huvin ja hyödyn voi sujuvasti yhdistää.

Ilkka Vuorikuru

Kirjallisuuskahvila

Sanataiteen moniottelija

Lealiisa Kivikari kirjoittaa, opettaa ja esiintyy. Jalansija sekä lukijoiden joukossa että kotikaupungissa Lahdessa on löytynyt töitä tekemällä. Sanataiteen ammattilaisen työkalupakissa tärkeää on epävarmuuden sieto.

Kuva: Lasse Kantola

Runous on rakkain kirjoittamisen alue

Lealiisa on kirjoittanut monenlaista: kolumneja, pakinoita, näytelmiä, kuunnelmia, musikaaleja, blogia. Ehdottomasti rakkainta on runojen kirjoittaminen.

– Runot ovat tapani olla maailmassa. Jos on mahdollista sanoittaa jotain syvempää tästä elämästä, runous on sen muoto.

Kaksi runokirjaa julkaissut Lealiisa löysi runot jo lapsena. Tajunnan räjäytti kirjoittajille tuttu mies: Risto Ahti tuli Lealiisan äidinkielen opettajan sijaiseksi yläasteella. Mestari-kisälli-suhde on jo tovi sitten muuttunut tasavertaisemmaksi, mutta nähdyksi tulemisen tunnetta ei helposti unohda. Kirjoittamisen opiskelu on ollut sen jälkeen luontevaa.

Runous on ollut sopiva lähtökohta kaikelle kirjoittamiselle:

– Se on aika hyvä laji. Runo tiivistää, sanoo oleellisen.

Runouden Lealiisa mieltää vapaan kirjoittamisen alueeksi, kolumnit puolestaan edustavat positiivista rutiinia: julkaisupaikka Etelä-Suomen Sanomissa odottaa tekstiä kerran kuukaudessa.

– Kolumneja teen mielelläni, niissä on mahdollisuus herättää keskustelua. Kirjoittajat tarvitsevat näkyvyyttä, kolumnien kautta olen näkyvä.

Kohtaaminen on tärkeää

Lahdessa Lealiisa on tuttu kirjoittamisen ohjaaja.

– Tänä vuonna opetan yhden koulun kaikille kutosille kymmenen tuntia runoutta.

Mieluiten Lealiisa työskentelee juuri lasten ja nuorten kanssa. Paras kohderyhmä on se, jota monet karttavat: yläasteikäiset.

Vuosien varrella on kokemus karttunut ja oppeja jaettavaksi asti.

– Tärkeintä on kohtaaminen, että ottaa tosissaan ja kuuntelee. Yhden asian haluan erityisesti jakaa kaikille ohjaajille: luokasta en halua kuulla mitään etukäteen.

Aikuisten yhteydenottojen pohjalta Lealiisa perusti tammikuussa oman runokoulunsa, jossa on ollut kymmenen innokasta opiskelijaa.

– Tykkään vastavuoroisuudesta. Kun esittää oikeita kysymyksiä, syntyy hedelmällisiä keskusteluja. Ihmisten kohtaaminen on tärkeää myös omien tekstien kautta. Kapakoista on tullut runoareenoita, mutta Lealiisan mielipaikka on toisaalla:

– Tykkään esiintyä kirkossa. Kapakassa jännittää, kirkossa ei.  Kirkossa ihmiset ovat valmiiksi virittäytyneet tietylle taajuudelle. Pääsiäisenä minulla oli 600 kuulijaa, sellaisia hetkiä runoilija saa aika harvoin.

Juuri nyt meneillään on välitila, jossa tekstit odottavat muotoutumistaan.

– Tarvitsen hiljaisuutta, aikaa ja tilaa. Tätä on siedettävä: mulla on sanottavaa ja kirjoitettavaa, vaikken juuri nyt tiedä sen muotoa.

Sanataiteen moniottelijana hän kannustaa sitkeyteen:

– Kirjoittajaksi on tosi paljon haluttava, jos kirjoittajaksi ryhtyy. Jos tosiaan haluat, älä luovuta.