Tervetuloa kirjoittamisen matkalle!

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 1.–31.10.2013.

Hakuohjeet

Kuvia ja sanoja sinkoilee, ottakaa kiinni!

Eri taidemuodot ovat minulle inspiraation lähde ja leikkikenttä. Kuvataiteilijana koen, että kuvia ovat perinteisin tekniikoin toteutettujen lisäksi liikkuva kuva, rakennelmat ja installaatiotkin. Kuvien tekemisen lisäksi kirjoitan – ja musisoinkin tarvittaessa. Joskus luovuuden läkähdyttävässä liemessä uidessani olen hetken hieman kade niille, jotka pystyvät valitsemaan vain yhden tekniikan, mutta seuraavassa hetkessä iloitsenkin jo siitä, että minun tekemisen tapani on juuri kaikkea yhdistelevän poikkitaiteellinen.

Kun saan mieleeni jonkin teoksen aiheen, annan aiheen puhutella minua ja valita materiaalinsa itse – filosofi Marshall McLuhanin sanoin: "Medium is the message." Minulla on teoksia, jotka ovat löytäneet muotonsa vanhoista yöpaidoista kirjailemalla; teoksia, jotka olen maalannut pleksilevylle; teoksia, jotka olen muokannut vanhoista kirjoista. Muun muassa.

Kirjoista pääsemmekin kirjoittamiseen. Kirjoitin runoja jo kuudesluokkalaisena, heräilevän teini-iän pateettisuudella. Tekstissä yritin kai kuulostaa vanhemmalta kuin olinkaan, mutta kömpelyys paljasti todellisen iän! Nykyisin omimpia kirjoittamisen lajejani ovat runot ja lyhytproosa. Myös kuvan ja tekstin rinnastaminen kiinnostaa eri muodoissaan.

Tämä 2,7 m leveä maalaukseni kuvaa luovaa mieltä. Pään sisällä kuhisee ideoita ja sydämessä on palo toteuttaa niitä tavalla tai toisella.

Kirjoittaminen on minulle hyvin vapauttavaa. Koen sen harrastuksena, kun taas taiteen tekeminen on minulle selkeästi ammatti. Taidetta tehdessäkin voin kokea vapauden tunteen, mutta yleensä teokset syntyvät jotakin näyttelyä tai asiakasta varten, ja mietin silloin esimerkiksi yhteensopivaa kokonaisuutta, enkä voi tehdä aivan mitä tahansa. Ammattitaitoa on toimia tiettyjen reunaehtojen sisällä vapauttaan menettämättä. Tähän mennessä kirjoittamiseni on vielä ollut satunnaista ja fiilispohjaista. Ulkoiset motivaattorit ovat kuitenkin tärkeitä sysäyksen antajia ja päässä vellovan tekstimassan jäsentäjiä – tekstiä syntyy helpoiten kun joku sitä odottaa. 

Sanat maalaavat todellisuutta, sivellin satua

Selkeä ero aiheiden käsittelyssä kuvataiteen ja kirjoittamisen välillä on se, että taideteoksissani pyrin todellisuuden ulkopuolelle, mystiseen ja myyttiseen maailmaan sekä kollektiivisen kokemuksen välittämiseen symbolisesti ja vihjaillen. Kirjoittaessani todellisuus näyttäytyy paljon selkeämpänä, jopa karuna; haluan kuvata yksittäisen henkilön kokemusta tarkasti, aistia henkilön aistein. Minun ei ole vaikeaa kirjoittaa rumistakaan aiheista. Sen sijaan kuvataiteessa haluan käsitellä aiheitani sillä tavoin, että aiheen mahdollinen karuus ei ensi näkemältä paljastu. Saatan  kirjoittaa teokseen muutaman sanan, jotka paljastavat ristiriidan teoksen aiheen ja ulkoisen olemuksen välillä. Taidekoulussa opiskellessani saimme tehtäväksi lukea Patrick Süskindin kirjan Parfyymi – erään murhaajan tarina. Sen pohjalta piti tehdä kolme teosta. Silloin syntyi myös eräs omista suosikkimaalauksistani, johon kirjoitin tekstin Pour une bonne cause? – jamais (Hyvästä syystäkö – ei koskaan). Poika, joka keräsi naisten tuoksuja valmistaakseen parfyymeja, joutui murhaamaan heitä vangitakseen tuoksun. Hyvän ja pahan häilyvää rajaa käsittelevässä näyttelyssäni kirjoitin esteettisesti miellyttävään maalaukseen ranskaksi sanat Les belles fleurs du mal – Pahan kauniita kukkia (suosikkirunokirjaani Charles Baudelairen Pahan kukkia mukaillen).

 Pahan kauniita kukkia, 2009

Kirjaimet maalauksen pinnassa näyttävät kauniilta, mutta tekstinä antavat teokselle syvemmän merkityksen. Ranskan kielen estetiikka sopii teokseen joskus muita paremmin. Olen myös rinnastanut runoja teosteni viereen joissakin näyttelyissä, esim. lintuaiheisessa näyttelyssä oli mukana runoja, joissa linnuilla oli isompi tai pienempi rooli.

Sanottiin aamen aamen aamen, joka kerran kun ohitettiin sen linnun hauta.

Monta kertaa, että jo varastoon, sitten kun ei muista enää sanoa.

Lapsena muisti aina – monta vuotta. Että lintu pääsisi taivaaseen. Ja iltarukouksen.

Lintu oli elävä ja kuollut, sisiliskot pudottivat häntänsä ja sammakot pelastettiin.

Onkimatoon ei satu ja minä väitin toista.

Ompelin hameenhelmaan ristin, isompana.

Rukoilin että se poika huomaisi minut, mutta ehkä en muistanut sitä aamenta.

Teknisesti ottaen kirjoittaminen on taiteen tekemistä helpompaa. Kirjoittaessani tarvitsen vain kynän ja paperia, tai tietokoneen. Taiteen tekemiseen ja esittämiseen tarvitaan hyvin paljon enemmän välineistöä ja kalliita tiloja. Kirjoitan usein junassa matkustaessani tai yön unettomina hetkinä; taidetta teen vain työhuoneellani.

Luovuuden tuotoksilla on kuitenkin paljon yhteistä. Taideteokset, kuten tekstitkin, pyrkivät aina jollakin tavalla vaikuttamaan katsojaan. Vaikutus voi olla teoksen tai tekstin kaino pyyntö: ”Huomaa minut. Anna minulle hetki aikaa sanoa sanottavani.”  Tai sitten teos tai teksti voi huutaa, ärsyttää, jäädä kytemään mieleen tai vaatia lisäselvitystä.

Tietenkin toivon, että joskus voisin julkaista kirjan. Kukapa kirjoittamista vähänkään tosissaan harjoittava ei sellaista toivoisi. Siinä olen hyvin samanlaisen tunnon äärellä kuin taidenäyttelyä järjestäessäni. Kyse on halusta luoda kokonaisuus, jonka muut ihmiset pääsevät kokemaan. Kirjassa, kuten näyttelyssä, musiikkikappaleessa, teatteriesityksessä tai missä vain taiteenlajissa, esitettävä kokonaisuus on viimeistelty ja jäsennetty tekijän toivomalla tavalla. Jokainen tekijä toivoo, että kokijalle välittyisi tunne ja syntyisi kosketuspinta teokseen. Kun saa tekstin tai teoksen valmiiksi, on kuin palapelin viimeinen pala loksahtaisi kohdalleen. Ja ajatuksethan ovat jo seuraavassa!

Minja Revonkorpi

Hyvä paha deadline

Pauliina Vanhatalo

Kirjoittajat voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: deadlineriippuvaisiin ja niihin toisiin, jotka eivät kaipaa työlleen aikarajaa.

Deadlineriippuvaiset tarvitsevat viimeisen mahdollisen palautuspäivämäärän, jotta he saisivat ryhdytyksi kirjoitustyöhön. Ilman täsmällistä ”kuolemanlinjaa” tärkeäkin tehtävä siirtyy helposti kiireellisempien tai mieluisampien töiden tieltä. Tämä harmittaa usein kirjoittajaa itseäänkin. Deadlinetekstit etuilevat jonossa, ja omaehtoiset projektit joutuvat sen hännille. ”Kyllähän minä sen suuren romaanin kirjoittaisin, jos joku antaisi minulle deadlinen!”

Olen joskus ajatellut, että kirjoittamisen opintojen suurin merkitys on se, että opinnot antavat deadlineja niitä tarvitseville. Kun on virallinen päivämäärä, johon mennessä novelli tulee palauttaa, tulee kirjoitettua novelli. Kun on opiskelijaryhmä ja/tai ohjaaja, joka odottaa tekstiä tiettyyn päivämäärään mennessä, heille ei halua tuottaa pettymystä. Kun on aika, jolloin opinto-oikeus vanhenee, saa tehdyksi ne vaativammatkin jaksot ajoissa.

Harva ihminen päätyy kuitenkaan kirjailijaksi ilman, että hän oppii sitä ennen asettamaan deadlineja itse itselleen. On tietysti kirjoittajia, joille luova työ on niin suuri nautinto, että sitä on saatava tehdä säännöllisesti. He lienevät kuitenkin enemmän poikkeus kuin sääntö, eikä heillekään tuota välttämättä iloa kaikki kirjoittamiseen kuuluva muokkaustyö ja oikoluku. Useimpien on keksittävä keinoja pakottaa itse itsensä sorvin ääreen, ainakin jos kirjoittaa muutakin kuin tilaustöitä.

Monella kirjailijalla, myös minulla, on tapana määrätä liuska- tai merkkimäärä, josta on suoriuduttava päivässä tai viikossa. Lähiajan tavoitteet toimivat kokemukseni mukaan paremmin kuin epämääräiset uudenvuodenlupaukset, joissa haaveillaan romaanikäsikirjoituksen valmistumisesta 12 kuukauden sisään.

Sain kesän päätteeksi tähänastisen kirjailijanurani vaativimman tilaustyön. Minun tuli kirjoittaa 216 000 merkin teksti 6–7 viikossa. Vaikka olen tottunut pitämään itseäni melko kurinalaisena ja tuotteliaana kirjoittajana, tämä työ koetteli rajojani. Urakan teki hankalaksi myös se, että deadlineprojekti sattui keskelle elämän suuria muutoksia: muuttoa, remonttia, lasteni koulun ja päiväkodin aloittamista.

Mutta koska tehtävä oli kiinnostava (ja koska olen varmaan addiktoitunut kirjoittamiseen liittyviin haasteisiin), otin sen vastaan. Nielin lievän kauhuntunteen parhaani mukaan. Puoliso lupasi pitää perheen selvillä vesillä.

Miten syödään norsu? Pala kerrallaan. Jaoin siis ensin urakan pienempiin osiin. 216 000 merkkiä tarkoitti 36 000 merkkiä viikossa, kun yhden viikon varasin tekstin työstämiseen. 36 000 merkkiä viikossa tarkoitti hiukan päälle 7000 merkkiä arkipäivässä. Piirsin kalenterin reunaan taulukon, josta saatoin ruksia ruudun aina 1000 merkkiä edettyäni.

Ja sitten ryhdyin työhön. Maanantaista perjantaihin minun oli kirjoitettava 7000 merkkiä ja risat, satoi tai paistoi, huvitti tai ei. Alussa tekstiä syntyi innostuksen vallassa hieman yli tarpeen, mutta sitten tuotantolaitos kyllä nopeasti sopeutui odotuksiin. Kun 7200 merkkiä oli kirjoitettu, tuntui, etten olisi voinut kirjoittaa merkkiäkään lisää. Välillä oli ylipäätään tuskallisen vaikeaa saada merkkimäärää täyteen, ja kolme lauantaita menikin kuroessa kiinni viikon tavoitteita. Välillä oli pakko pitää lepopäivä silläkin uhalla, ettei kiintiö täyttyisi. Ideoiden täytyi antaa laskeutua vähän, ennen kuin niistä voi kirjoittaa.

Positiivinen yllätys oli, että pystyin kirjoittamaan enemmän kuin olin odottanut. En edes usko, että syntynyt teksti oli merkittävästi huonompaa kuin löyhemmällä aikataululla kirjoittamani. Joku voi tietysti ajatella, että kohtuuttoman deadlinen edessä on lupa kirjoittaa mitä sattuu, mutta oman kokemukseni mukaan huonosti kirjoittaminen ei ole edes kauhean paljon helpompaa kuin hyvin kirjoittaminen. (Lukija saa kaikin mokomin suhteuttaa ”huonon” ja ”hyvän” blogimerkinnän kirjoittajan normaalitasoon.) Päinvastoin, laiskasti kirjoittaminen johtaa vain ongelmiin tekstin myöhemmissä vaiheissa.

Toinen selkeästi havaitsemani ilmiö vaativan deadlinen kirjoittamisessa olikin, ettei kirjoittaessa ole silloin varaa virheisiin. On mahdollista viilata ja hioa pikkujuttuja, mutta aikataulu ei anna myöten merkittäviin rakenteellisiin muutoksiin. Tietoisuus tästä pakottaa ajattelemaan kirkkaasti ja selkeästi, kun tekee tarinan suuria valintoja. Myös houkutus kulkea tuttuja ja turvallisia reittejä on suuri.

Kolmas oppimani asia oli, että elämä liian kovalle deadlinelle alistettuna on kurjaa. ”Ei koskaan enää”, ajattelin monta kertaa urakan aikana. Perhe-elämä kärsii, tunne-elämä kärsii, hyvinvointi kärsii, terveys kärsii. Liian monta päivää kirjoitin suklaan ja kevytkokiksen motivoivan ja piristävän vaikutuksen alaisena.

Nyt kun teksti on palautettu (4 päivää ennen lopullista deadlinea!) ja se on saanut tilaajan hyväksynnän, olen vähitellen korjannut urakan aiheuttamia vahinkoja. Olen taas katsellut ympärilleni, levännyt vähän, yrittänyt reagoida johonkin muuhunkin kuin kalenterin reunan taulukkoon, joka on kertonut edistymisestäni tai sen puutteesta.

Saan myös suurta iloa siitä, että seuraavalle kirjoitustyölleni kukaan ei ole määrännyt deadlinea. On vain muutama ajatus, jotka kutsuvat tarinan pariin. Teksti saa syntyä ja kasvaa omassa rytmissään. Lempeäksi kannustimeksi olen tosin esittänyt kustantajalle alustavan arvion luonnoksen valmistumisesta.

Viihteellinen, juonivetoinen kerronta ei välttämättä kärsi tiukasta deadlinesta. Joskus se antaa kirjoittamiselle jopa tarvittavaa kipinää. Tätä kyseistä tilaustyötä kirjoitin Veera Vaahterana.

Silti on olemassa toinen kirjoittamisen taso, joka tarvitsee kaiken ajan, jonka se haluaa. Tekstiä voi tuottaa, mutta jotkut ajatukset syntyvät vain, jos niitä jää odottamaan ja kuulostelemaan. Viivytteleminen ja viipyileminen on syytä erottaa toisistaan. Ensimmäinen voi olla tuhoisaa tekstin syntymiselle, mutta jälkimmäinen on usein elintärkeää tekstin hengelle.

Viipyilemisen nautinto olkoon siis tulevien deadlinettomien kuukausieni ihana etuoikeus.

Pauliina Vanhatalo

Kirjailijan fb-sivut

Kirjasto kasvattaa kirjoittajia

 

Kuva: CC derrypubliclibrary (flickr)

Luen kahdesti vuodessa kirjoittamisen perusopintojen hakemuksia, joissa hakijat kertovat kirjoittajan polustaan ja kirjallisesta elämästään. Yksi asia tuntuu yhdistävän lähes kaikkia tekstejä: kirjaston ahkera käyttö. Kuka on lapsena viettänyt kaiken vapaa-aikansa kirjastossa, kuka tehnyt joka viikko mummon kanssa retken kirjastoon. Monet ovat lukeneet suurin piirtein kaiken, mitä lähikirjastosta löytyy. Kiitos suomalaisen kirjastojärjestelmän, meillä riittää paljon lukeneita hakijoita!

Lähikirjastot laajenevat maailmanlaajuisiksi verkostoiksi viimeistään yliopiston kirjaston palvelujen äärellä. Näin lukukauden alussa on hyvä muistuttaa, että monipuoliset tiedonhaun taidot ovat myös kirjoittajalle välttämättömät. Jyväskylän yliopiston kirjasto palvelee hienosti avoimen yliopiston opiskelijoita tarjoamalla mahdollisuuden esimerkiksi tiedonhankinnan verkkokursseihin tai e-aineistojen etäkäyttöön.

Informaatiotulvassa luoviminen on kirjoittajan avaintaito. Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa tästä artikkelissaan ”Kirjoittaminen ja julkisuus tulevaisuudessa”, artikkeli löytyy teoksesta Kirjoittajan matkassa. Niemi-Pynttäri käyttää osuvaa sanaparia ”oppinut tietämättömyys” kuvaamaan kirjoittajan kykyä yhdistää omaan kirjoittamiseen liittyvät intentiot tiedonhaun taitoihin. Avoin mieli on hyvä opas, se saattaa johdattaa yllättävien löytöjen äärelle. 

Mitä sinä löysit viimeksi kirjastosta?

Kesätauko

Kesällä voi lomailla, liikkua tai vaikka kirjoittaa. Kirjoittamisen opettajat vetäytyvät nyt kesämaille, palaamme asiaan elokuun alkupuolella. 

Wienin yliopistolla, puistoissa ja kahviloissa

Viimeinkin olen oppinut kirjoittamaan puistoissa ja kahviloissa, niistä on tullut toimistojani. Mutta sitä varten tarvittiin puolen vuoden praktiset harjoittelut Wienissä. Oikeastaan olen oppinut enemmänkin kuin vain keskittymään omaan tekemiseeni; nuo paikat tuovat oman panoksensa teksteihin. Ahkera kirjoituspaikan vaihtaminen merkitsee minulla tuotteliaisuutta silloin kun on tehtävä töitä: luettava, kirjoitettava, valmisteltava opetusta tai värkättävä tutkimustekstiä. Sitten on viinilasi ja pitkän viipymisen paikat vapaaseen kirjoittamiseen, blogeihin ja muistikirjoihin.

Belvederenbarokkipuurtaha on hieman liian kaunis tuottavaan kirjoittamiseen, mutta lukeminen muuttuu siellä vaivattomaksi, joskus pitkätkin saksankieliset artikkelit soljuvat kuin suihkulähteen äärellä istuisi. 

Schönbrunnin valtavat maisemapuutarhat sopivat yllättävän hyvin kirjoittamiseen: pieni maastotoimistoksi kutsumani paikka on siellä jalavan alla. Kuvaavaa on, että kävin ensin puiston pienemmässä osassa. Mieleni ei ehkä silloin vielä ollut avoin niille avarille, silmää kuljetteleville näkymille, mitä Schönbrunnin linnan mailla avautuu. Aivossa tapahtui jotain, kun huomasin, että olin käyttänyt vain toista puolta tästä puistokapasiteetista.

Useimmiten käyn kuitenkin Vanhan tammen toimistossa Prater Alleen ulkoilupuistossa, se on vain kymmenen minuutin kävelyn päässä kämpältäni. Lukemiseen se on liian hyvä, mutta siellä voi kirjoittaa pitkään, keskittyä, olla täysin poissa kirjoituksen maailmassa. Vain kastanjankukkien tuoksu on läsnä, näin se tulee jopa lähemmäs kuin tietoisesti tapahtuisi.

Olen opettanut Wienin yliopistossa fenno-ugristiikan laitoksessa suomalaista kirjallisuutta, ja puolen vuoden vierailu alkaa olla ohi. Olen saanut luennoida mm. uusimmasta v. 2000 jälkeisestä kirjallisuudesta. Uusia saksannoksia on ilmestynyt paljon. Ja koska Suomi on teema-maana Frankfurtin kirjamessuilla v. 2014, me päätimme kirjoittaa aineistoa verkkoon. Tilasin opiskelijoille arvostelukappaleita, ja nyt me valmistamme esittelyjä ja esseitä suomalaisesta kirjallisuudesta verkko-foorumeille, pikku-juttuja saksalaiseen Amazoniin, artikkeleita Wikipediaan ym.

Vetelen näitä luentoja englanniksi, koska tiedän että saksani kuulostaisi koomiselta, se veisi huomion oikeista asioista. Kaikki tekstit ovat kuitenkin saksaa, ja niistä uskallan keskustella asianomaisella kielellä.

Opiskelijat laativat siis julkaistavia tekstejä, joita kommentoidaan istunnoissa, ja joita minä myös editoin. Sellainen ei oikein ole tapana täällä. Alussa eräskin opiskelija luuli, etten pitänyt esseestä, koska sitä piti kirjoittaa vielä uudestaan. Editointivaihe tuntuu ehkä hinkkaamiselta, mutta kunhan esseet julkaistaan, niin opiskelijat ovat varmaan tyytyväisiä.

Luentoja on varsin paljon, neljä luentosarjaa on menossa viikoittain, ja kaikki on tehtävä alusta asti. Puistotoimistoissa ja kahviloiden loosheissa on siis työskenneltävä rivakasti. Mutta kun kerrankin saa mahdollisuuden luennoida v. 2000 jälkeisestä suomalaisesta kirjallisuudesta Wienissä, niin sen eteen on tehtävä töitäkin.

Valmistelen luentoja puistojen lisäksi siis aitowieniläiseen tapaan kahviloissa. Iso vihko kynän alla ja edessä iPad, johon tallennetusta kirjoista ja artikkeleista muokkaan luentoa. On työskenneltävä sujuvasti ja kehiteltävä asioita rivakkaan malliin, jos mielii saada kolinaa aikaan luennon päätteeksi. Saksalainen tapa antaa aplodit - pöydän kannen koputtaminen rystysillä kertoo tyytyväisistä kuulijoista.

Kahviloissa parasta ovat yhden hengen looshit, kirjoittamisen kannalta miellyttävät, turvallisuuden tunnetta luovat leikkikehät. Parhaimmillaan kahvilan väki on kuin lapsijoukko, jossa mukana on myös joitain, jotka ovat täysin omiin leikkeihinsä keskittyneitä.

Vanha ja klassinen, mutta halpa, Eiles on hyvä paikka kirjoittaa. Toisaalta Cafe Conserto, ja sen pienet pesät viherkasvien luona ja ikkunan alla ovat hyviä. Kirjoittamisen happy hour siellä sijoittuu iltaseitsemän ja kymmenen välille, musiikki on siellä kovalla mutta hyvää, sieltä on kuitenkin häivyttävä ennen kuin nuoriso valtaa paikan.

Kirjoittaminen on tapa ajatella ja elää – opetus ja tutkimuskirjoittamisen jälkeen rentoudun rankasti vielä intensiivisempien kirjoitusten parissa. Kirjoitan Wien-Pynttäri blogia aika innostuneena, koska työstän siinä omaa Wieniäni. Syvennän täällä oloani kirjoittamalla. Kirjoitan myös aika paljon yksityisistä kokemuksistani eri aiheisiin muistikirjoihin. Ja tietysti wieniläisen sielunelämän ilmauksia on hyvä ottaa haltuunsa kirjoittamalla – toisin sanoen voin lukea wieniläisiä ihmisiä ja kirjoittaa. 

Risto Niemi-Pynttäri

Erään näytelmän synty

Siitä polkupyöräretkestä mieheni kanssa muistan kesäillan viileyden ja hiekanrapinan renkaiden alla, mutta myös idean syntymisen riemuisan hetken. Poljimme kyläteitä pitkin ja juttelimme niitä näitä, kunnes mieheni mainitsi, että eräs hänen tuttavansa on pumppuasemanhoitaja.

         – Minun seuraava näytelmä kertoo pumppuasemanhoitajasta, minä hihkaisin välittömästi.

         En ollut aktiivisesti miettinyt uuden näytelmän kirjoittamista, mutta jostain syystä tuo yksi sana inspiroi minua valtavasti. Mieheni polki edellä, ja minä huutelin hänen peräänsä, että näytelmäni pumppuasemanhoitajalla on varmasti tärkeä homma; hänen vastuullaan on koko kaupungin olemassaolo. Näin olin muutamassa minuutissa ilman sen kummempaa pohtimista hahmottanut uuden käsikirjoitukseni lähtöasetelman. Kuvat, ajatukset ja ideat sinkoilivat päässäni.

         Seuraavien viikkojen aikana keskityin puutarhatöihin, mutta pumppuasemanhoitaja oli jo tullut pysyvästi mukaani. Koska en halunnut kirjoittaa monologia, aloin kehitellä miehelle sosiaalista verkostoa. En pyöritellyt asioita enää vain päässäni, vaan istuin usein kynän ja paperin kanssa nuotion äärellä. Piirtelin kaavioita ja suhdeverkostoja, kirjoitin dialogeja, punoin juonta. Välillä viskasin arkin tulen saaliiksi ja aloitin puhtaalta paperilta.

         Näiden alkuvalmistelujen jälkeen aloitin varsinaisen kirjoittamisen, jonka aikana henkilöt tulivat eläviksi, alkoivat puhua, tuottivat tarinaa ja loivat juonta. Melko varhaisessa vaiheessa oivalsin näytelmän viimeisen repliikin. Se toi kirjoittamiseen varmuutta, sillä nyt minulla oli selkeä päämäärä, jota kohdin kuljin.

         Yhdeksän kuukautta polkupyöräretken jälkeen Pumppuaseman käsikirjoitus oli valmis. Noihin kuukausiin mahtui sekä intensiivistä kirjoittamista että tauoilta näyttäviä pitkiäkin jaksoja, jolloin prosessi jatkui alitajunnassani. Vastoin aiempia tapojani näytin jo keskeneräistä käsikirjoitusta muutamille läheisilleni ja kollegoilleni, joilta saatu palaute oli arvokasta tekstin viimeistelyssä.

         Sari Puttosen ohjaama Pumppuaseman kantaesitys oli viime helmikuussa Lievestuoreella, ja parhaillaan ohjaan itse sitä Teatteri Ilonassa Kangasniemellä. Olin aiemmin päättänyt jättää ohjaamiset ja keskittyä kirjoittamiseen, mutta Ilonan kutsua en voinut ohittaa, sillä on todella hienoa päästä loihtimaan pumppuasemanhoitaja ja muut henkilöt käsikirjoituksesta näyttämölle. Uskon myös, että ohjaamalla saatan yhden prosessin loppuun ja olen avoin seuraavalle idealle. 

Marita Kärkkäinen