Koulutarkastus – tekstistä esitykseksi

 

Koulutarkastajat pääsevät nauttimaan terveellisestä kouluateriasta:
haukipyöryköistä ja pomppivista puolalaisista perunoista. Kuva: Kiira Korppila.

Kesälomani 2014 alussa minulla oli vain idea, kynä ja yli sadan teinioppilaan tuottama tekstipino. Se oli täynnä kouluumme liittyviä ajatuskarttoja, tiivistelmiä, runoja ja mielipidekirjoituksia, sillä olin pyytänyt oppilaitani kirjoittamaan kouluumme liittyvistä kokemuksistaan, kehittämistoiveistaan ja opettajien maneereista.

Ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan nuorten pienoisnäytelmää, olin ollut yhteydessä kirjoittamisen perusopintojen draamakirjoittamisen opettajaan. Olin lähettänyt hänelle alustavan synopsikseni ja pari kohtausta arvioitaviksi. Sain häneltä näytelmän rakenteeseen ja hahmojen luomiseen liittyviä oivallisia kirjoitusvinkkejä, joiden varassa oli helppo lähteä ruotimaan reppuni sisältöä.

Kesälomani kuluikin tekstitulvassa uiskennellessa. Kynä kädessä lueskelin tekstejä useamman kerran, tein merkintöjä marginaaleihin ja ympyröin ydinasioita. Loman päättyessä tiedostoni oli täynnä dialoginpätkiä ja hahmotelmia erilaisista kohtauksista. Juonen kaarikin oli alkanut tarkentua viikkojen vieriessä.

Lokakuun loppuun mennessä keväinen ideani nuorten pienoisnäytelmästä oli prosessoitunut 28-sivuiseksi Koulutarkastus-nimiseksi nuorten pienoisnäytelmäksi, joka kertoo kahdesta 70-luvun koulutarkastajasta, jotka tietämättään joutuvat aikamatkalle nykypäivän peruskouluun. Näytelmässä kuvataan nykyteinin arkea komiikan keinoin. Kymmenestä kohtauksesta rakentuvan näytelmän juoni noudattaa klassisen draaman kaarta. Fiktiivisyydestään huolimatta siinä on paljon tositapahtumia, joita on tapahtunut oppilaille ja opettajille koulussamme.

Joulukuussa esittelin käsikirjoituksen valvontaluokalleni. Olin luonut oppilailleni 25 erilaista roolia, joista kahdeksan muodosti energiajuoman kunniaksi nimetyn The Mosse Bandin. Loput roolit olivat puherooleja – yhtä lukuun ottamatta. Kirjoitin myös kahdelle kollegalleni omat roolit.

Kahdeksannella luokalla opiskelevat musiikkiluokkalaiseni saivat tutustua käsikirjoitukseen ja miettiä toiveroolejaan, sillä halusin antaa teineille mahdollisuuden valita mieleisensä. Juuri ennen joululomalle lähtemistä jaoimme roolit.

Tammikuun alusta alkaen harjoittelimme kerran viikossa äidinkielen tunnilla koko näytelmää niin paljon kuin ehdimme. Harjoituksissa havaitsin nopeasti, mitkä kohtaukset tarvitsevat ylimääräistä työstämistä. Laadin viikoittaisen aikataulun välitunneilla harjoiteltavista kohtauksista.

Yhdessä tekeminen oli palkitsevaa. Oli upea kokemus nähdä oman tekstinsä alkavan elää. Alusta asti pyrin siihen, että harjoituksissamme olisi dialoginen ilmapiiri. Koska monet oppilaistani harrastavat näyttelemistä vapaa-ajallaankin, heillä oli usein erinomaisia ehdotuksia repliikkien ja toiminnan suhteen. Kaiken kaikkiaan oppilaat olivat häkellyttävän omatoimisia ja idearikkaita.

Tein tiivistä yhteistyötä erityisluokanopettajan sekä musiikin, kuvaamataidon ja kotitalouden opettajien kanssa. Myös oppilaitteni huoltajat, muut kollegani, lukuisat kaverini ja lähiomaiseni auttoivat vaatteiden ja muun rekvisiitan haalimisessa. Ilman tehokasta verkostotoimintaa näytelmän toteutus olisi jäänyt puolitiehen.

Lauantaina 21.3.2015 koitti h-hetki, kun näytelmämme pyörähti käyntiin koulumme 40-vuotisjuhlassa. Oppilaat pistivät parastaan koko sen 40 minuutin ajan, minkä näytelmämme kesti. Liikuttuneena seurasin sitä esiintymisen paloa, joka loisti teinien silmistä. Näin, miten jokainen oppilas oli onnistunut löytämään roolihahmonsa sielunelämän rakenteen.

Näytelmän kirjoitti ja ohjasi äidinkielen ja
kirjallisuuden lehtori Eija Harju.
Kuva: Kiira Korppila.

Draaman kirjoittaminen oli antoisaa ja yllättävän luontevaa. Koska hahmotan asioita hyvin visuaalisesti, kohtauksia kirjoittaessani ajattelin asioita ja siirtymien sujuvuutta myös ohjaajan näkökulmasta.

Tavoitteenani oli rakentaa kouluyhteisöämme viihdyttävä näytelmä 40-vuotisjuhliimme, missä koin onnistuneeni. Ilman kirjoittamisen opettajan ohjausta näytelmän kirjoittaminen olisi jäänyt vain haaveeksi. Tunnen itseni löytöretkeilijäksi, sillä kirjoittamisen opintojeni aikana olen löytänyt itselleni täysin uuden lajin, joka on imaissut matkaansa.

Eija Harju

Kirjoittajan matkassa pysyy vain kirjoittamalla

Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 1.–29.4.2015.

Hakuohjeet

Työlomaa omasta elämästä

Piirros: Panu Hämeenaho

Kun kirjoittamisen opintojen alussa pohditaan sitä, mikä vaikeuttaa kirjoittamista tai estää sen, aika suureksi syyksi voidaan nimetä ”elämä yleensä”. Se sisältää kaiken, mikä vie aikaamme: työt, perhe, ruuanlaitto, merkkipäivät, lomakkeiden täyttäminen, sähköpostit. Kaikki tällainen vie paitsi aikaa, täyttää myös ne tilat, joissa päivämme vietämme. Oman ajan lisäksi oman tilan merkitys on useimmille kirjoittajille suuri, harva voi kirjoittaa linja-autoasemalla kuten Donna Tartt, tai olohuoneessa perheenjäsenten rampatessa ja huutaessa ympärillä, kuten Kafka (joka hänkin joutui tekemään itselleen ”sisäisen työhuoneen” eräänlaisen itsesuggestion avulla). Yleensä oma aika ja tila etsitään kotoa, muiden nukkuessa tai ollessa poissa, mutta tilaa voi hakea kauempaakin. 

Kirjoittamisresidenssi tarkoittaa paikkaa, johon mennään vain kirjoittamaan. Kyse on tilasta, jossa nukutaan ja työskennellään jokin ennalta määritelty aika, yleensä jossain kaukana kotoa. Residenssi on lomaa omasta elämästä, mutta työn takia, kirjoittamistyön. Tämä tila ei tarkoita vain fyysistä paikkaa tai sitä tilaa, joka on kaikenlaisilla järjestelyillä ja mahdollisesti uhrauksillakin raivattu ”normaaliarjesta”, vaan myös luovaa tilaa. Kun itse astuin Berliinin Weddingissä olevaan residenssiasuntoon viime vuoden lokakuussa, tunsin valehtelematta heti hyvin voimakkaan muutoksen johonkin, mitä voin nimittää vain luovaksi tilaksi. Mieleni tyhjeni suurimmasta osasta niitä asioita, joita muuten kaikki päivät ajattelen, ja samalla monet pitkään uinuneet ideat ja suunnitelmat alkoivat sekä tuntua toteuttamiskelpoisilta että liki saman tien syntyä paperille. Kyse oli vain viikon pituisesta ajasta, mutta päivät ovat yllättävän pitkiä tässä tilassa, tällaisessa huoneessa, ja sain aikaan todella paljon.

Karkeasti ottaen residenssejä on kahdenlaisia: on yksittäisiä huoneita tai asuntoja, jonne mennään nimenomaan yksinäisyyteen, tai useamman hengen kirjoittamisprojektin tapauksessa olemaan yhdessä käsillä olevan projektin työstämisen merkeissä. Toisaalta on kirjailijatalo-tyyppisiä ratkaisuja, joissa on useita eri residenssihuoneita. Niissä työskentelevät kirjoittajat myös kohtaavat toisiaan, etupäässä paikan keittiössä. Joitakin vuosia sitten kävin vierailemassa Latvian Ventspilsissä (kolmen tunnin bussimatka Riikasta, typötyhjältä näyttävän maaseudun läpi) 1800-luvulla rakennettuun kaupungintaloon remontoidussa upeassa kirjailijatalossa, jossa huoneita oli muistaakseni jopa kahdeksan ja jossa ilmeisesti kirjoitettiin aika huomattava määrä Latvian uudesta kaunokirjallisuudesta. 

Kaikki puursivat omassa, luostarimaisessa hiljaisuudessaan, mutta illallista laitettiin ja syötiin yhdessä, ja monille tämä yhteinen aika tuntui olevan liki yhtä tärkeää sekä sosiaalisesti että kirjoittamisen edistymisen kannalta kuin varsinainen työkin. Kyse on mökkihöperyyden välttämisestä, mutta myös siitä, että keskustelussa ideat etenevät, ja tietysti kohtaamiset tuottavat myös uusia projekteja. Samanlaista ilmiötä näin tämän vuosikymmenen alkuvuosina Jyväskylässä, Keski-Suomen Kirjailijatalossa, joka oli muutaman upean vuoden varsinainen ideahautomo, vaikka residenssihuoneita on vain kolme. Kohtaamisten kautta residenssireissun tuliaisina voi olla paljon muutakin kuin omaan, alkuperäiseen projektiin liittyvää tavaraa. Itse olin Weddingissä nimenomaan yhteistyöprojektin takia, mutta tein omiakin juttuja, koska aikaa tosiaan tuntui olevan ruhtinaallisesti.

    

Pitääkö residensseihin hakemiseen sitten olla julkaissut kirjailija? Se on tietenkin lähtökohta, mutta jos on hyvä suunnitelma ja projekti, residenssiviikon tai parin hakemuksia voi kyllä tehdä, paikkoja on paljon ympäri Eurooppaa. Jotkut paikat ja vuodenajat ovat tietysti suositumpia kuin toiset, mutta juuri siksi residensseillä voi toisinaan olla jopa vaikeuksia saada käyttäjiä vähemmän suosittuina aikoina. Sadan prosentin käyttöaste on jo rahoituksen vuoksi tavoitteena varmasti useimmissa paikoissa. Eikä kukaan tietenkään odota, että kirjan saa valmiiksi viikossa. Residenssiaika kannattaa sijoittaa oman prosessin kannalta parhaaseen hetkeen.    

Panu Hämeenaho

Kirjoittamisen fysiikkaa

Helmikuiset Kirjoittamisen tutkimuksen päivät Helsingissä palauttivat mieleeni kirjoittamisen fyysisen puolen. 1800-luvun Suomessa mietittiin sitä, kuinka kirjoittaa peltotöistä väsyneellä kädellä. Nykypäivänä valistunut kirjoittaja puolestaan huomioi istumatyön vaarallisuuden ja pohtii juoksuharrastuksen aloittamista.

Anna Kuismin on esitellyt artikkelissaan ”Rahvaan runot” Paavo Korhosen (1775–1840) tekstejä, joista löytyy säe siitä, kuinka kirjoittajan karkea koura suorastaan painaa paperin puhki. Vastaavasti muutkin kirjoittamiseen liittyvät välineet ja fyysiset tekijät saattoivat päätyä kielikuviksi kansanmiesten runoihin. Kuisminin mukaan esimerkiksi Pentti Lyytinen (1783-1871) kuvasi kynänsä olevan vailla ”kynttilöitä”. Miten me nykyaikana sanoisimme saman asian? Itse viittaisin ehkä kovalevyn tyhjyyteen, mutta yhtä hyvin voisi todeta fyysisemmin, ettei kirjoittaminen tänään ”kulje”.

”Kynällä kyntäminen” oli myös yksi rahvaanrunojen tyypillinen ilmaisu, jolla kuvattiin kirjoittamista. Varhaiset suomalaiset kansanrunoilijat olivat pääasiassa miehiä. Olisivatko kielikuvat erilaisia, jos mukana olisi ollut enemmän naisia ja sanasto olisi tullut heille tyypillisemmästä työstä? Kuva: Library of Congress.

  

Kirjoittamisen opiskelijoille opetetaan yhä V.A. Koskenniemeen viitaten, että rytmi on runon verenkierto. Vielä useammin toistetaan Vladimir Majakovskin kuuluisia ajatuksia kävelystä keinona luoda runon rytmi. Puhumattakaan siitä, miten Virginia Woolfia seuraten pohdimme oman rauhan, huoneen tai muun kirjoittamiseen tarkoitetun (joskus virtuaalisenkin) tilan merkitystä.

Opiskelijoita neuvotaan myös miettimään, mikä on juuri hänelle sopivin vuorokaudenaika kirjoittaa. Tähänkin sisältyy yllättäviä fyysisiä ulottuvuuksia. 1800–luvulla ei tiedetty, riittäisikö päreen valo iltasella, nyt pohdimme, piristääkö padin sininen valo liikaakin?

Kirjoittamisen fyysisyyteen on mielestäni pitkään liittynyt ääripäitä korostava asennoituminen. ”Kirjoittaminen ei vaadi muuta kuin tanakat istumalihakset”. Jonkin tämäntyyppisen lauseen olet varmaankin kuullut kirjoittajan urasi aikana? Ja kohdannut todennäköisesti sen vastakohdankin, kirjoittamisen mystiikkaa korostavan näkemyksen. Tasapainoisempaa asennoitumista edustaa sivusto Terve Taiteilija, jossa asiaa on käsitelty jo puolisen vuotta. Sen seuraamista suosittelen kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille.

Itse aion pitää tuntosarvet herkkinä ja kuulostella, koska aiheesta saataisiin lisää tutkimustietoa. Millä kaikilla tavoilla kirjoittaminen onkaan fyysistä?

Nora Ekström


Kuva: Petteri Kivimäki

Murehtimisen taito

Tanja Pohjola

Jos olisin James Bond -elokuva, minun nimeni olisi Elä ja murehdi. Elokuvani

päähenkilönä olen perehtynyt erityisesti menneiden asioiden vatvomiseen:

Miksi menin sanomaan noin?

Miksi kirjoitin noin?

Miksi ihmeessä tein noin?

Esikoiskirjani (Lintu pieni) julkaisun jälkeen murehtimiseni nousi uusiin sfääreihin. Sen

sijaan, että olisin täydestä sydämestäni nauttinut unelmani toteutumisesta, tuhlasin ison

osan ajastani murehtimiseen. Yleisötilaisuuksien jälkeen mietin, miksi en valmistautunut

paremmin? Miksi en muistanut hymyillä kirjailijakuvassa? Miksi, voi miksi unohdin mainita

sen erään tärkeän asian haastattelussa? Olin itseäni kohtaan kuin ankara valmentaja, joka

muistuttaa pienimmästäkin inhimillisestä virheestä. Ja ennen kaikkea murehdin: miksi en

täysin tunne olevani kirjailija?

Sillä minulla oli mielessäni tietynlainen kuva siitä, millainen kirjailijan tulee olla sen lisäksi,

että hän kirjoittaa kirjoja. Mielikuvani kirjailija osaa puhua suurelle yleisölle syvällisesti sekä

yhteiskunnallisista asioista että kirjallisuuden historiasta. Hänellä on painavaa sanottavaa

eikä hän arastele sanoa sitä. Hän istuu ryhdikkäästi selkä suorassa ja artikuloi selkeästi. Ei

jännitä. Ja hänellä on takanaan kirjoittamisen opintoja.

Minä en kunnolla solahtanut kuvittelemaani muottiin. Jännitän esiintymistä.

Hermostuneena takeltelen sanoissani. Arastelen tuoda julki mielipiteitäni. Ryhtikään ei

aina ole hyvä. Eikä minulla ole takanani aikaisempia kirjoittamisen opintoja. Pakko

myöntää, että tunsin alemmuutta, kun seurasin muita viime vuonna julkaisseita

esikoiskirjailijoita, joista suurella osalla oli takanaan joko menestymistä kirjoituskilpailuissa,

toimittajantöitä tai kirjoittamisen tai kirjallisuuden opintoja. Olin outolintu, itseoppinut, joka

oli päässyt solahtamaan muiden joukkoon vailla asianmukaista ansioluetteloa. Viis siitä,

että olin koko ikäni lukenut ja kirjoittanut.

Ei ihme, että murehdin.

Kun myöhemmin kerroin lähteneeni opiskelemaan kirjoittamista, useimmiten sain

kuulla hämmästyneen kommentin: Miksi ihmeessä, sinähän sait jo romaanin julkaistua?

Kieltämättä kysymys sai oloni hieman noloksi. Oliko opiskelemaan hakeutumiseni taustalla

vain tarve saada uskottavuutta ja tulla hyväksytyksi? Olinko vienyt opiskelupaikan joltakin,

joka olisi tarvinnut sitä enemmän kuin minä?

Voin vastata vain itsestäänselvyydellä: Kirjoittajana ei voi koskaan olla valmis. Tietoisuus

valmiina olemisesta, tyrmää mahdollisuuden kehittymiseen. Uskon, että voimme olla hyvin

valmistautuneita, mutta emme koskaan valmiita. Vaikka kirjan julkaisu on ollut unelmani ja

jossakin vaiheessa siitä tuli myös päämäärä, en koskaan ajatellut, että sen jälkeen olisin

vailla kysymyksiä ja mystisesti hallitsisin kaikki tekstin tuottamisen niksit.

Nyt ajattelen, että ehkä murehtimiseni johtui siitä, etten yksin puurtaessani ole kunnolla

oppinut tuntemaan itseäni kirjoittajana. Millainen kirjoittaja minä olen? Esikoiskirjani

julkaisuprosessi on auttanut minua pääsemään lähemmäs kirjoittajaidentiteettiäni, mutta

toivon, että lopullisesti se selviää minulle opintojen myötä, kun konkreettisesti pääsen

pohtimaan ja haastamaan omia kirjoittamiskäytäntöjäni ja näen itseni osana muiden

kirjoittajien joukkoa.

Tanja Pohjola