Kirjoittamisen keskeiset marginaalit

”Valkoisen paperin kammo on inspiraation idioottikaksonen” 

(Gilbert Sorrentino)

Kun kolme vuotta sitten väittelin kirjallisuudesta Jyväskylässä, kirjallisuuden oppiaineessa, en voinut aavistaakaan että pääsisin kaiken sen tutkimuksen, teoretisoinnin ja kuivakkaiden niteiden lehteilemisen jälkeen opettamaan kirjoittamista. Ensi kesänä päättyvä kahden vuoden ekskursio on sisältänyt johdantokurssin lisäksi runouskurssin, luovuuskurssin ja kirjoittamisen historian lähi- ja verkko-opetusta.

Kun väitökseni käsitteli kokeellisen kirjallisuuden historiaa sekä kirjoittamisen menetelmiä ja proseduureja, on ollut yllättävää huomata, että kirjoittamisen opettaminen on sivunnut monella tavalla väitökseni aiheita. On ollut hauskaa ja jopa hämmentävää todeta, että usein juuri ne seikat, jotka akateemista kirjallisuudentutkimusta vasten katsottuna ovat tavalla tai toisella marginaalisia, tuntuvat kirjoittamisen opettamisessa oleellisilta tai luonnollisilta.

Luovuustutkimus ja luovuuden käsite ylipäätään oli pitkään kirjallisuudentutkijoiden hyljeksimää epätieteellistä spekulaatiota. Nykyäänkin luovuuden tutkimus tapahtuu enimmäkseen muualla alueilla kuin kirjallisuuden oppiaineissa. Kirjoittamisen ja kirjoituksen historiallisesti muuttuvat mediat, niiden luovat ja ”aktivoivat” suhteet kirjoittamiseen eivät myöskään ole perinteisesti kiinnostaneet sisältöihin keskittyviä kirjallisuustieteilijöitä. Menetelmät kuuluvat tietysti kirjoittamisen ytimeen. Ne voivat vaihdella yksinkertaisista luovuusharjoituksista laajoihin, teoskokonaisuuden syntyä määrääviin proseduureihin, konsepteihin ja aikataulutuksiin.

Motoksi valitussa yhdysvaltalaisen prosaistin Gilbert Sorrentinon (1929–2006) lohkaisussa yhdistyy kirjoittamisen menetelmällisyys, luovuus ja teknologisuus. Se pudottaa kirjoittamisen romantisoidusta luovuusmytologiasta – inspiraation odottelusta – konkreettiseen tekemiseen. Kirjoittamaan ryhtyminen edustaa aina jonkinlaista menetelmää, periaatetta tai henkilökohtaista ”luovuusprotokollaa”, oli se sitten kuin piilossa tahansa. Luovuus on aina käyttövalmiina. Kirjoittamisen kannalta kirjoittaja ei ole koskaan marginaalissa.

Luovuus vaatii myös lepovaiheen. Jokainen valitkoon sille sopivan vuodenajan, mutta kirjoittamisen opettajat vetäytyvät joulutauolle viikonvaihteen tienoilla ja palaavat loppiaiseen mennessä. 

Rauhallista lomaa!

Juri Joensuu

Uutta oppia oppimispäiväkirjasta

Toinen päätoimisista opettajistamme, Anne Mari Rautiainen, jäi marraskuun alussa opintovapaalle. Hän keskittyy tutkimaan muun muassa, millaisia luovia mahdollisuuksia kaikkiin kirjoittamisen opintojaksoihin kuuluva oppimispäiväkirja tarjoaa. Kun Anne Mari palaa töihin noin vuoden kuluttua, saamme siis lisätietoa ja -taitoa tälle alueelle. – Ja ehkäpä Anne Mari kirjoittaa jo matkan varreltakin löydöistään blogiimme.

Opinnoissamme päiväkirja voi olla vaikkapa kirje, sarjakuva tai vuoropuhelu kirjoittajan ja hänen valitsemansa henkilöhahmon välillä. Parhaimmillaan kirjoittajat saavat luovasta tyylistä huolimatta – tai juuri sen ansiosta – välitettyä oppimispäiväkirjassa olennaiset asiat: fiktionkin avulla voi tarkastella lähtötilannettaan kurssille, omaa opiskelutapaa, kehittymistä ja opittua. Mikään laji ei lähtökohtaisesti sulje pois mahdollisuutta viitata jakson lähdekirjallisuuteen.

Lajityypiltään uudenlaista oppimispäiväkirjaa edustaa myös seuraava video, joka yhdistää ääntä ja kuvaa. Opiskelija on kirjoittanut päiväkirjansa loppuun myös leikkisän ”Oodin Optimalle” (3:20) toteutettiinhan tämä palautetaitoihin liittyvä kurssi verkossa juuri Optiman välityksellä.

Anne Marin tutkimustyö pitää meidät luontevasti ajan hermolla oppimispäiväkirjan mahdollisuuksien suhteen. Hänen sijaisena, monille jo tutunkin, Juri Joensuun, mukana oppiaineeseemme tulee sen sijaan tuulahduksia nykyrunoudesta. Seuraavassa blogissamme saattekin kuulla tarkemmin, mitä Juri on kuluneen syksyn aikana pohtinut.

Mikä on muuttunut käsikirjoittamisen saralla?

Janne Rosenvall ja Anders Vacklin Helsingin Kirjamessuilla 2015.

Kun noin vuosi sitten kustannustoimittajamme kertoi, että suosittu teoksemme Elokuvan runousoppia voisi ilmestyä uudestaan Käsikirjoittamisen taito -nimisenä, olen miettinyt mikä on muuttunut kahdeksassa vuodessa kirjoittamisen saralla. Ainakin formaattioppi on kehittynyt eteenpäin. Transmedia on erittäin trendikästä tätä nykyä. Jokainen voi myös paljon helpommin kuvata ja leikata itse oman lyhytelokuvansa tai nettisarjansa sekä levittää sitä saman tien YouTubessa ja saada miljoona katsojaa.

Formaatin kehityksestä

Käsikirjoituksen formaatti tarkoittaa käsikirjoituksen muotoilua, kaikkea sitä, että on kohtausotsikoita tai että repliikit ovat keskellä sivua. Ensimmäiset käsikirjoitukset eli skenaariot olivat usein lauseen tai yhden kappaleen mittaisia kuvauksia siitä, mitä elokuvassa tapahtuu; esimerkiksi vuonna 1896 ilmestynyt Lumièren veljesten Juna saapuu asemalle on samalla sekä elokuvan nimi että sen skenaario eli käsikirjoitus. Vuonna 1904 Suuri junaryöstö esitteli ensimmäisen kerran pääkohtausformaatin, josta sittemmin kehittyi nykyinen käsikirjoitusformaatti.

Historiallista katsausta kiinnostavampaa ovat kuitenkin se, miten esimerkiksi käsikirjoittajat James Cameron ja Shane Black ovat tuoneet käsikirjoituksiin uudenlaista ”runoutta”. Cameron ei esimerkiksi kirjoita Aliensin käsikirjoituksessa käsikirjoituksille niin usein tyypilliseen lakoniseen sävyyn, että ”tähdet loistavat ja niiden keskellä lentää avaruusalus”, vaan hän kirjoittaa: ”Äänetöntä ja loputonta. Tähdet loistavat kuin Jumalan rakkaus… kylmänä ja kaukaisena. Tähtiä vasten ajelehtii pieni siru teknologiaa. Se on Narcissus, huono-onnisen tähtienvälisen rahtilaivan Nostromon pelastusvene.”

Keskustelu käsikirjoituksen muotoilusta jatkuu: Onko kohtausotsikossa oikeasti tärkeää ilmoittaa paikka ja aika, vai olisiko kirjojen luvun kaltainen otsikko kiinnostavampi senkin uhalla, ettei se enää palvelisi tuotannollisia päämääriä? Tai voisiko käsikirjoitus olla enemmän James Cameronin kirjoittaman scriptmentin kaltainen proosapläjäys, eikä niinkään tekninen ja tuotannollinen pohjapiirustus tulevalle elokuvalle? Eikö sivu voi näyttää erilaiselta ja silti eri ammattiryhmien edustajat, kuten kuvaaja, äänisuunnittelija ja näyttelijät, pystyvät lukemaan siltä tarvitsemansa tiedot?

Transmedia ja tarinankerronta

Elokuvan runousoppia -teoksen julkaisemisen aikoihin ehkäpä juuri alkoi suurempi keskustelu transmedia-tarinankerronnasta. Se tarkoittaa tarinan kertomista useilla media-alustoilla. Hyvänä asiana transmedia-tarinankerronnassa pidetään jonkinlaista yleisön osallistumista, interaktiivisuutta tai kenties yhteistyötä, mutta aina yleisö ei osallistu kerrontaan. Joka tapauksessa transmedia-tarinankerronta ei ole ajatuksena uusi tai vallankumouksellinen, ja esimerkiksi uskonnotkin voi nähdä eräänlaisina transmediaalisina kertomuksina, koska uskontojen tarinoita kerrotaan eri alustoilla.

Kun ennen oli niin, että suosittua kirjaa seurasi elokuva tai suosittua elokuvaa seurasi peli, oli usein myös niin, että tuo seuraajateos oli vain kalpea kopio siitä kokemuksesta, joka lukijalla tai katsojalla oli alun alkaen. Transmediassa tavoitteena on adaptaation sijaan kertoa enemmänkin uusia tarinoita. Pyrkimyksenä on luoda kiinnostava, lukuisia tarinoita sisältävä kokonaisuus. Transmedia-tarinankerronnassa onkin monesti kyse fiktiivisen maailman luomisesta. Kirjoittajat luovat kiehtovia tarinaympäristöjä, joissa lukija, katsoja, käyttäjä tai fani haluaa viettää aikaa.

Maailman luominen ja eri media-alustoiden käyttö voi tarkoittaa twiittaavia, fiktiivisiä henkilöhahmoja, mutta se voi myös tarkoittaa vaikkapa oikeassa maailmassa pelattavaa peliä. Yhdysvaltalaisen kirjailijan James Freyn Loppupeli-teos sisälsi arvoituksen, jonka ratkaisijalle luvattiin puolen miljoonan dollarin edestä kultakolikoita. Arvoituksen ratkaiseminen kestää kuukausia ja vaatii paitsi kirjan hankkimista, niin myös siihen liittyvän pelin ostamista. Kukaan ei ole vielä ratkaissut arvoitusta.

Nettisarja

Käsikirjoittamisen taidon toinen kirjoitta Janne Rosenvall kirjoittaa Lyhytelokuvasta-luvussa, että kännykkäkamerat, halvat leikkausohjelmat ja internet julkaisukanavana ovat tuoneet elokuvanteon jälleen kaikkien käden ulottuville. Samaan tapaan kaikkien ulottuville on tullut aivan uusi lajityyppi, nettisarja, eli mini-tv-sarja. Nettisarja sisältää lyhyitä, yleensä käsikirjoitettuja jaksoja (webisodeja), jotka julkaistaan esimerkiksi YouTubessa tai Vimeossa.

Nettisarjan tekeminen on toki tuotannollisesti raskaampaa kuin viiden minuutin mittaisen lyhytelokuvan, mutta hauskaa siinä voi olla se, että kohdeyleisön tai aiheen voi valita itse ja kenties parhaita nettisarjojen aiheita ovat kenties sellaiset, joita ei tällä hetkellä näe televisiosta. Kirjoittaja voi esimerkiksi miettiä, mitä ihmisryhmiä ei nähdä televisiossa. Roolipelaajia? Venäläisiä maahanmuuttajia? Romaneja? Transsukupuolisia? Harry Potter -faneja?

Hauskaa on sekin, että vaikka tekniikasta, leikkausohjelmistoista ja kalustosta on tullut halvempaa, ja että se siirtynyt lukuisilla media-alustoille, ja että sekä tietyt muodolliset että sisällölliset seikat ovat keskustelun ja pohdinnan alaisia, niin kirjoittajia tarvitaan edelleen, ehkä vieläpä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tarinankerronnan taidon osaavia tarvitaan aina.

Anders Vacklin

P.S. Käsikirjoittamisen taito -kirja on mahdollista voittaa osallistumalla pienimuotoisiin kirjoituskilpailuihin: Facebookissa on käynnissä Käsikirjoitus meni saunaan -vitsikilpailu ja Twitterissä Suuri #minidraama -kilpailu. 

Hyppää kirjoittajien matkaan

Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 1.–31.10.2015.

Hakuohjeet

Kohtaamisia tutkimusmatkalla

Karoliina Kähmi

Elokuussa julkaistu kirjoittamisen alan väitöskirjani käsitteli psykoosia sairastavien kirjallisuusterapiaa. Erityisesti keskityin siihen, miten kirjallisuusterapiaryhmässä käytettiin ja tulkittiin metaforia ja oliko metaforilla terapeuttista arvoa. Toinen tutkimuskysymykseni käsitteli niitä merkityksiä, joita ryhmän osanottajat antoivat kirjallisuusterapiaprosessille. 

Aiemmissa aihetta käsittelevissä tutkimuksissa osallistujien oma kokemus oli jätetty täysin huomiotta ja johtopäätökset tehtiin joko erilaisten psykologisten mittausten, ryhmässä kirjoitettujen tekstien tai terapeutin kokemusten pohjalta. Omassa tutkimuksessani halusinkin antaa äänen ryhmän jäsenille itselleen ja selvittää, miksi he kokivat ryhmässä käymisen merkitykselliseksi. 

Tutkimusmatkani

Olen ammatiltani kirjallisuusterapiaohjaaja ja pitänyt mielenterveyskuntoutujien kirjallisuusterapiaryhmiä jo noin kolmentoista vuoden ajan. Tutkimuksen tekeminen minua syvästi kiehtovasta aiheesta oli todella palkitsevaa, kuten myös tutkimuksen kohteena olevan ryhmän ohjaaminen. Tutkimusmatkani varrella erityisesti narratiivisia menetelmiä käsittelevät kansainväliset konferenssit sekä Taikun tohtorikoulutettavien vertaisryhmään osallistuminen olivat hyödyllisiä, samoin kuin erilaisten kirjallisuusterapiaryhmien ohjaaminen. Ohjaajani Risto Niemi-Pynttäri ja Juhani Ihanus olivat tärkeänä tukena tutkimukseni kaikissa vaiheissa. 
  

Tutkimukseni kohdistui vuoden kestäneeseen kirjallisuusterapiaryhmään, jota ohjasin itse. Ryhmän kävi loppuun asti seitsemän osallistujaa. Tutkimusaineistoni muodostuu heidän kirjoittamista runoistaan ja muista teksteistään, loppuhaastatteluista sekä omasta tutkimuspäiväkirjastani, johon reflektoin ryhmän tapahtumia ja ohjaamiseen liittyviä ajatuksia ja tunteita. Tutkimuspäiväkirjastani muodostuikin lopulta tärkeä osa tutkimustani.

Kirjoittamisen yhteisöllisyys hoitaa

Tutkimukseni tärkein tulos oli huomio yhteisöllisen kirjoittamisen terapeuttisuudesta. Kaikki ryhmäni osallistujat pitivät mukavimpina ja hyödyllisimpinä tehtävinä niitä, joissa saivat mahdollisuuden kommentoida toisten tekstejä ja jatkaa omia tekstejään toisten kommenttien pohjalta – tai  kirjoittaa kokonaan yhteistä tekstiä toisten kanssa esimerkiksi lisäämällä säkeitä runoon vuorotellen. Yhdessä kirjoittaminen, turvallinen pienryhmä ja säännölliset tapaamisajat olivat ryhmäläisten mielestä tärkeitä kirjallisuusterapian elementtejä. Ryhmän alussa ja lopussa käytetyt kuvakortit ja ryhmässä luetut ja kirjoitetut runot helpottivat metaforista kommunikaatiota. Asioita ei tarvinnut lähestyä liian suoraan ja henkilökohtaisesti, vaan yhdessä runoillen. Ryhmässä käytettiinkin usein sanaa kohtaaminen. Uudenlaisesta, merkityksellisestä kohtaamisesta ihmisten välillä kertoo myös erään ryhmäisen kirjoittama runo.

Lähemmäksi sinua

minä purjehdin

kokemuksineni.

Muistot menneestä

eivät ole aina

kauniita.

Me teemme muistoista

kauniita.

Mekin selviydymme

läpi elämän

tänä iltana

takerrun sinuun

jään viereesi

Karoliina Kähmi
"Kirjoittaminen on tie minuun, minusta sinuun". Ryhmämuotoinen kirjoittaminen ja metaforien merkitys psykoosia sairastavien kirjallisuusterapiassa. 

Oppimisen äärellä

Jyväskylän yliopiston avoin yliopisto muuttaa reilun viikon päästä Ruusupuistoon, yliopiston uudisrakennukseen, jolla on huumaava nimi. Sähköisessä toimistossa ei ole paljon muuttamista: oppimistehtävät, palautteet, oppimateriaalit ja opetussuunnitelmat ovat tallessa tietokoneen kansioissa. 

Paperisena työpöydälläni on vain kaksi rullaa, joista löytyvät opiskelijoiden yhteenvedot kahdelta lähiopetusjaksolta. Työt olen valokuvannut, mutta silti en raaskisi luopua esityksistä, jotka muistuttavat paitsi opiskelijoiden iloisesta mielikuvituksesta ja hyvistä oppimistuloksista, myös oman opetustyön kehittämisestä.

 Aino Heikkilän, Maria Helstolan, Heli Joutsenen ja Pirkko Vesterisen
jäsennys faktan ja fiktion vuoropuhelusta kirjoittamisessa.

Kyse on opintojaksosta nimeltä Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa. Aiheessa riittää ruotimista: samasta aihiosta voi tuottaa faktaa ja fiktiota; yhdessä tekstissä molemmat voivat olla läsnä; kerrottua on niin fakta kuin fiktiokin.

Lähiopetus rakentuu kirjoittamiselle ja keskustelulle. Uutisesta kuljetaan mielipidekirjoituksen ja esseen pohtivan tyylin kautta kaunokirjalliseen proosaan. Kirjoittamisen välillä pohditaan, mitä oikein tapahtui: mikä muuttui, miksi? Kukin ryhmä etsii omat vastauksensa. Itsenäisesti kirjoittaen ja ryhmissä reflektoiden asioille saadaan luontevasti sekä kirjoittajan että lukijan näkökulma. Tällä kirjoittamisen kurssilla oppimisprosessi on tärkeämpi kuin kirjoitetut tekstit. 

Opettajana toteutan käänteisen opetuksen ideaa (flipped learning). Oppitunneilla olen kuin valmentaja, joka puhaltaa pilliin, kun uusi harjoitus alkaa. Kirjallisuuttakin jaksolla toki on, tarjolla on monenlaisia näkökulmia, joiden olemassaolosta muistuttelen. Lukeminen hoituu kotona. Opetuksessa harjoitusten ajat odottelen, tarvittaessa myös kommentoin ja vastaan kysymyksiin. Minulla on useimmiten tylsää, opiskelijoilla näyttää olevan intensiivisen hauskaa.

Kurssin päätteeksi ryhmät kokoavat havaintonsa, kokemuksensa ja ajatuksensa yhteen. Kukin saa päättää esityksenä muodon: se voi olla juliste, diaesitys, draama tai vaikka tietokilpailu. Julkaisen tässä kaksi visuaalista jäsennystä. 

Eeva Halkosaaren, Annika Naskin, Saara Siekkisen ja Satu Tuomisen
jäsentelyssä faktan ja fiktion vuoropuhelu näyttätyi näin.

Oman itsensä ulkoistaminen opetuksesta on vaatinut uudenlaisen ajatteluraiteen avaamista: en ole auktoriteetti, joka antaa valmiin jäsennyksen. Opiskelijat saavat aidosti luoda oman ymmärryksensä jakson sisällöstä, minun tehtäväni on odottaa. Ja luottaa. 

Molemmat palkitaan lopussa: yhteenvedot opettavat myös opettajaa. Kurssien päätteeksi olenkin piirtänyt oman oppimisen karttani, joka tarkentuu kurssi kurssilta. 

Kaunista kesää

Kuva: Panu Hämeenaho

Kirjoittamisen opettajilla alkaa kesätauko, töiden äärelle palaamme elokuussa. 

Kirjoittamista voi opiskella itsenäisesti oppimistehtävien avulla vaikka koko kesän. Kesällä palautetut tehtävät luetaan elokuussa ja rekisteröidään palautuspäivämäärälle.

Selkä seinää vasten

Viime viikon maanantaina,18.5, ohjasin neljästi tilaisuuden, jossa esittelin uutta kirjaani, Selkä seinää vasten – ajatuksia parisuhdeväkivallasta, installaation avulla. Kerroin kirjani synnystä, sen sisällöistä ja väkivaltatyöstä ylipäätään. Kuvasin omaa muuttumistani ja kasvanutta ymmärrystäni.

Iltamyöhällä istuin työhuoneeni edessä käytävällä tavoittaakseni kaiken päivän aikana tapahtuneen ja sisälläni liikkuvat ajatukset ja tuntemukset. Mieleeni nousi yhtäkkiä eräs fiktiivinen tarina, jonka kirjoitin kirjoittamisen perusopinnoissa. Olin kirjoittanut tästä kaikesta ennalta. Tarinassani väkivallattomuuden symboliksi rakentui puu, joka nyt on elänyt kirjani kuvituksessa synnyttäen äärettömän kauniin installaation kirjani julkaisutilaisuuteen. Puuinstallaation loi eräs asiakkaani. Hän halusi luoda kauneutta kannanottona lähisuhdeväkivaltaa vastaan ja ymmärryksen lisäämiseksi.

Syksyllä 2014 tietokirjoittamisen kurssilla oli yhtenä vaihtoehtona laatia suunnitelma tietokirjan kirjoittamiseksi, sisällysluettelo ja näyteteksti. Työhön ryhdyttyäni näytetekstin sijaan syntyi käsikirjoitus. Vihdoin nimittäin tiesin, mitä halusin kirjoittaa ja millä tavalla. Olin innoissani ja huomasin kirjoittamisen jälleen palvelevan itseäni. Kirjoittamalla aiheesta ajatukseni jäsentyivät. Keskustelin moninaisten ajatusteni kanssa koettaen kaataa uskomuksiani tai havaintojani löytääkseni ne, joihin nojata. Kirjoittamiseni innosti ihmisiä osallistumaan. Asiakkaani loivat kirjani kannet ja kuvituksen. Muutama heistä luki käsikirjoituksen ensimmäisen version kertoen siitä tunnelmiaan ja ajatuksiaan.

Kesästä 2014 asti lähisuhdeväkivallasta kertovan kirjan kirjoittaminen oli ollut mielessäni. Olin kirjoittanut muutamia sivuja heittäen ne roskakoriin. Pitkäaikaiselle kollegalleni kerroin elokuussa hautaavani kirjaidean, koska en löytänyt itselleni sopivaa tapaa kirjoittaa. Päätin siirtää orastavan idean hamaan tulevaisuuteen. Tulevaisuus koittikin melko pian, paljon nopeammin kuin osasin ajatellakaan. Tietokirjoittamisen kurssilla huomasin etsiväni tapaa kirjoittaa siten, että voisin asettua lähisuhdeväkivaltaa kohdanneen lähelle, niin lähelle kuin mahdollista, kuitenkin ammattilaisena pysyen ja ammattitaitoani hyödyntäen. Pohdin, voisiko tätä tapaa nähdä tietona, olisiko sillä arvoa lukijalle. Pohdin myös tavoittaisiko se toiveeni uuden oven avaamisesta väkivaltatyön paradigman tarkasteluun, kenties jopa muutokseen. Palaset loksahtivat kohdilleen, kun kirjoitin suunnitelmani kirjan kirjoittamisesta.

Kirjan kirjoittaminen on ollut matka, joka alkoi Etelä-Afrikassa Apartheid-museosta kesällä 2014. En vain silloin vielä tiennyt niin olevan. Jollain tapaa matkani päättyi lukiessani Kirsti Simonsuuren Pohjoisen yökirjan (2000, 9–10) alkupuhetta julkistamistilaisuuden iltana. Se puki sanoiksi etsintäni.  Matkalla näkee sellaista mitä ei tunne. Sen minkä tuntee, on ottanut osaksi itseään jo ennen matkaa: tavan katsoa maailmaa.

Selkä seinää vasten -kirjaa voi tilata: omatila@espoo.fi. Kirja on maksuton, postimaksut tilaaja maksaa itse.

Susanna Ruuhilahti

Ensin synnyt, sitten sinut adoptoivat toiskieliset vanhemmat: opiskelet runoutta kuin vierasta kieltä

Petri Hannula

Runo on kuvaajan ja kuvattavan rajapinnassa. Se on tutun ja tunnistetavaksi halutun, kahden maailman leikkauspisteessä ja siksi sen merkitys on rikastunut siitä huolimatta, että runo voi olla niukkasanainen. Sen vaikutus kasvaa rivienväleistä ja sanojen asettelusta. Runo voi kätkeä, vihjata, sanoa suoraan, raivotakin. Se puhuttelee lukijaa arkisuudella, maagisuudella, asemoinnilla, rytmillä, äänteillä, sisällöllä, näkökulmien muutoksilla. Runo muuttaa muotoaan. Se hakeutuu uusiin yhteyksiin, ottaa vaikutteita ja uusiutuu. Ajattele miten internet vaikuttaa runoilmaisuun. Jos runo on kaikki mikä siitä ensimmäisenä tulee mieleen, on se nähty ahtaasti. Runous on laajin kirjallisuuden lajeista.

Runo ei ole tekstiä paperilla tai näyttöruudussa. Se on ymmärrys, joka kohdistuu maailmaan. Se on kieli, jonka avulla maailma tulee mielletyksi ja jaetuksi. Se pureutuu syvemmälle kuin tarinat, selostukset, jutut. Runokielen avulla voidaan tiiviisti ilmaista asioita, joita ei kyetä kuvaamaan tarkasti. Kenellä on tämä taju? Sinulla, joka otat sen työksesi vaikkapa avoimen kirjoittajankoulutuksen lyriikan kursseilla. Se antaa sinulle lopulta äänen. Siinä olisi kylliksi syytä osallistua lyriikan kursseille.

Kun pohtimis-, analyysi- ja runon kirjoittamistehtäviä on samassa opintojaksossa, seuraa usein, että älyn vaihe jää vaikuttamaan runon kirjoitusprosessiin. Tällöin runo näyttäytyy älyä puhuttelevana, tunnetta vajaasti. Runoista on toki moneen lähtöön, mutta lukija tunnistaa tasapainoisen runon. Se miellyttää häntä. Opiskelija on toisinaan sokea omalle tekstilleen ja saattaa kaivata yksinolemiseltaan vertaispalautetta. Siksi olen palautteessani antanut kysymyslistan, jonka avulla hän voi - ollessaan itselleen rehellinen ja realisti - saada runoonsa etäisyyttä ja itse tunnistaa kehitettävät kohdat. Kysymyslistan tavoitteena ei ole kyseisen yhden tai parin runon tukeminen, vaan se on paljon pidemmällä. Toivon, että opiskelija jatkaa runojen kirjoittamista. Ei ole kyse siitä mikä on opiskelijan tämän hetken tilanne, vaan mitä hän voi saavuttaa jatkossa. Jos ei muuta, niin hän saa elämälle sisältöä. Ja sekin, että hallitsemalla lyriikan keinoja rikastetaan proosa- ja draamailmaisua.

Uutta tietoa muodostetaan omaksutun päälle. Runoutta voi harjoittaa kirjoittamalla, lukemalla ja analysoimalla, arvottamalla ja kritisoimalla, osallistumalla ja kohtaamalla eri tavoin. Runouden taju kehittyy käyttämällä sitä. Runous on kielitaitoa. Siksi olisi toivottavaa, että kurssin päätyttyä runokielen taitoa et päästäisi rapistumaan ja unohtumaan. Runouteen ei astuta sisään mistään ulkopuolelta. Siihen synnytään.

Avoimen tehtäväantojen kommentoiminen ei ole minulle vastausten tarkistamista, vaan kaksinkertainen oppimistilanne. Opiskelijoiden pohtielmat ja runot vievät minua miettimään mikä teksteissä on omintakeista, mikä yleistä tai kopioitua tietoa ja mikä asioita sidostavaa ilmaisua. Näistä omintakeinen ajatus on arvokkain. Useimpien teksteissä toistuvat asiat lienevät suoraan teoriakirjoista ja itselleni tutut asiat yleistietoa, mutta omintakeisuuteen opiskelija pääsee tuottamalla lähdekirjallisuudesta omia ajatuksia. Tästä ei seuraa sitä, että jokaisen ajatus muistuttaisi toisiaan, päinvastoin. Kun olen löytänyt omintakeisen ajatuksen ja ehkä riemastunutkin siitä, haluan sitä kommentoidessani laittaa itseni likoon. Opiskelija on minun opettajani.

Petri Hannula