Ole hiljaa ja avaudu!

                                 

                                  Ole hiljaa ja avaudu!

                       Kirjoita ja huuda kurkkusi käheäksi!

                                  Voiko mitään lukea ilman kirjoittajaa?
Kirjailijaa arki opetti kirjoittamaan juhlan ja pyhän monin eri sanoin - ensin paperille, sitten koneelle, nyt jo muistitikulle, bittiavaruuteen ja pilvenlongalle.

Millaista olikaan katsoa kun näkymätön kirjoitti itseään ulos ja näkyväksi?
Ja silti, sanojen väliin mahtuu ehkä lopulta kumminkin vain ihminen kerrallaan,
                ja aina joku, joka tulkitsee sinut pienesti, isosti, tai miten halusi
                eikä sitten aina edes niinkään.

Voisinko vain antaa olla ja olla olematta? Yhtä aikaa, ääneen ja sanoittako?
      Keneltä pyydän, kuka antaa luvan, kenen kanssa tätä keskustelua käyn?
                                    Kynän vai paperin
                                    kun kirjain kerrallaan
                                    piirryn esiin
                                    paperisiin näkyihin

Sielläkö kohtaamme? Missä kirjoittaja kohtaa lukijan maailman, joka kohtaa luettavaksi kirjoitetun kirjailijan kohtaaman maailman? Siinäkö se on, sekö se on, sellainenko se on? Mikä se oikeastaan on ja onko sitä?
      Vai onko se keksittävä itse, mystifioitava omien rajojen tuolle puolen
entäpä…joskin voin kuulla muidenkin äänen…ja jos niin…niin… saanko sen kirjoittaa omanani?
Kukas minä olinkaan, olenko kirjailija, olenkos se minä, vai olinko, minäkö, se runoko?

           Vesikin reagoi olomuotoaan vaihtamalla, mistä seuraa, että jäätä on hankala juoda, kaasun hengittäminen on joskus helpompaa eikä hyökyaaltoja pidä aliarvioida.
           Silti kirjoittaessa joskus veden ominaisuus on muuntautua astian malliseksi.
                   Kuinka tosissaan sitä voikaan olla kun on vakavissaan astiasta.

           Oman rivin mittaisen tarinani syvin olemus järkyttyy minustani - joskus sen voi jakaa ja
           joskus se ei ositu, ja silloin tällöin äidin on syötävä jakojäännös.

Ja kun hyppää veteen, niin ensin on voitettava pimeän pelko. Suolämpäreen kaltaisella järvellä mudan tuoksuun sekoittuvat hauen leuat, ahvenan kidukset, ruosteinen katiska, palavan puun savu ja makean veden ravuille syötetty kiuasmakkara.

Jos laiturilla maaten hengittää sen kaiken omakseen, voi tyynessä illassa nähdä näkin juoksevan rimppakintuin veden kalvolla, ilmakuplien vanan nousevan simpukoiden kuoren raosta ja jopa kuulla kotiloiden raastavan limaskaa kivien pinnalta.
           
          Ja tämä kaikki tapahtuu, vaikkei siitä iltalehdissä kirjoitetakaan.

Kuvitellaanpa mikä muuttuisi, jos otsikot kirkuisivat loputonta matkaa kiven kyljeltä toiselle ja taas takaisin. Raportoitaisiin aaltojen lipiliplatusta laiturin vettynyttä puuta vasten. Kärpäsen napsaessa kaiteella auringon kilossa.

           Ja tätä kaikkea tarkasteltaisiin sulkeutuvien luomien lomasta.

Mutta siitä kertokoon toinen kirjoittaja, minulla ei muuta osaamista ollutkaan, vaikka kaiken tämän opinkin.


Päivi Majaniemi,

joka lähti Jyväskylän kirjoittamisen opinnoista hakemaan asiatekstiinsä uutta sisältöä, mutta löysikin itsestään jotain ihan muuta koska sai runsain mitoin sekä kriittistä kannustusta että ohjaavaa arviointia.

Minusta tuli kirjoittaja

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista jatkuu. Julkaistavat blogitekstit koostuvat opiskelijoilta kerätyistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

Reflection by Stan Shebs [GFDL (http://www.gnu.org/copyleft/fdl.html),
CC BY-SA 3.0 (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0), via Wikimedia Commons

Tähän mennessä tässä sarjassa on käsitelty kirjoittajaksi kasvamista, palautteen merkitystä ja oman työkalupakin kokoamista. Kirjoittamisen opintojen parhain oppi taitaa kuitenkin olla omien tunteiden tunnistaminen, epävarmuuden sietäminen ja rohkeuden lisääntyminen:

rohkeus lähestyä sanoja mahdollisuutena tai paremmin sanoen mahdollisuuksina leikkiä sanoilla, irrotella merkityksillä ja sävyillä, kokeilla ja rikkoa rajoja.

Kirjoittamisen opinnot kannustavat omien rajojen testaamiseen, mikä näkyi myös vastauksissa. Tutuimman ja turvallisimman tekstilajin tai tyylin sijaan pääsee kokeilemaan monenlaista kirjoittamista. Mukavuusalueelta poistuminen kannattaa, uusilla aluevaltauksilla saattaa hämmästyttää itsensäkin:

Ehkä vielä joskus myöhemmin kirjoitan lisää draamatekstiä. Ajatella.

Arvokas kokemus on kertoa julkisesti, että opiskelee kirjoittamista. Itsevarmuuden ja uskalluksen lisääntyminen voivat heijastua esimerkiksi työhön. Opeista saattaa olla päivittäistä hyötyä viestintätilanteissa, tai opintojen kautta avautuu sivutyö vaikkapa paikallislehdessä: 

Opiskelu omaksi iloksi on laajentunut lukijoiden ja toimituksen antaman palautteen myötä isommaksi palloksi. Sivutyöstä saan hieman lisätuloja, mutta merkittävämpi muutos on ollut muulla kannustuksella.

Opinnoissa vahvistui uskallus osallistua kirjoituskilpailuun ja nousta porras kohti ammattilaisuutta:

opintojen voi katsoa myötävaikuttaneen siihen, että minusta tuli kirjailija.

Muutos voi liittyä identiteettityöhön, olla matka itseen ja itseksi:

Kirjoittaminen on minulle välttämätön peili. Se patistaa katsomaan varjojani ja hyväksymään epävarmuutta. Samasta peilistä saan myös onneksi ajoittain löytää iloa sanojen mahdollisuuksista.
[--] Opinnot ovat pikkuhiljaa auttaneet minua hyväksymään myös epävarmuuden osaksi luovaa energiaani. Ilman sekä opettajien että kanssakirjoittajien kannustusta se ei olisi mahdollista. Koen että kasvaakseni kirjoittajaksi tarvitsen tämän yhteisön. Myös se on peili.

Ilman epävarmuutta ei kasvaisi varmuutta. Opinnoista mukaan jää rohkeus, uskallus kurkottaa mukavuusalueen reunan yli ja kasvaa kohti omaa kirjoittajuutta.

Aiemmin julkaistut tekstit tässä sarjassa:

Kirjoittamisen työkalupakki

Palaute on avain omaan prosessiin

Tärkeintä on oma kirjoittaminen

Meillä on juhlat

Kirjoittamisen työkalupakki

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista jatkuu. Julkaistavat blogitekstit koostuvat opiskelijoilta kerätyistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

Tools by Anthony Abbot, CC Flickr.

Kirjoittaminen on taitolaji, jota usein verrataan käsityöläisyyteen. Opiskelijoiden vastauksista löytyy vastaava rinnastus: ”Sana teksti tulee latinan kielen sanasta textum merkiten ’kudelmaa’ ja ’kudosta’.” Mutta erokin on selvä:

[Käsityön] ohjeita noudattaen päädyn valmiiseen lopputulokseen. [--] Kirjoittaessani, näppäillessäni kirjaimista, sanoja, virkkeitä, lauseita, värejä, tunteita ja tuntemuksia, minulla ei ole malliohjetta, on tuotettava kaikki itse.

Erilaiset tekniikat, työkalut ja kirjoittamisen keinot liittyvät opintoihin. Tekstilajipiirteet tai tarinan rakentamisen elementit ovat selkeitä oman kirjoittamisen tukirakenteita. Yhdelle arvokkainta on kirjoittaa asioista, jotka tuntee, toiselle parasta nähdä kirjoittamisen mahdollisuudet, se kuinka moneen sanat taittuvat ja soveltuvat.

Monenlaista kirjoittamista kannattaa kokeilla ja havainnoida omaa tekemistään. Erilaiset harjoitukset ovat hyödyllisiä, myös kokeneelle kirjoittajalle: kukapa ei joskus kaipaisi keinoja päästä tekstissään eteenpäin? Kirjoittamisen jumeihin voi auttaa vaikkapa pastissiharjoitus tai kontrolloitu vapaa kirjoittaminen. Senkin voi oppia, ettei ole itselleen liian ankara:

Jos kirjoittaminen ei suju, ei pidä pakottaa itseä siihen, vaan luoda olosuhteet, jotka edesauttavat kirjoittamista.

Kirjoitusharjoitusten ohella analyysitaidot nousevat vastauksissa tärkeiksi. Oman tekstin analysoiminen voi avata silmät, mutta yhtä hyvin analyysitaidot voivat liittyä tekstilajien oppimiseen:

En ole aiemmin analysoinut elokuvaa kohtaus kohtaukselta. Näin ensimmäistä kertaa, miten tiiviisti elokuvan voi kietoa pääteemansa ympärille, miten kaikella on merkitystä, miten taloudellinen elokuva on tapahtumien ja kohtauksien suhteen, ja miten tarkasti se voi noudattaa käsikirjoitusoppaiden “nuotteja” olematta ennalta arvattava tai kömpelö.

Prosessin haltuun ottamisen taidot näkyivät vastauksissa: oppii aikatauluttamaan, saa tekstit viimeisteltyä. On varattava aikaa myös sille, että ottaa välillä etäisyyttä tekstiin.

Keinojen ja taitojen kerryttäminen ei vielä tee kirjoittajaa: 

Jossain vaiheessa [--] täytyy päästää irti opettajista, kurssikavereista, opaskirjoista, annetuista aiheista ja alkaa kirjoittaa itse.

Kun omat siivet alkavat kantaa, voi työkalupakkiakin täydentää omin voimin.

Aiemmin julkaistut tekstit tässä sarjassa:
Palaute on avain omaan prosessiin

Tärkeintä on oma kirjoittaminen

Meillä on juhlat

Palaute on avain omaan prosessiin

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista jatkuu. Julkaistavat blogitekstit koostuvat opiskelijoilta kerätyistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

By Tim Green from Bradford (Doors)
[CC By 2.0 (http://creativecommons.org/licences/by/2.0)], via Wikimedia Commons

Käsitys kirjoittamisesta prosessina lienee jollain tavoin lähes kaiken nykyisen kirjoittamisen opetuksen pohjana. Oma prosessia tarkastellaan erilaisissa kirjoittamistehtävissä: ideoiminen, suunnittelu, luonnostelu, palaute, muokkaus ja viimeistely vaihtelevat aina tarpeen mukaan. 

Silti saattaa olla niin, että vasta opintojen myötä muodostuu selkeä käsitys omasta kirjoittamisesta prosessina:

Paras oppi oli se, että kirjoittaminen on prosessi, kerralla ei tarvitse tulla valmista. Tätä en ollut oikein ymmärtänyt, vaikka kirjoitan työkseni, olen kirjoittanut jo kymmeniä vuosia.

Ymmärrys kirjoittamisen eri vaiheista tarjoaa uuden perspektiivin, jossa jopa oma asenne kirjoittamiseen voi muuttua aiempaa lempeämmäksi. Prosessi muodostaa kehyksen, jonka myötä epävarmuus omaa kirjoittamista kohtaan helpottaa. Kun esimerkiksi nopeassa aikataulussa ei ole mahdollista tehdä huipputekstiä, ymmärrys prosessista auttaa hyväksymään 'riittävän hyvän'. Toisaalta se mahdollistaa myös huipputekstin hiomisen, jos on tarpeeksi sinnikäs. 

Prosessin tärkeimmäksi osaksi kirjoittamisen opinnoissa nousee ehdottomasti palaute:

[--] kirjoittaminen on monivaiheinen prosessi, jota ei voi aivan yksin saattaa loppuun. Siksi palautteen antaminen ja vastaanottaminen on niin tärkeää.

Ehkä hieman yllättäen palautetaidot nousivat näissä vastauksissa vähintään yhtä arvokkaiksi opeiksi kuin palautteen sisältö ja kirjoittajana kehittyminen:

Asian voisi oikeastaan tiivistää kahteen sanaan: rakentava palaute. Vaikka olin opiskellut kirjoittamista aikaisemminkin, ei rakentavan palautteen antamista ollut missään opetettu tai harjoiteltu. 

[P]alautteen vastaanottaminen on aikaisemmin ollut todella vaikeaa, se on mennyt niin sanotusti tunteisiin. Kirjoittamisen opintojen avulla olen oppinut suhtautumaan myös omiin teksteihini analyyttisemmin ja pystyn aikaisempaa paremmin ymmärtämään, mitä palautteen antaja tarkoittaa.

Rehellinen, mutta kannustava palaute koetaan nimenomaan prosessin osaksi, tärkeäksi vaiheeksi kohti valmista tekstiä:

Sain opinnoissa paljon kannustavaa palautetta, vaikka tekstini olivatkin aika raakileita, ja opin, että tekstejä hiomalla voi päästä haluamaansa tavoitteeseen.

Minä pidin siitä, että palautteenantajat, [--] olivat rehellisesti äänessä omia mieltymyksiään peittelemättä, totta tosiaan kuin ojentaisivat avaimia suljettuihin oviin.

Kirjoittamisen ymmärtäminen prosessiksi ei ole uusi asia, palautetyöskentely kuuluu kirjoittamisen opintoihin. Näyttää kuitenkin siltä, että prosessin ja palautteen merkitys omalle kirjoittamiselle kirkastuu opintojen aikana.

Aiemmin julkaistut tekstit tässä sarjassa:

Tärkeintä on oma kirjoittaminen

Meillä on juhlat

Tule kirjoittamisen löytöretkelle

Haku kirjoittamisen perusopintoihin 2.–20.10.2017
Hakuohjeet

.

”Tärkeintä on oma kirjoittaminen”

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista käynnistyy tänään ja jatkuu syyslukukauden ajan. Iso kiitos kaikille parhaat oppinsa kertoneille!

Vastausten jäsenteleminen on ollut kiehtovaa ja innostavaa. Julkaistavat blogitekstit koostuvat samoihin asioihin kiertyneistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

By Rhett Maxwell - pencils in a cup, CC BY 2.0,
(https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=48392481)

Tärkeintä on oma kirjoittaminen

Oman kirjoittamisen korostaminen saattaa kuulostaa kovin ilmeiseltä vastaukselta, mutta tarkemmin katsottuna se vie kirjoittamisen oppimisen ytimeen. Oikopolkuja on turha etsiä:

Opintojen aikana kirkastui, että jokainen teksti syntyy sana kerrallaan ja että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. 

Kirjoittamista voi harjoitella 

Kirjoittamisen ymmärtäminen taidoksi, jota voi harjoitella ja kehittää, on ollut merkityksellinen paitsi kulloisenkin tekstin, myös kirjoittajaidentiteetin kannalta. Kokemus oman kirjoittamisen vahvistumisesta aiheuttaa myönteisen kehän: mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän haluan kirjoittaa. 

Tekstit valmistuvat, kun syntynyt rutiini innostaa viimeistelemään ituja, alkuja, raakileita tai muuten keskeneräisiä kirjoituksia. Omien tekstien edistyminen ja kehittyminen palkitsee.

Säännöllinen kirjoittaminen antaa uskoa omaan tekemiseen

Inspiraatiota ei kannata jäädä odottamaan: 

Hyvä fiilis syntyy usein kirjoittamisen lomassa, kun vain tarttuu työhön. 

Silloin voi käydä niin, että kieli vie. Tiedot, kokemukset, tuntemukset ja käsitykset muodostavat merkityksiä ja järjestyvät toisille jaettaviksi teksteiksi. Kirjoittaminen myös ruokkii kirjoittamista: 

kaikesta kirjoittamisesta ja kirjoittamisen lajeihin tutustumisesta voi saada hyviä mausteita siihen omalta tuntuvaan lajiin.

  

Oma tyyli voi löytyä vain kirjoittamalla

Kirjoittamisen opinnot saattavat avata runohanat tai ne vievät penkomaan tekstien maailman rompetorille. Oman tyylin rakennusaineet löytyvät ja vahvistuvat kirjoittamalla:  

Oma tyylini on tavallaan ollut olemassa, mutta olen etsinyt sitä pitkään ja nyt siis löytänyt. Siihen olen tarvinnut ainakin kaunokirjallista esseetä, faktan ja fiktion sekoittamista, autofiktiota ja elämäkerrallista kirjoittamista ja proosan perusteita – sekä rohkeutta uskoa omaan ääneeni.

Rohkeudesta kuulemme lisää syksyn mittaan.

Meillä on juhlat

Voiko kirjoittamista opettaa? Ja vielä yliopistossa? Näihin kysymyksiin sai kirjoittamisen suunnittelija Miisa Jääskeläinen vastata 25 vuotta sitten, kun kirjoittamisen opinnot käynnistettiin Jyväskylässä.

Neljännesvuosisadan jälkeen vastauksia ei enää kaivata. Opetus on vakiintunut ja vahvistunut. Perusopintojen jälkeen avoimessa yliopistossa käynnistyivät aineopinnot, sitten tiedekunnan puolella syventävät ja jatko-opinnot.

Kirjoittamiselle on ollut kysyntää. Ensimmäisenä lukuvuonna 1992–93 opintoja teki 8 opiskelijaa, seuraavana jo 26. Nykyään opiskelijoita valitaan kahdesti vuodessa ja määrät ovat kasvaneet huomattavasti, esimerkiksi viime lukuvuonna Jyväskylässä perusopinnot aloitti 105 ja aineopinnot 44 kirjoittajaa.

Aihetta juhlaan siis on. Juhlan kunniaksi Panu Hämeenaho suunnitteli blogiimme uuden tunnuksen. Pegasuksen ja 25 linnun siipien havinassa tarjoamme tänä syksynä artikkelisarjan, johon kokoamme kirjoittamisen parhaita oppeja.

Kysyimme opiskelijoiltamme, mikä on ollut paras kirjoittamisen oppisi ja miksi juuri se. Vastaukset viimeistään kertovat, että kirjoittamisen opintoja tarvitaan. Tervetuloa lukemaan – ensi viikolla aloitetaan!

Kuinka kirjoittamisen opinnot poikivat romaanin

Keväällä 2014 päätin alkaa harrastaa. Minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni säännöllinen päivätyö toistaiseksi voimassa olevalla työsopimuksella. Freelance-arjen kuluttavan epätietoisuuden jälkeen se jätti kummasti energiaa. Halusin harrastuksen, jossa oli mahdollista kehittyä ja haastaa itseään ilolla. Hain Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston kirjoittamisen opintoihin, koska muistelin pitäneeni itseäni joskus kirjoittavana ihmisenä. Perusopintojen alussa päätin jatkaa opiskelua niin kauan kuin iloa riittäisi. Leikin kesken jättäminen ei olisi ollut epäonnistuminen. Kyseessä kun oli harrastus.

Heti ensimmäiseltä kurssilta koukutuin. Asiatekstin ja fiktion tuottaminen tuntui ihanalta, kuin olisi kotiin tullut. Niin omaa juttua jaksoi hyvin työpäivien jälkeenkin. Ja sitten tapahtui jotain ratkaisevaa: proosakurssin aluksi opettaja esitteli lyhytproosan kaatoluokkana, jonka alle voi sijoittaa ne kaikki lyhyet tekstit, jotka eivät löydä paikkaansa muiden genrejen alta. Kaatoluokka. Kuinka inspiroivaa! Annoin itselleni tehtävänannoksi kirjoittaa kokoelman mahdollisimman erilaisia lyhytproosapätkiä, jotka muodostaisivat mahdollisimman yhtenäisen kokonaisuuden. Kaatopaikalleni syntyi viisi liuskaa tynkätekstejä, ja minussa roihusi innostus jatkaa aiheen ja muodon parissa.

Seuraava mahdollisuus löytyi perusopintojen tekstikokoelmasta. Taas sai opettaja luettavakseen uuden katkelmakimpun. Ei riittänyt tämäkään. Iloa riitti, jatkoin aineopintoihin ja siellä odottikin kaksi genreen harjaantumisen kurssia, jotka piehtaroin lyhytproosakokoelmani parissa. 

Keväällä 2016 olin antanut kokoelmaan kaikkeni. Minulla ei ollut siihen enää mitään lisättävää, ei mitään pois otettavaa. Vapun alla sain opettajalta palautteen, jonka rohkaisemana lähetin hengentuotteeni sellaisenaan kustantamoihin.

Joidenkin kuukausien kuluttua tuli puhelu, jossa ehdotettiin tapaamista. Romaanin teksti oli kuulemma hyvää, mutta sitä pitäisi olla puolet lisää. Ajatus täydellisen valmiista lyhytproosakokoelmasta vaihtui silmänräpäyksessä romaanin pohjaksi. Nakuttelin työn ohessa ja kuin taivaanlahjana tippuneen kuukauden lomautuksen aikana lisää tekstiä, jotka lähetin jälleen kustantajalle. 11.11.2016 kirjoitin maailman onnellisimpana ihmisenä nimeni kustannussopimukseen.

Aika tarkkaan yhdeksän kuukautta sopimuksen kirjoittamisesta sain esikoisromaanini Me täytytään valosta konkreettisena esineenä käsiini. Pieniä epäilyn ja tuskan hetkiä lukuun ottamatta täyttä työtä ollut odotusaika oli varsin antoisa, ja edelleen, hyvin kotoisa. Oma juttu, oma koti, joka löytyi keski-iän kynnyksellä.

Entä opiskelu sitten? Kirjoitan tätä tekstiä junassa matkalla Jyväskylään, orientaatiopäivään, uutena kirjallisuuden maisteriopiskelijana. Eilen syötin työkavereilleni läksiäissuklaata ja jätin säännöllisen, hyvän työn. Opiskeluinto ja kirjoittamisen kutsuhuuto eivät näemmä ole laimenneet. Päinvastoin. Muuta tuskin kuulen.

29.8.2017 

Annastiina Storm

Kirjoittamisen rajapinnoilla

Katja Kontturi ja sajakuvan terapeuttisuus. 

Kirjoittamisentutkimuksen päivillä innostuin jälleen kerran siitä, miten moneen kirjoittaminen taipuu. Poimin blogiimme omakohtaisen kattauksen: 

Fanifiktio voi johdattaa yllättäville poluille. Kirjoista tai elokuvista tutuille hahmoille rakennettu tulevaisuus muovautui Sanna Lehtosen työstämänä identiteetin työkaluksi. Spekulatiivisen omaelämäkerrallisuuden avulla voi tarkastella vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tai mahdollisia minuuksia. Millaisia polkuja se avaakaan vaikkapa itsereflektioon? Opettajana nappasin tämän ajatuksen kirjoittamisen opintojen oppimispäiväkirjaan.

Itsensä kohtaamisesta oli kyse myös Elisa Auvisen ja Katja Kontturin työpajassa, jossa kokeiltiin sarjakuvan ja lähettämättömän kirjeen terapeuttisia mahdollisuuksia. Teksti laajeni kuvan ja sanan yhteistoiminnaksi. En ole koskaan mieltänyt piirtämistä mielekkääksi reflektion välineeksi – se nyt ei vaan ole minun tapani ilmaista itseäni. Työpajassa huomasin kuitenkin ilahtuvani piirtämisen avaamasta ymmärryksestä minätilan muutokseen. Sen rinnalla prosessin vaihe, jossa kirjoitettiin postikortti lapsuudesta nykyhetkeen, tuntuikin liian tutulta.

Piirtäminen oli innostanut Emilia Karjulan kirjoittamisen opiskelijoita taiteidenvälisessä työpajassa. Kliinisten seminaarihuoneiden jälkeen Turun Taideakatemia tilana näytti rikastuttavan tekemistä. Ehkäpä kehollisuuden ja tilan kokemukset konkretisoituvat vahvemmin paikassa, jossa prosessi jää näkyviin. Mielen pohjalle jäi kutkuttamaan, miten voisin siirtää tilan työstämisen oman kirjoittamisen opetukseni osaksi.

Anne Martinin tutkimuksessa innostuin erityisesti narratiivisen analyysin työkalusta. Kirjoittajaryhmänsä tekstejä analysoidessaan Martin alkoi rakentaa eräänlaista tyyppitarinaa, etsiä yhteisiä piirteitä ja yleistettäviä kohtia. Lopputuote on tekstikatkelmista muotoutuva ’word image’ (Clandinin 2006), jossa tutkimushenkilöt pääsevät tekstiensä kautta ääneen, mutta muodostavat yhden yhteisen jäljen – tässä tapauksessa runomaisen tekstiteoksen.

Lopputulos ja prosessi – kirjoittaminen on molempia. Tutkimuspäivien arvokkain anti taisi olla muistutus siitä, ettei kirjoittamisen merkitys rajoitu vain valmiin tekstin aikaansaamiseen. Kirjoittaminen voi olla myös työkalu, jonka avulla prosessi kasvaa kokijalleen lopputulosta arvokkaammaksi.

Anne Mari Rautiainen

Paljon ihania pieniä

Kirjoittamisen opinnoissa oppimispäiväkirjan voi toteuttaa monin tavoin. Iida Airasmaa toteutti proosakurssille sarjakuvan Vaaleanpunainen opinpeilini:

Astu kirjoittamisen maailmaan

Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 3.-21.4.2017.

Hakuohjeet

Hiihtämisestä, kirjoittamisesta ja vähän muustakin

Outi Kallionpää

Tammikuun lopussa huomasin katselevani itseäni ulkopuolelta. Olin pukeutunut mustaan kotelomekkoon, kaulassani roikkuivat isoäidiltä saamani perintöhelmet ja hiukseni oli aseteltu tyylikkäälle nutturalle. Seisoin arvokkaan näköisen juhlasalin korokkeella ja lausuin outoja repliikkejä. Kanssani samalla korokkeella istuvat silinterihattuiset, mies ja nainen. Juhlasaliin kokoontuneet ihmiset tuijottivat minua ääneti. Ikkunasta erottui matalalla talvitaivaalla hehkuva aurinko. Ei sitten tullut tänäänkään lähdettyä hiihtämään.

Lähes seitsemän vuotta aiemmin olin juuri palauttanut graduni, tullut valituksi lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin virkaan ja suunnitellut käyttäväni kaiken opiskelulta vapautuneen aikani tulevan best seller -romaanin tai klassikoksi nousevan runokokoelman työstämiseen. Tämän ihanan prosessin oli määrä tapahtua mieluiten kynttilän valossa, romanttisessa ullakkokamarissa ja jos vain mahdollista, kohtalokkaan kuutamon alla valtameren tyrskyjä tuijottaen.

Tarvittiin kuitenkin vain yksi puhelinsoitto ja suunnitelmani kiihkeisiin yöllisiin runo-orgioihin tempautumisesta vaihtuivat työssäkäyvän perheenäiti-jatko-opiskelijan organisoimattomaan kaaosarkeen. Sydänverellä runoilun ja alitajunnassa samoilun sijaan pitikin kirjoittaa tukuittain tylsiä tutkimussuunnitelmia, aikatauluun sidottuja apurahahakemuksia ja tieteelliseltä kuulostavia asiavirkkeitä, joissa lähdeviittauksen jälkeen tulevan pisteen oikeaoppinen paikka tuntui olevan tärkein osoitus hyvästä kirjoitustaidosta. Vaikka kirjoittamisen opiskelijana ja äidinkielen opettajana olinkin hyvin tietoinen, että nykytutkimuksen mukaan ”kaikki kirjoittaminen on luovaa”, tuntui tieteellisen asiatekstin vääntäminen työläältä ja ilottomalta suoritukselta. Valtameren tyrskyillä ja kuutamoöillä ei enää ollut mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. 

Kirjoittamisestani oli yksinkertaisesti tullut mekaanista, hengetöntä ja tekstini oli...huonoa. Kun apua ei löytynyt edes viimeiseksi oljenkorrekseni säästämästäni inspiraatiopunaviinipullosta, päädyin laittamaan väitöskirjaohjaajalleni tekstiviestin; taidan luopua koko hommasta, ei minusta ole tieteentekijäksi. Viisas ohjaajani ei kuitenkaan lähtenyt mukaan draamaan, vaan neuvoi pitämään hiukan taukoa.

Tauko olikin ihanaa. Ahdistus laantui, värit palasivat, illat eivät kuluneet enää tyhjää ruutua tuijottaessa. Paradoksaalista kyllä, väitöskirjani aihe alkoi päivä päivältä vaikuttaa yhä kiinnostavammalta ja tuottaa inspiroivia ajatusketjuja. Yhtäkkiä aloin löytää valtavasti aiheesta kirjoitettuja mielenkiintoisia kirjoja. Koiralenkillä kuuntelin teemaani löyhästi liittyviä podcasteja ja sunnuntaisin nautiskelin netistä löytämistäni videoista ja ohjelmista. Muutoin puuhastelin vain kaikkea mikä tuntui mukavalta: luin, liikuin sekä vietin aikaa perheeni ja ystävieni kanssa.

Eräänä perjantai-iltana istuin saunan lauteilla ja jotakin tapahtui. Kuin tyhjästä alkoi löylyhuoneen höyryiseen ilmaan tiivistyä ajatuspalasia, jotka loksahtelivat yhteen ja muodostivat kuvaa valmiista tekstikokonaisuudesta. Ryntäsin ulos, etsin kynän ja aloin raapustaa. Muutamassa minuutissa minulla oli ensimmäiseen artikkeliin tarvittava tekstirunko ja oikeastaan myös suuntaviivat koko väitöskirjalleni. Tasan kahdeksan kuukauden kuluttua tuosta illasta artikkelini julkaistiin kansainvälisessä konferenssiantologiassa.

Rehellisyyden nimissä, ei tuo saunaillan flow kuitenkaan ollut pysyvää, vaikka samanlaisia innostumisen ja luovuuden hetkiä väitöskirjaprosessini aikana koinkin aika ajoin. Jokaisen artikkelin kirjoittaminen vaati näiden hetkien lisäksi roppakaupalla myös tiukkaa itsekuria, päiväkausien pakkokirjoittamista ja jumittuneita lihaksia. 

Luulen kuitenkin, että työni edistymisen kannalta oli tärkeää ymmärtää, että myös asiatekstin kirjoittaminen edellyttää samanlaisia luovia työstövaiheita kuin fiktionkin. Molemmissa lajeissa tarvitaan ennen kaikkea sekä inspiraation herättelyä että heittäytyvää ja kiireetöntä kypsyttelyä, mutta myös raakaa kirjoittamista, aikatauluja ja pikkutarkkaa tekstilajisääntöjen soveltamista.  Nöyränä opin myös hyväksymään, ettei kirjoittamisen luontaisiin sykleihin voi tietoisesti juuri vaikuttaa. Varsinkin ideoiden kypsyttelyä ja tekstin hidasta muokkausta on vain tehtävä niin kauan, kunnes ajatus on tarpeeksi valmis, tekstistä saa jonkinlaisen otteen ja tarjoutuu mahdollisuus päästä todistamaan sitä maagista hetkeä, jolloin teksti kirjaimellisesti herää eloon. Itselleni juuri nämä hetket tekivät myös väitöskirjan kirjoittamisesta kaiken siihen sisältyvän vaivan arvoista. Ja noina hetkinä ei todellakaan ollut mitään väliä, olivatko ruudulle ilmestyneet sanat runoutta vai tiedettä. 

Vuodet vierivät, tekstiä syntyi ja eräänä päivänä huomasin tarkkailevani tuota matalalla pysyttelevää talviaurinkoa – omassa väitöstilaisuudessani. En minä silloin sitä potentiaalisen hiihtoretkipäivän menetystä niinkään harmitellut enkä rehellisesti sanottuna oikein päässyt mukaan koko tohtorinäytelmääkään. Mutta se, että jaksoin kirjoittaa – siitä olin iloinen.

Outi Kallionpää
"Uuden kirjoittamisen opetus - osallistavaa luovuutta verkossa"

Anna hyvän kiertää

Olen hyisen meren äärellä. Tuijotan jäälauttojen mosaiikkiin, rantaviivan muistolla seisovan seuralaiseni selkään. Miten kaukana onkaan meren avoimet kasvot, aaltojen lämmin lainehdinta! Kuinka moni kirjoittaja onkaan päätynyt tälle samalle rannalle, kehnon palautteen jäätyneeseen mielenmaisemaan?

Palaute ei ole yhtä kuin kritiikki, sillä palaute ei arvioi eikä arvota. Yliopisto-opettaja ja tietokirjailija Kimmo Svinhufvudin mukaan palaute on erottamaton osa kirjoitusprosessia, ja sen tehtävänä on auttaa kirjoittajaa suunnistamaan luovassa työssään, toimia merikarttana ja polttoaineena.

Palautteessa ei ole kyse keskeneräisen tekstin vaan vuorovaikutuksen laadusta. Kasvatustieteilijät Susan Askew ja Caroline Lodge linkittävät palautteen sellaisiin oppimiskäsityksiin, jotka korostavat kokonaisvaltaista, luovaa ja merkityksiä rakentavaa vuorovaikutusta. He painottavat, että palaute on hyvää vain, jos se hyödyttää oppijaa.

”Voi rähmä” rääkäisevät nyt kaikki norsunluutorneihinsa kivunneet palautteen antajat. Toisen ihmisen luovan prosessin tukeminen voi tuntua vaikealta tehtävältä sellaisesta, joka on tottunut antamaan tai vastaanottamaan palautetta yksittäisen tekstin muotoseikoista. Ei hätää. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka oppii vuorovaikutuksessa lajitovereidensa kanssa. Palautetaitoja voi siis opetella.

Osuva malli hyvälle palautetilanteelle löytyy tasapainoisesta varhaisesta vuorovaikutussuhteesta. Siinä vauva ja hänen huoltajansa ovat läsnä, virittäytyneinä toistensa viesteihin, valmiina reagoimaan niihin omilla avoimilla persoonillaan. Tällaisessa vuorovaikutuksessa molemmat ovat ottajia ja antajia, mikä synnyttää yhteenkuuluvuutta ja turvallisuudentunnetta. Samalla tavalla hyvä palaute – sen antaminen ja vastaanottaminen – auttaa kirjoittajaa asettumaan tekstiinsä ja kirjoittajaidentiteettiinsä.

Palautetaidot ovatkin pohjimmiltaan havainnointia ja reagointia; toisen ihmisen läsnäoloon vastaamista läsnäololla. Aavistelen, että tähän prosessiin perustuu myös kirjoittamisen terapeuttinen voima. Hyvät palautetaidot nimittäin virittävät kuuntelemaan myös omaa sisäistä puhetta ja siihen koodattuja kokemuksia, tunteita ja tarpeita. Hyvä palaute onkin tehokasta lääkettä myös kirjoittajan blokkiin.

Myönteinen elämänasenne kuuluu hyviin palautetaitoihin. Yliopistonopettaja Nora Ekströmin mukaan myönteinen mielentila lisää kognitiivista joustavuutta, ja siten kykyä prosessoida palautetta. Tyytyväinen kirjoittaja on taitava kirjoittaja, sillä hän tuntee ja ajattelee, eli kirjoittaa, sisäisestä ja ulkoisesta maailmastaan avoimesti ja tarkkanäköisesti.

Hyvä palaute ruokkii siis sekä palautteen antajan että vastaanottajan luovuutta. Palauteprosessi onkin parhaimmillaan myönteinen kehä, jossa hyvä kiertää ja kasvaa. Siksi hyvä palaute on myös hyvää ihmisyyttä; toisen kokemusmaailman empaattista kuuntelemista ja kunnioittamista. Siinäpä jäänmurtaja nykypäivän keskustelukulttuuriin.  

Tervetuloa lempeämmille rannoille!

Sanna Kivikoski

Kirjoittaja on teologian maisteri, vapaa kirjoittaja ja kirjoittamisen elämäntapaopiskelija, joka haluaa isona hyväksi palautteen antajaksi. 

Kohtaamisia runouden äärellä

Kuvittele kirjasto. Kuvittele kutsuva kuhina salissa, jossa on alkamassa runotapahtuma. Istahtaisitko kuuntelemaan, nousisitko jopa esiintymislavalle lukemaan oman runosi tai lempirunoilijasi säkeitä? Tai ehkä kuuntelet pätkän runoa kipaistessasi noutamaan varaamaasi kirjaa, runon rytmi jää soimaan päähäsi loppuillaksi, olosi on kevyt ja huoleton.

Anna Kainulainen. Kuva: Juhani Kärkkäinen

Lavarunous on lyönyt läpi ennen kaikkea baareissa, mutta kirjasto on yhtä lailla sopiva ympäristö runojen esittämiseen, erilainen vain. Kirjastossa runojen äärelle voi asettua intensiivisesti, keskittyen, antaa niiden avautua ajan kanssa. Sekin on hienoa, että kirjastossa voi törmätä esittävään runouteen tai muuhun kirjallisuustapahtumaan sattumalta, tullessaan toimittamaan aivan muuta asiaa. Kirjasto on löytöjen ja yllätysten paikka myös tapahtumien osalta.

Tommi Parkko palauttaa kirjastoihmiset maan pinnalle kirjassaan Runouden ilmiöitä (2012) muistuttamalla, että kirjaston runotilaisuuksissa on usein vain vähän yleisöä. Miksihän moni menee kuuntelemaan tai esittämään runoja mieluummin baariin kuin kirjastoon? Koetaanko kirjaston hiljaisuus yhä loukkaamattomaksi, melkein pyhäksi, eikä haluta sitä rikkoa?

Toisaalta moni muu nauttii runonsa mieluiten juuri kirjaston rauhallisessa - ja päihteettömässä - ympäristössä. Eikä edes tarvitse valita, runouden ystäville on tarjolla monenlaisia paikkoja ja tiloja, joissa jakaa tekstejä muiden kanssa.

Olen järjestänyt Jyväskylän kaupunginkirjastossa esimerkiksi Kustantajakeskiviikot-sarjaa, jossa jyväskyläläiset kustantamot esittelivät uutuusteoksiaan ja kertoivat kustantajan työstä. Runoutta edusti Osuuskunta Poesia. Tunnelma olisi ollut erilainen baarissa kynttilänvalossa kuin kirjaston luentosalin loisteputkien alla, mutta kaikkien olisi suonut kuulevan, kun Olli-Pekka Tennilä luki ääneen silloin vielä julkaisemattomia runojaan Ontto harmaa -kokoelmasta.

Kun vietin erilaista syksyä opintovapaalla kokopäiväisenä kirjoittajana, kollegani järjesti kaksi Runokaraoke-nimistä runotapahtumaa. Niissä lava oli avoinna kaikille, sai sekä lukea ääneen omia runojaan että poimia tapahtumatilan pöydille valmiiksi kootuista runokirjoista muiden säkeitä esitettäväksi. Molempia tehtiin, erityisen paljon ilahdutti kuulla, että moni harrastajakirjoittaja oli raottanut pöytälaatikkoaan ja tuonut omia tekstejään kirjastossa kävijöiden kuultavaksi. Ja oliko vain vähän yleisöä? Ensimmäinen Runokaraoke keräsi paikalle kolmekymmentä runojen ystävää.

Kun runotapahtuma on ohi, käväise vielä hyllyjen välissä selaamassa runokirjoja tai kirjoittamisoppaita. Ehkä törmäät samalla hyllyllä toiseen kuulemistaan runoista vaikuttuneeseen, ehkä hänkin kirjoittaa. Avatkaa muistikirjat, kirjoittakaa yhdessä, katsokaa mihin se vie.

Anna Kainulainen

Kirjoittaja on kirjastonhoitaja ja kirjoittamisen opiskelija, joka lupaa rohkaistua lukemaan omia runojaan vielä joskus ääneen kirjaston runotapahtumassa